Kun Sari Puumalaisen Saara-tytär muutti pois kotoa, hän itki koko viikonlopun: ”Se on ollut yksi elämäni rankimpia päiviä”
Näyttelijä Sari Puumalainen on ollut tyttärensä Saara Geitelin mielestä lämmin mutta vaativa äiti. Yhdessä he ovat käsitelleet menneiden vuosien väärinkäsityksiä ja oppineet ymmärtämään toisiaan entistä paremmin.
Turvasatama. Paikka, jonne tekee mieli palata silloin kun arki uuvuttaa ja elämä tuntuu liian hektiseltä. Sellaiseksi Saara Geitel, 25, kuvailee näyttelijävanhempiensa Sari Puumalaisen, 52, ja Risto Kaskilahden, 60, kotia, paritaloa Pohjois-Helsingissä.
Sarin ja Riston vaalein sävyin sisustetussa kahden aikuisen kodissa kuplii lämmin tunnelma. Äidin ja tyttären nauru on herkässä, vaikka molempien yöunet ovat jääneet vähiin. Sarin tähdittämän Juhlat-komedian ensi-ilta oli edellisiltana Kansallisteatterissa. Sen jälkeen äidin ja katsomossa olleen tyttären oli vaikea saada kierroksia laskemaan ja nukahtaa.
Loppuvuosi on ollut stressaava molemmille. Sari on työstänyt samanaikaisesti neljää teatteriproduktiota. Saara opiskelee Helsingin yliopistossa kasvatuspsykologiaa, tekee opintoihinsa kuuluvaa harjoittelua ja työskentelee näyttelijänä sekä tanssijana.
Vaikka Sarin aikataulut natisevat liitoksistaan, hänellä on aina aikaa keittää tyttärelleen kikhernekeittoa ja tarjota vaikka kyytiä keskustaan.
”Saara on asunut jo vuosia omillaan, mutta olen silti usein huolissani hänen voinnistaan. Varmistelen, että hän on syönyt, juonut ja nukkunut riittävästi, ja teen mielelläni asioita hänen vuokseen. Äidin huoli ei katoa, vaikka lapsi aikuistuu”, Sari tietää.
”Minusta taas tuntuu, että äidin ja isän luona pääsen irtautumaan kaikista huolistani. Täällä minua kannatellaan”, Saara sanoo.
Täydellisyyden tavoittelu yhdistää äitiä ja tytärtä. Sari arvelee, että perfektionismi on perua molempien voimistelutaustasta. Sari on harrastanut rytmistä kilpavoimistelua kansallisella tasolla, Saara joukkuevoimistelua maajoukkuetasolla.
Nuorena opittu pikkutarkkuus oli kauan tärkeä osa Sarin identiteettiä.
”Minut vapautti täydellisyyden tavoittelusta vasta lasten saaminen ja sen ymmärtäminen, etten voi kontrolloida kaikkea. On ihanaa, että tyttäreni tunnistaa nämä piirteet itsessään jo nyt eikä pähki niitä vasta myöhemmällä iällä kuten minä”, hän sanoo.
Saara toivoo valmistuvansa keväällä kasvatustieteiden kandidaatiksi. Hän on viime kuukausina herännyt siihen, ettei elämä saa olla pelkkää suorittamista. Täydellisyyden tavoittelusta voi yrittää pinnistellä tietoisesti eroon.
”En ole perfektionisti vain itseäni kohtaan, vaan valitettavasti se heijastuu toisiinkin. Haluan, että kotini on täydellinen, ja vaadin joskus kohtuuttomia läheisiltäni”, Saara myöntää.
Varsinkin tämän piirteen hän haluaisi karistaa. Ehkä hän voisi opetella sietämään sitä, että puoliso, näyttelijä, laulaja Jon-Jon Geitel unohtaa välillä villapaitansa tuolin selkänojalle. Tai olla sanomatta äidille, jos tämän pukema vaate ei miellytä omaa visuaalista silmää.
”Minun ei pitäisi sanoa äidille, miten hänen pitäisi pukeutua. Se on kohtuutonta, vaikka äiti myös pitää siitä, että ohjeistan häntä vaateasioissa”, Saara sanoo.
Sarin ja Riston jouluaiheisiin sohvatyynynpäällisiin hän kuitenkin puuttuu anteeksi pyytelemättä ja siirtää ne pois.
”Ne ovat oikeasti mauttomia”, Saara sanoo ja nauraa.
Lämmin mutta vaativa, Saara kuvailee Saria äitinä. He ovat puhuneet yhdessä paljon siitä, että vähempikin olisi riittänyt. Saara edellytti itseltään huippusuorituksia ihan oma-aloitteisesti.
Sarin mielestä tytär on ollut huippuhyvä kaikessa. Siksi hän saattoi olla pettynyt, jos Saara kertoi saaneensa matematiikan kokeesta arvosanaksi yhdeksän miinus.
”Kehuin toki Saaraa mutta en tarkoittanut sitä. Ajattelin, että arvosanan olisi pitänyt olla parempi hänen tasoonsa nähden”, Sari myöntää.
Tytär aisti äidistään, ettei tämä ollut koetulokseen oikeasti tyytyväinen.
”Se tuntui ikävältä erityisesti yläasteikäisenä, koska olen aina vaatinut itseltäni paljon”, Saara sanoo.
Matematiikan kanssa kamppaillut pikkusisko Siiri sen sijaan sai ylistystä, jos kokeesta tuli arvosanaksi seitsemän.
”Olen pyytänyt Saaralta käytöstäni anteeksi”, Sari kertoo.
”Ristolla on ollut näissä asioissa minua enemmän psykologista viisautta ja taitoa jättää asioita sanomatta.”
Sarin mielestä Saara oli helppo ja kiltti lapsi.
”Hänelle ei ole tarvinnut huutaa kuin aivan äärimmäisissä tilanteissa.”
Sari ja Risto eivät asettaneet esikoiselleen kotiintuloaikoja. Sen sijaan vanhemmat tiedustelivat tyttäreltään, mikä sopisi hänelle. Useimmiten Saara ehdotti tunnin aikaisempaa kellonaikaa kuin Sari ja Risto olivat ajatelleet.
Siitä Sari oli tarkka, että ruoka syötiin joka päivä yhdessä puoli viideltä. Hänen omassa lapsuudenperheessään yhteisiä ruokahetkiä oli ollut harvoin.
Yhteinen hetki oli merkityksellinen myös siksi, että näyttelijänä Sarin työpäivä on kaksiosainen ja illaksi on palattava teatteriin näytöksiin.
Vanhempien ammatti tuntui Saarasta kiehtovalta lapsena. Kun perheystäviä tuli kylään, Saara ja Siiri esittivät aikuisille 45 minuutin mittaisia näytelmiä ja musikaaleja.
”Ne olivat dramaturgisesti mietittyjä esityksiä ja mielestäni aika hyviäkin. Toki teimme niitä usein ja paljon, joten se saattoi olla aikuisille vähän raskasta”, Saara muistelee.
Into esiintymiseen vei hänet vanhempien vanavedessä estradille ensimmäisen kerran seitsemänvuotiaana. Silloin Sari, Risto ja Saara esiintyivät yhdessä Viulunsoittaja katolla -musikaalissa Samppalinnan kesäteatterissa Turussa.
Sen jälkeen he olivat yhdessä Housut pois -musikaalissa Heinolan kesäteatterissa, ja 12-vuotiaana Saara esiintyi vanhempiensa kanssa Mikkelissä Mies, joka ei osannut sanoa ei -näytelmässä.
”Olin todella etuoikeutettu, kun sain tällaisia mahdollisuuksia niin nuorena. Se ei tietenkään olisi ollut mahdollista ilman vanhempiani”, Saara sanoo.
”Mutta en olisi ikimaailmassa ehdottanut Saaraa rooleihin, jos en olisi tiennyt hänen pystyvän niihin”, Sari jatkaa.
Näytöksiä oli valtavasti, Turun kesäteatterissa jopa 60.
”Vaadimme Saaralta yhtä kovaa suoritusta kuin itseltämme. En olisi puhunut niin suoraan ja antanut samalla tavalla ohjeistuksia jonkun toisen lapselle. Mutta annoin palautteen aina rakkaudella, jotta Saara yltäisi parhaaseen mahdolliseen suoritukseen”, Sari sanoo.
Saara vaihtoi 17-vuotiaana joukkuevoimistelun nykytanssiin ja jazztanssiin. Näytteleminen kiinnosti yhä, ja hän pyrki lukion jälkeen Teatterikouluun. Hakuprosessi eteni pitkälle, mutta opiskelijapaikka jäi saamatta.
Hakuvuosien aikana Saara teki näyttelijäntöitä muun muassa Kirka – Surun pyyhit silmistäni -musikaalissa Helsingin kaupunginteatterissa ja Poikabändi-musikaalissa Tampereen Työväen Teatterissa.
”Vaikka näyttelijäntyö oli unelmani, pikkuhiljaa huomasin, että freelancer-näyttelijän työelämään kuuluva epävarmuus ei välttämättä sovi herkälle luonteelleni ja temperamentilleni. Vaikka rakastan esiintymistä, haluan ehkä sittenkin tehdä täysipäiväisesti työtä, jolla voin varmistaa säännöllisen toimeentulon”, Saara kertoo.
Nyt hän tuntee elävänsä unelmaansa, koska voi opiskelujensa ohessa tehdä näyttelijäntöitä osa-aikaisesti muun muassa Sub-kanavan Rantabaari-draamasarjassa.
”Silloin ajattelin, että ei jumalauta, miten vaikea laji vanhemmuus on.”Sari
Itsenäistyminen ei ole ollut Sarille ihan helppo prosessi sen enempää tyttären kuin tytärten äidinkään roolissa. Kun Sari 18-vuotiaana ilmoitti haluavansa muuttaa omilleen, hänen äitinsä rukoili tytärtään jäämään vielä kotiin. Nuori Sari tunsi äidin reaktiosta ahdistusta ja päätti, ettei koskaan toimisi samoin omien lastensa kanssa.
Kun Sari, Risto ja kuopus Siiri muuttivat Sarin ja Riston nykyiseen kotiin pari vuotta sitten, Saara asui jo omillaan. Saaran aikuistuessa äiti ja tytär olivat ottaneet toisistaan mittaa useammin kuin ennen. Kahnausta saattoi tulla vaikka äänensävystä, jolla toinen pyysi ojentamaan maidon.
Kun Saara 18-vuotiaana kertoi haluavansa muuttaa lapsuudenkodistaan, Sari teeskenteli ilahtunutta. Hän halusi, että tyttären itsenäistyminen sujuisi kannustavammin ja kevyemmin kuin hänelle itsellään.
Sari ryhtyi vimmaisesti etsimään tyttärelleen vuokra-asuntoa Facebookin avulla. Asunto löytyi nopeasti, ja tytär lähti.
Pari vuotta muuton jälkeen Saara istui vanhempiensa terassilla viinilasillisen äärellä, kun hän totesi ohimennen sivulauseessa, että ”äiti halusi, että muutan pois kotoa”. Sari ei ollut uskoa kuulemaansa.
Esikoistytär muutti pois vappuna 2017. Silloin satoi lunta, ja äidistä tuntui, että taivaskin itki hänen kanssaan.
”Saaran muutto on ollut yksi elämäni rankimpia päiviä. Itkin koko viikonlopun – ja hän oli luullut, että halusin hänen lähtevän”, Sari sanoo.
Äiti ja tytär alkoivat keskustella menneistä ja kävi ilmi, että Saara oli tulkinnut välinpitämättömyydeksi sen, että Sari oli halunnut antaa lapselleen vapautta ja tilaa.
”Muutossani oli myös kyse irtautumisestani ja halustani olla itsenäinen”, Saara sanoo.
Toinen vastaava tilanne tuli, kun kuopus Siiri itsenäistyi ja alkoi etsiä itselleen asuntoa Dublinista Irlannista. Sari vältteli silloinkin ohjeistamasta tytärtään ja sai kuulla taas kerran vaikuttavansa välinpitämättömältä.
”Silloin ajattelin, että ei jumalauta, miten vaikea laji vanhemmuus on”, Sari sanoo ja naurahtaa.
”Kaipaan äidiltä mielipiteitä ja pallotteluapua. Se ei tarkoita, että hänen kantansa vaikuttaisi päätöksentekooni, mutta haluan kuulla hänen mielipiteensä”Saara
Äidin roolia on auttanut selkeyttämään ohjenuora, jonka Sari kuuli hiljattain hyvältä ystävältään. Ystävä muistutti Saria, että äitinä hänen sanoillaan on merkitystä. Hän voi kertoa tyttärilleen, mitä ajattelee, vaikka ei ohjeistaisi heitä.
”Tyttäreni ovat vahvoja ihmisiä, ja he tekevät joka tapauksessa ratkaisunsa oman tahtonsa mukaan”, Sari sanoo.
Tytär on samaa mieltä.
”Kaipaan äidiltä mielipiteitä ja pallotteluapua. Se ei tarkoita, että hänen kantansa vaikuttaisi päätöksentekooni, mutta haluan kuulla hänen mielipiteensä”, Saara kertoo.
Sari on kiitollinen, että epäselvyydet on saatu puitua. Hän on kannustanut tyttäriään näyttämään tunteensa aina avoimesti. Kun Sari pahoitti lapsena mielensä, hänelle sanottiin ”älä itke”. Hän tulkitsi sen kielloksi: ikäviä tunteita ei saisi näyttää.
”Häpesin vielä aikuisenakin tunteellisuuttani, kunnes tajusin, miten paljon siitä on iloa erityisesti näyttelijän ammatissa.”
Tunneherkkyys yhdistää Saria ja Saaraa. Molempien silmiin nousee helposti kyyneleet niin surusta kuin ilostakin. He vaistoavat ja imevät nopeasti erilaisia tunnelmia ja tunnetiloja.
”Uskallamme olla herkkiä ja näyttää sen, se on yhteinen supervoimamme”, Sari ja Saara ajattelevat.
Saara meni naimisiin Jon-Jonin kanssa viime heinäkuussa Backaksen kartanolla Vantaalla. Ennen juhlia isä Risto lupautui pitämään häissä puheen, elämänsä ensimmäisen.
Saara mietti, olikohan äitikin valmistellut jonkinlaisen esityksen. Tämä ei ollut maininnut asiasta mitään. Morsiusparin yllätykseksi Sari tarttui mikrofoniin ja lausui runon, Marja-Liisa Vartion Häät.
Sen jälkeen hääparin ystävät, näyttelijät Petrus Kähkönen ja Anna-Maija Tuokko lauloivat Roope Salminen & Koirat -yhtyeen kitaristin Robert Rasimuksen säestämänä lattariversion kappaleesta Nousee päivä, laskee päivä.
Sen olivat esittäneet myös Sari, Saara ja Risto Samppalinnan kesäteatterissa 2006.
”Esitys oli superihana, kaunis ja hyvin tunteellinen”, Saara muistelee.
”Se oli ihana päivä. Tuntui mahtavalta, että esikoisemme on onnellinen, menee naimisiin ja aloittaa uuden jakson”, Sari jatkaa.
Elämä tuntuu nyt todella helpolta. Niin Sari ajattelee vaiheesta, jolloin molemmat lapset ovat muuttaneet omilleen ja he elävät Riston kanssa kaksin. Pariskunnan tärkein yhteinen harrastus on MasterChef Australia -ruunlaittokilpailun katsominen televisiosta.
”Minulla on paljon enemmän omaa aikaa kuin aiemmin, ja olen osannut antaa aikaa myös Ristolle”, Sari sanoo.
Hänen kiireisen työsyksynsä aikana kumppani on ottanut enemmän vastuuta arkiaskareista kuten ruuanlaitosta, jonka Sari hanakasti omii itselleen. Vaikka yhteiselo puolison kanssa on vaivatonta, irti päästäminen lapsista tuntuu edelleen ajoittain vaikealta.
”Tytöt ovat niin kauhean hauskaa seuraa, etten olisi vielä halunnut luopua arjesta heidän kanssaan. Olen kaivannut heidän läheisyyttään ja mainioita keskustelujamme.”
Onneksi yhteys on yhä tiivis. Äiti ja tytär eivät muista, milloin heidän välillään olisi viimeksi kipinöinyt. Niin ei käynyt edes keväällä 2022, kun Saara ja Jon-Jon asuivat puolen vuoden ajan Sarin ja Riston luona ollessaan evakossa putkiremontin vuoksi.
Äiti ja tytär nauttivat yhdessä hyvästä ruuasta, samppanjan juomisesta ja höpöttelystä Sarin ja Riston terassilla ulkotakan äärellä.
”Olemme olleet aina läheisiä, mutta suhteemme on muuttunut äidin ja tyttären välisestä suhteesta koko ajan enemmän kohti läheistä ystävyyttä”, Saara sanoo.
”Meillä on todella kivaa keskenämme”, Sari jatkaa.
Äiti ja tytär käyvät yhdessä keikoilla kuuntelemassa muun muassa Ida Paulia ja Kalle Lindrothia sekä Nelli Matulaa.
”Jos lähden keikalle, menen sinne mieluiten äidin kanssa, koska tiedän että hän tanssii kaikki biisit kanssani alusta loppuun. Äiti on maailman paras tanssikaveri”, Saara sanoo.
Sarin mielestä tytär on parasta juhlaseuraa.
”Saaran voi ottaa mukaan minne vain, sillä hän on kuin kala vedessä uusien ihmisten kanssa. Katson usein kauempaa ihaillen juhlissa, kuinka Saara loistaa keskustellessaan muiden kanssa.”
Juttu on julkaistu Eevassa 1/2024.
