Sari Högströmin tytär kuoli kuuluisalla vaellusreitillä Italiassa – Natalia astui piilossa olleeseen kuoppaan ja putosi: ”Kaikki oli ohi kahdeksassa sekunnissa”
Sari Högström on huomannut, ettei surulla ole kaavaa tai takarajaa. Ja että muiden voi olla vaikea hyväksyä sitä.
Kesäkuun viimeisenä päivänä 2023 inkoolainen Sari Högström ja tytär Natalia lähettivät toisilleen viestejä. 21-vuotias Natalia lomaili poikaystävänsä kanssa Amalfin rannikolla Italiassa. Matkaa oli jäljellä enää pari päivää.
”Olkaa varovaisia älkääkä patikoiko liian pitkään”, Sari kirjoitti perjantaina.
”Joo, hyvää yötä”, Natalia vastasi äidilleen.
”Hiekkatietä reunustavassa korkeassa pensaassa on pieni aukko, jonka hädin tuskin erottaa. Se koitui Natalian kohtaloksi.”
Viestit jäivät äidin ja tyttären viimeisiksi. Lauantaiaamuna Natalia ja poikaystävä olivat kivunneet patikoimaan Sentiero degli Deille eli Jumalten polulle, joka kulkee vuoren rinteillä Agerolan ja Nocellen kylien välillä. Sitä kuvaillaan yhdeksi maailman kauneimmista kävelyreiteistä.
”Natalia oli lukenut reitin kauneudesta ja halunnut sinne jo pitkään. Hän rakasti Italiaa.”
Sari näyttää valokuvaa, joka on otettu aurinkoisena päivänä kävelyreitin varrella.
”Näetkö tuon kolon tuossa?” Sari kysyy osoittaen kuvaa.
Kapeaa hiekkatietä reunustavassa korkeassa pensaassa on tosiaan pieni aukko, jonka hädin tuskin erottaa. Se koitui Natalian kohtaloksi. Mistään ei voi päätellä, että heti kasvuston takaa alkaa jyrkänne, joka viettää rotkoon. Kaiteita tuossa kohtaa reittiä ei ole.
Natalian tiedetään väistäneen polulla vuohilaumaa ja ottaneen eläimistä kuvia. Silloin hän astui tietämättään kuoppaan jyrkänteen reunalle, jalka lipesi ja hän putosi. Pudotusta alas rotkoon oli sata metriä. Poikaystävä soitti apua, mutta mitään Natalian pelastamiseksi ei ollut tehtävissä.
Jälkikäteen selvisi, että reitillä oli tuolloin kiellettyä kulkea maanvyörymän vuoksi. Sillä ei tosin tiettävästi ollut vaikutusta Natalian onnettomuuteen. Kyse oli karmean huonosta tuurista.
”Kaikki oli ohi kahdeksassa sekunnissa.”
Sari sai tiedon tyttärensä kuolemasta samana päivänä, heinäkuun ensimmäisenä. Hän istui silloin auton takapenkillä. Oli lauantai, kesäloma oli alkanut ja tie vei veneilemään puolison ja ystävien kanssa. Taalintehtaan kohdalla Sarin puhelin soi. Soittaja oli ex-puoliso, kolmen yhteisen lapsen isä. Hän kertoi, että Natalia, keskimmäinen lapsista, on kuollut.
”Muistan tarkasti tienkohdan, jossa olimme. Puhelu oli kaiuttimella, joten muutkin kuulivat uutisen. Sitten auto pysähtyi. Olin aivan hiljaa. Minulla ei ollut mitään sanottavaa kenellekään”, Sari kuvailee reilut kaksi vuotta myöhemmin.
Puoliso ja ystävät ehdottivat paluuta kotiin. Järkytyksestä lamaantunut Sari ei halunnut lähteä mihinkään. Seuraavat tunnit hän istui paikallisen ruokakaupan pihassa ja tuijotti maahan mitään ymmärtämättä. Välillä matkaseuralaiset yrittivät vuorollaan hakea hänet mukaansa tuloksetta.
Sari ei tuntenut epäuskoa, vaan tieto lapsen menehtymisestä iskeytyi heti tajuntaan.
”Aika pysähtyi siihen paikkaan. Minulla ei ollut kiire enää minnekään.”
Sokkivaihe kesti monta päivää, Sari muistaa. Paljon muuta hän ei ensi päivistä tyttärensä kuoleman jälkeen muistakaan.
”Kaikki oli romahtanut. Jäljellä oli musta aukko. Maailmastani katosivat värit, ja näin kaiken mustavalkoisena. En vastannut puheluihin, sillä en halunnut puhua kenenkään kanssa.”
Sarin tytär ja poika saapuivat äitinsä luokse Inkoohon. Lisäksi kotona kävi ensimmäisinä päivinä kriisityöntekijä.
Sari kävi lääkärissä, jotta saisi rauhoittavia lääkkeitä nukahtamista varten. Se oli silti vaikeaa ja on yhä. Sari nukkui pitkään nukahtamislääkkeiden avulla. Alkuvaiheessa hän ei voinut edes mennä makuulle ja sulkea silmiään ilman, että hänet valtasi kammottava pakkoajatus.
”Kun suljin silmäni, menin heti tilaan, jossa makaan vuoren juurella ja näen Natalian putoavan. Sittemmin olen käsitellyt traumaattista mielikuvaa terapiassa.”
Sari tunsi, ettei ollut enää sama ihminen kuin ennen.
”Tunsin, ettei minuakaan ole enää olemassa tai on vain kuori minusta.”
Onnettomuuden jälkeen Sarin ex-puoliso matkusti Italiaan tuodakseen tyttären kotiin. Pelastusviranomaiset olivat löytäneet Natalian rotkosta helikopterilla tuntien etsintöjen jälkeen. Kun isä pääsi kylän ruumishuoneelle, hän soitti Sarille ja Natalian sisaruksille videopuhelun.
”Silloin se tuntui todella pahalta. Nyt ajattelen, että oli tärkeää nähdä Natalia vielä kerran.”
Hautajaisten jälkeen helpottaa, sanotaan usein, mutta Sari on eri mieltä. Hänen tuskassaan siunaustilaisuus ei ollut käänne parempaan.
”Oloni vain paheni. Oman lapsen hautajaiset olivat hirveä kokemus.”
Muistotilaisuutta vietettiin Sarin ex-puolison kotona. Olohuoneen sohva täyttyi Natalian ystävistä ja kavereista. Natalia oli hyvin pidetty, joten hänen sosiaalinen piirinsä oli suuri.
Sari istui pihalla puutarhan nurkassa. Hän oli sanonut lähimmilleen, ettei hänen lähelleen saisi päästää kuin lähiperheen. Murtunut Sari ei hievahtanutkaan paikaltaan.
Kaksi vuotta aiemmin samassa talossa oli juhlittu Natalian ylioppilasjuhlia. Tyttärellä oli elämä edessään. Vain vajaa vuosi ennen kuolemaansa Natalia oli aloittanut opinnot Tampereen Poliisiammattikorkeakoulussa.
”Natalia huolehti aina muista. Minun luokseni hän tuli välillä siivoamaan ja järjestelemään, sillä tiesi, etten ole kovin hyvä siinä.”
Natalian kuoltua Sari alkoi käydä mielessään läpi tyttärensä elämää. Valtava syyllisyys puski pintaan.
”Pohdin, olinko ollut tarpeeksi hyvä äiti. Miksi olin tehnyt niin paljon töitä? Miksen antanut Natalian lapsena jatkaa taitoluistelua?”
Lisäksi Sari tunsi suunnatonta pelkoa. Hän pelkäsi, että menettää kaikki lapsensa. Kun esikoispoika muutti Sarin lähelle Inkooseen, tämä kävi joka aamu tarkistamassa, oliko poika kunnossa eli lähtenyt autollaan töihin. Tämä alkoi hiertää äidin ja pojan välejä.
”Kun Natalia kuoli, minut valtasi suunnaton turvattomuus. Se ei ole vieläkään täysin helpottanut.”
Menetettyään lapsensa Sari kuvaa menettäneensä tietyllä tavalla myös ajantajunsa. Hän alkoi elää yhä uudelleen tyttärensä lomaviikkoa. Siksi hän oli jatkuvasti kiusallisen tietoinen siitä, kuinka monta päivää, tuntia ja minuuttia tyttären kuolemasta on kulunut.
”Pystyn yhä kertomaan joka päivä tarkalleen, paljonko siitä on aikaa.”
Suru sysäsi Sarin ylisuorittamiseen. Hän kertoo ajatelleensa, että vaikeasta vaiheesta on vain pakko mennä läpi. Sari palasi töihin potilasjärjestön toiminnanjohtajan pestiinsä loman ja kolmen viikon sairausloman jälkeen.
Jokaisen sairauslomaviikon Sari oli anonut erikseen, sillä vaikka suru voi vaikuttaa työkykyyn, se ei ole sairaus. Diagnoosiksi kirjattiin vuoroin masennusta ja ahdistusta.
”Jälkikäteen ajatellen palasin töihin liian aikaisin. Toimin autopilotilla ja järjestin töissä monia isoja tilaisuuksia, joissa myös esiinnyin. Nyt muistan, että se tuntui kauhealta.”
Toisaalta vaativa työ piti hänet järjissään ja jollain tavalla kiinni arjessa. Kollegat myös tukivat Saria surussa.
”Kotona makasin sikiöasennossa sohvalla. Jos olisin jäänyt pitkälle sairauslomalle, olisin pudonnut syvälle. Työn tärkeys on korostunut Natalian kuoleman jälkeen.”
Työterveyshuollosta tuli Sarin pelastus. Varsinkin alussa hänen kontaktinsa työterveyspsykologiin oli tiivis.
”Saatoin laittaa hänelle viestiä ja kysyä, selviänkö minä tästä. Sitten hän soitti ja puhuimme. Se piti minut hengissä.”
Surusta puhuminen muiden kanssa on sen sijaan jäänyt vähiin. Surussaan Sari kertoo tunteneensa valtavaa yksinäisyyttä.
”Olen kokenut, ettei kukaan pysty tajuamaan minua.”
Sarin mukaan kuolema on kulttuurissamme vaikea puheenaihe, jota mieluusti väistellään.
”Suomessa kuolema piilotetaan ja siitä vaietaan. Kuolemasta puhuminen on ok hetken, mutta jos se pitkittyy, se ei enää ole. Itse olen puhunut siitä lähinnä terapeutille ja koiralle.”
Sari on kävellyt lukemattomia lenkkejä serra de airesinpaimenkoira Blun kanssa kotinsa lähimetsissä ja puhunut tälle ääneen. Oikeastaan hän on silloin puhunut tyttärelleen.
”Ensimmäiset viikot tunsin kulkevani käsi kädessä Natalian kanssa koiran talutushihna toisessa kädessä. Koen, että Natalia on läsnä ja voin puhua hänelle. Enää en vain tee sitä joka päivä.”
Alussa myös puoliso ja muutama läheinen ystävä olivat Sarin tukena. Puolen vuoden kuluttua eräs tuttava kysyi Sarilta, eikö hänen olisi jo aika mennä elämässä eteenpäin.
”Sain joskus kuulla olevani surevana raskasta seuraa. Huomasin myös, ettei minua kutsuta mukaan tapaamisiin entiseen tapaan.”
Yhtä oikeaa kaavaa suremiseen ei Sarista ole. Hän ei ole kokenut usein listattuja surun vaiheita eikä tuntenut esimerkiksi vihaa.
”Surulle ei ole takarajaa, eikä suruprosessia voi hallita. Tunteiden pitää antaa tulla sellaisina, kuin ne tulevat. Ne voivat myös tulla vasta myöhemmin ja täysin yllättäen.”
Todellinen romahdus koitti joulukuussa 2024. Siihen asti Sari kuvailee suorittaneensa surusta selviytymistä.
Natalian kuoleman jälkeisenä keväänä hän oli osallistunut nuoren aikuisen lapsen äkillisesti menettäneiden sururyhmään ”vähän liiankin reippaana”. Kurssi oli kuitenkin Sarista hyvä kokemus, josta hän sai valtavasti voimia ja myös uusia ystäviä.
Joulun alla Sari huomasi olevansa aivan loppu. Työpaikallakin oltiin huolissaan Sarin poissaolevasta olemuksesta, ja lopulta se otettiin myös puheeksi. Voimien loppuminen lähes puolitoista vuotta menetyksen jälkeen tuli Sarille aivan puskista.
”Makasin sängyssä koko joulun. Juhlapyhät ovat olleet vaikeita Natalian kuoleman jälkeen. Minun on silloin vaikea olla läheisteni kanssa enkä käyttäydy kovin loogisesti.”
Joulun jälkeen Sari matkusti kaverinsa luo Espanjaan. Se oli nytkähdys parempaan.
”Toipuminen alkoi pikkuhiljaa, kun annoin itselleni luvan vain olla. Ymmärsin, että olin kokenut ison surun mutta tuohon asti taistellut sitä vastaan.”
Sari matkusti kesällä Italiaan kylään, jossa Natalia menehtyi. Hän näki samoja maisemia kuin tyttärensä, mutta kävelyreitille tai putoamispaikalle asti hän ei mennyt.
Kylässä hän tapasi ihmisiä, jotka tiesivät Natalian ja tämän tarinan. Se kosketti. Sarin mukana kulki tuolloinkin Natalian valkoinen t-paita, jonka hän otti tyttärensä kuoleman jälkeen talteen tämän matkalaukusta.
”Pidän paitaa mukanani pienessä pussukassa, jotta Natalia kulkee aina mukanani. Italiassa tunsin erityisen vahvasti, että hän on läsnä.”
Vaikka suruprosessi on kesken, kesällä Sari koki ensi kertaa myös hyviä hetkiä. Hän on pystynyt jatkamaan elämäänsä pikkuhiljaa. Jokin on silti lopullisesti toisin.
”Kaikki aiemmat vaikeudet ja kriisit näyttäytyvät vähäpätöisinä. Koko elämäni on muuttunut ja henkisyys korostunut. Ajattelen, että ympärillämme on paljon enemmän kuin näemme. Uskon yhä vahvemmin, että ihmisellä voi olla useita elämiä.”
Jatkossa Sari toivoo voivansa tehdä itselleen tärkeitä asioita, kuten uida, joogata ja matkustella. Lisäksi hän on lähtenyt mukaan kuntapolitiikkaan ja aloittanut uudelleen italian kielen opiskelun. Eniten hän toivoo sitä, että kaksi elossa olevaa lasta pysyisivät hengissä ja olisivat onnellisia.
”Hyväksyn tyttäreni kuoleman. Nyt tuntuu siltä, että selviydyn. Tiedän, että Nataliakin olisi halunnut sitä.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdesssä 11/2025.
