Näyttelijä Sanna Stellanin, 46, kymmenhenkisessä uusperheessä noudatetaan tarkkaa koreografiaa. Aterioita syödään kolmen tunnin välein, ja hiljaisuus laskeutuu lastenhuoneisiin puoli yhdeksältä illalla.
Sannalla on kolme lasta edellisestä liitostaan ja yksi yhteinen lapsi puolisonsa Timo Suomen kanssa. Tällä on edellisestä suhteestaan neljä lasta, joista nuorin asuu puolet ajasta äidillään. Vanhimmat lapset ovat jo omillaan.
Arki kahden nelivuotiaan sekä kaksi-, kahdeksan- ja yksitoistavuotiaiden lasten kanssa on taitolaji, joka vaatii suunnitelmallisuutta. Sanna on huomannut, että säntilliset ruokailu- ja nukkumaanmenoajat tuovat mielenrauhaa ja rutiineja koko perheelle.
Päivän päätteeksi hänellä ja Timolla on tapana loikoilla olohuoneen hämyssä ja kuunnella rauhoittavaa jazzia, kuten trumpetisti Lee Morgania.
”Takkini on yleensä aika tyhjä tuossa vaiheessa. Puhaltelen ja mietin, että tästäkin päivästä selviydyttiin. Niinä hetkinä emme juuri rupattele. Ihmettelemme vain hiljaisuutta”, Sanna sanoo.
Hän nauttii vauhdikkaista päivistä: pienten persoonien seuraamisesta, iltasatuhetkistä ja kakofoniaksi yltyvistä syntymäpäivälauluista, joissa jokainen perheenjäsen haluaa saada äänensä kuuluviin.
Sisarukset ovat hitsautuneet yhteen reilun kolmen vuoden aikana. Samoin vanhemmat, jotka ovat löytäneet toimivan, yhteisen tavan luotsata isoa perhettään.
”Rakastuminen muutti elämäni. Olin valinnut itsenäisyyden ja päättänyt elää omilla ehdoillani. Yhtäkkiä olinkin riippuvainen toisesta ihmisestä. Se on ollut pelottavaa mutta myös opettavaista. Timo on lämmin ja hauska ihminen, joka kohtelee muita hyvin. Hän on avoin ja uskaltaa myöntää olevansa myös väärässä.”
Sanna Stellanista tuli 10-henkisen suuperheen äiti
Suurperheen äidiksi Sanna Stellan ei olisi arvannut päätyvänsä, sillä nuorena hän janosi seikkailua. Lapsuus kului vanhempien ja isosiskon kanssa Satakunnassa Karvialla, jossa Sanna harrasti näytelmäkerhoa ja tienasi jo yläkouluikäisenä rahaa grillinmyyjänä.
Koti sijaitsi pitkän maantien varressa, josta pääsi Kankaanpään ja Parkanon suuntaan tai vaihtoehtoisesti Etelä-Pohjanmaalle.
”Seisoin usein tien poskessa valmiina liftaamaan kumpaan suuntaan tahansa. -Satakuntalainen maalaismaisema oli nuoresta ihmisestä maailman tylsin. Vuoden kohokohta oli keväällä, kun joet tulvivat pelloille. Mitään muuta ei tapahtunutkaan.”
Opettajat panivat merkille ulospäinsuuntautuneen tytön lahjakkuuden: Sanna esiintyi usein koulun juhlissa ja pärjäsi oppiaineissa hyvin. Sanomista tuli vain tunneilla pelleilystä.
Hänelle vinkattiin usein, että sopisit näyttelijäksi. Kehut ja kannustukset viitoittivat tietä ammattiin.
Lukion toisella luokalla Sanna haki Teatterikorkeakouluun, mutta kun ovet eivät auenneet, hän pakkasi ylioppilaskirjoitusten jälkeen laukkunsa ja lähti 60 puntaa taskussaan Lontooseen.
”Aluksi hoidin siellä lapsia ja sittemmin myös New Yorkissa. Elin pienesti, leikkasin omat hiukseni keittiösaksilla ja säästin kaikki rahani matkustamiseen.”
Teatterikoulun opit: ”Samasta roolista taistelee kaksisataa yhtä taitavaa naista”
Miljoonakaupunkien sykkeeseen sulautuminen herätti uteliaisuuden nähdä muitakin kulttuureja. Lontoosta Sanna suuntasi vuoden pituiselle maailmanympärimatkalle rinkka selässään.
”Muistan, kuinka katselin srilankalaisella rannalla rastatukkaisia reppureissaajia ja aalloilla viillettäviä surffaajia. Vaikka nautin maailman kiertämisestä, tiesin, että sellainen elämäntapa ei sopisi minulle kauan.”
Suomeen Sanna ei halunnut silti vielä palata. Hän löysi srilankalaisesta antikvariaatista William Shakespearen näytelmiä ja alkoi opiskella niitä määrätietoisesti. Lontooseen palattuaan Sanna pääsi ensiyrittämällä kaupungin kansainvälisesti arvostettuun Mountview’n teatterikouluun.
Yhdentoista Lontoon-vuoden aikana hän ehti saada rooleja ja hyvän englannin kielen taidon sekä oppia freelancer-työn lainalaisuuksia. Kilpailu pienistäkin teatteri- ja televisiorooleista oli kovaa.
”Koulussa muistutettiin, että samasta roolista taistelee kaksisataa yhtä taitavaa naista. Saadakseen haluamansa työn sen eteen on tehtävä kaksi kertaa enemmän töitä kuin toiset.”
Kolmikymppisenä Sanna sai yllättäen töitä Suomesta. Parin vuoden ajan hän matkusti Lontoon ja Helsingin väliä. Sen jälkeen jälkimmäisestä tuli kotikaupunki.
”Kahdessa maassa asuminen ei tuntunut hyvältä. En ollut kunnolla kotona oikein missään ja huomasin, että aloin kaivata jotain pysyvää. Myös näytteleminen omalla äidinkielellä kiinnosti. Helsinki tuntui Lontoon jälkeen ihanan pieneltä paikalta.”
Suomessa Sannaa odottivat uudenlaiset haasteet. Häneltä puuttuivat verkostot, joita moni kollega oli rakentanut opiskeluajoista lähtien.
”Alku oli vaikea, sillä Helsinki oli minulle uusi kaupunki. En tuntenut täältä juuri ketään enkä saanutkaan töitä, vaikka kuinka yritin. Jouduin aloittamaan kaiken alusta.”
”Ystävien ja läheisten oli vaikea nähdä minua äitinä”
Sittemmin Sannasta on kasvanut monipuolinen näyttelijä ja käsikirjoittaja, joka on tähdittänyt näytelmiä, televisiosarjoja ja elokuvia. Suurelle yleisölle hän tuli tunnetuksi kahdella Venlalla palkitun Siskonpeti-sarjan hulvattomista sketseistä.
Toisinaan Sanna leikittelee ajatuksella, kuinka elämä olisi mennyt, jos hän olisi jäänyt Lontooseen. Olisiko töitä riittänyt? Minkälaista arkea hän viettäisi?
”Tuskin olisin ainakaan perustanut näin isoa perhettä. Lontoossa äitiyttä ja näyttelijän uraa olisi ollut vaikea yhdistää, koska siellä ympärillä ei ole samanlaista yhteiskunnan turvaverkkoa kuin Suomessa. Lontoossa on tyypillistä, että toisen vanhemman koko palkka menee lapsen päivähoitoon.”
Sanna tuntee muuttuneensa paljon sitten Lontoon-vuosien. Kun hän alkoi odottaa ensimmäistä lastaan 33-vuotiaana, brittiystävät yllättyivät uutisesta niin, että pitivät leikkimielisen kriisikokouksen.
”Ystävien ja läheisten oli vaikea nähdä minua äitinä, enkä ihmettele. Vietin nuorena todella hedonistista elämää. Äidiksi tultuani jouduin työntämään itseni jonon häntäpäähän, ja se teki minulle lopulta hyvää.”
Vanhemmuudesta puhutaan Sannan mielestä usein liian kielteiseen sävyyn. Julkisessa keskustelussa lapsista on tullut vapauden vastakohta, sitova taakka.
”Perhe-elämä on kokonaisvaltaista. Välillä mietin, kuinka hullua on, että olen jo tämän ikäinen ja minulla on vielä näin pienet lapset. Silti en koe jääneeni mistään paitsi.”
”Olennaista on etsiä jotain syvää ja ajatonta elämän sisällöksi”
Toisinaan Sannasta on tuntunut, että muutokset ovat vyöryneet hänen ylitseen hyökyaallon lailla. Suurin tapahtumaketju käynnistyi viisi vuotta sitten, kun Sannan ja hänen silloisen miehensä kodista löytyi hometta.
Vakuutus ei korvannut remonttia eikä vaurioitunutta irtaimistoa. Samoihin aikoihin tapahtui paljon muutakin, kuten tiivis työrupeama ja avioero.
Vastoinkäymiset pakottivat Sannan pysähtymään ja miettimään, mikä elämässä on tärkeintä.
”Minusta tuntui kuin olisin ajanut täysillä seinää päin. Kaikki meni kerralla säpäleiksi.”
Hän uskoo, että yhteydellä läheisiin ihmisiin on lopulta eniten merkitystä.
”Myös sillä on merkitystä, miten aikansa käyttää. Materian ja saavutusten perässä juokseminen ei kannata. Olennaista on etsiä jotain syvää ja ajatonta elämän sisällöksi.”
Sanna Stellan myöntää, että hänen on ollut välillä vaikea pyytää apua muilta, vaikka voimat ovat olleet lopussa.
”Tunnistan itsessäni kaikkivoipaisen pärjääjän. Välillä ohjaan elämääni kuin valtamerilaivaa. Yritän hallita kaikkea yksin, vaikka helpompaa olisi päästää oikeassa kohdassa ohjaksista.”
Vaikeimpina vuosina Sanna kävi hakemassa neuvoja henkiseltä parantajalta, joka kehotti häntä ottamaan hetkeksi takapenkin matkustajan roolin ja katsomaan rauhassa minne elämä kuljettaa.
Sitä taitoa Sanna kertoo opettelevansa edelleen.
”Uskon, että olen selviytynyt monesta haasteesta myös sen ansiosta, että olen tarttunut toimeen ja vienyt asioita eteenpäin.”
Omista heikkouksista pilaa
Ihmismielen pimeät puolet ovat näyttelijälle herkullista materiaalia. Sannan käsissä ne ovat kääntyneet hykerryttäväksi huumoriksi. Komediasarja Siskonpedissä tulivat tutuiksi marttyyriäidit, toisiaan kadehtivat ystävykset ja mustasukkaiset vaimot.
”Tunnen onnistuneeni näyttelijänä ja käsikirjoittajana, kun saan katsojan nauramaan tai liikuttumaan. Siihen päästäkseni minun on heitettävä itseni peliin ja uskallettava tehdä pilaa omista heikkouksistani.”
Silloin on pystyttävä sietämään myös häpeää.
”Joskus mietin esiintymisten jälkeen, että mitäköhän ihmiset ajattelevat; olinko liian räävitön tai teinkö itsestäni tyylitajuttoman moukan.”
Monta sketsiä saisi myös uusimmasta, iän mukanaan tuomasta luonteenpiirteestä, jonka Sanna on itsessään havainnut. Häntä huvittaa vieläkin hänen äitinsä ensivierailu perheen uudessa Helsingin-kodissa.
”Kun sytytin tulen takkaan, äitini oli varma, että se räjähtää. Turhaan yritin selittää, että takat on luotu kestämään puiden polttamista. Pelokkuuden täytyy olla perinnöllistä, sillä tunnistan itsessäni samoja piirteitä kuin äidissäni. Nuorempana luotin siihen, että elämä kantaa. Nykyään minäkin mietin, mikä kaikki voi mennä pieleen.”
Sanna arvelee omien pelkojensa lisääntyneen vanhemmuuden takia. Kun elämässä on paljon rakkautta, panokset kasvavat. Turhasta pelkäämisestä hän haluaisi päästä eroon, jotta sitä hyödyllisempiin asioihin vapautuisi energiaa. Loppuelämä huolien pyörittelijänä ei kuulosta houkuttelevalta.
”Pahinta olisi tulla katkeraksi, kyyniseksi ja huolestuneeksi vanhukseksi. Toivoisin olevani mummelina huoleton ja suhtautuvani elämään huumorilla.”
Parhaiten arjessa pysäyttävät lapset, jotka huomaavat heti, jos äidin mieli karkailee epäolennaisuuksiin. He eivät kaunistele vaan sanovat suoraan, mitä ajattelevat.
”Lapseni ovat opettaneet minulle eniten rakkaudesta.”
Säännöllistä yksinoloa
Hektisen arjen ja suurperheen vastapainoksi Sanna tarvitsee säännöllisesti yksinoloa. Vapaahetkinään hän meditoi tai lähtee kävelylle merenrantaan ja metsään. Kotona Sanna nauttii äänikirjojen kuuntelusta ja kynttilöiden polttelusta.
”Välillä minun on otettava tyhjenemispäiviä, jolloin otan aikaa itselleni, sillä kuormitun nykyään helposti. Ennen moitin itseäni laiskaksi tai saamattomaksi, mutta nyt ymmärrän, että omat hetket ovat selviytymiseni elinehto.”
Koronapandemia tyhjensi Sannan työkalenterin jo viime vuonna. Kuluneiden kuukausien aikana hän on oivaltanut, miten suuri merkitys työyhteisöllä hänelle on.
”Teatterilava on minulle turvapaikka ja luottamuksen tila. Vaikka oikeassa elämässäni olisi menossa millainen kaaos tahansa, näyttämöllä on olemassa vain näytelmän maailma, aika ja hetki. Siellä pääsen parhaimmillaan täydelliseen läsnäolon tilaan.”
Hurjimpien muutosten keskellä Sanna on usein pohtinut, miksei hän osaa elää nykyistä tasaisemmin. Miksi pienet askeleet eivät riitä hänelle vaan hänen on harpottava järisyttäviin muutoksiin koko tunnekirjon vimmalla?
”Minussa taitaa olla kaksi puolta. Kaipaan erämökkiin maaseudulle, jossa ei tapahdu mitään. Samaan aikaan haluan elää sydän auki ja kokea kaiken mahdollisen.”
Viime aikoina Sannan mieleen on hiipinyt ymmärrys elämän rajallisuudesta. Värikäs ja moniulotteinen seikkailu tulee väistämättä joskus päätökseensä. Se on aiheuttanut hänessä ikäkriisin.
”Tunnen olevani vielä keskeneräinen, enkä edes usko, että ihminen tulee koskaan valmiiksi. Toivon, että uskallan kehittyä loppuun saakka. Tällä hetkellä työstän sitä, että otan huonoista asioista vastuuta enkä syytä niistä muita. Haluan oppia virheistäni ja luottaa itseeni sekä muihin.”
Ehkä unelma toteutuu
Merkityksellisten asioiden tekeminen ja unelmien toteuttaminen on noussut entistä suurempaan rooliin. Kaksi vuotta sitten Sanna odotti kuopustaan samaan aikaan kun hänen syöpään sairastunut ystävänsä oli saattohoidossa.
”Rakkaan ystävän sairastumista ja menetystä seurasi luopumisen suru mutta myös valtava kiitollisuuden tunne elämästä. En halua hukata mahdollisuuksiani ja potentiaaliani. Yritän käyttää loppuaikani hyvin ja tehdä maailmasta paremman paikan.”
Nuorta levotonta maailmankiertäjää Sanna ei enää löydä sisältään, mutta hän tunnistaa itsessään yhä pienen kapinallisen, joka nauttii ravistelusta ja muutoksista.
”Toivoisin, että elämässä tapahtuisi jokin iso käänne, joka riuhtoisi minut vanhoista kuvioista ja pakottaisi epämukavuusalueelle uutta oivaltamaan. Ehkä unelma toteutuu, kun sen sanoo ääneen.” ●
