Katja Falk, 42, työkyvyttömyyseläkkeellä. Katjan perheeseen kuuluu mies ja poika. Perhe asuu Vaasassa:

"Olen tuntenut itseni yksinäiseksi nuoresta alkaen. Silloin en tosin osannut nimetä tunnetta yksinäisyydeksi.

Elämä lapsuudenperheessäni oli sosiaalista. Kaikki kerrostalomme kakarat leikkivät yhdessä, meillä kävi vieraita ja kyläilimme itse muissa perheissä.

Vasta parikymppisenä ymmärsin, että olin ulkopuolinen jo yläasteella. Olen aina tuntenut, että olen se, jota pyydetään mukaan viimeisenä. Kun muut lähtivät kaupungille shoppailemaan ystävän kanssa, minä menin yksin. Minua myös kiusattiin koulussa. Lohdutin itseäni syömällä yksinäiseen olooni.

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä MS-taudin takia. Sen lisäksi sairastan fibromyalgiaa. Niiden oireet, kivut ja oudot tuntemukset ovat aika samankaltaisia.

Sain MS-diagnoosin muutaman vuoden taistelun jälkeen vuonna 2005. Jaksoin tehdä töitä lähihoitajana tammikuuhun 2006 asti. Selkäydinnäyte ja magneettikuvat varmistivat oman epäilykseni.

Diagnoosi oli suuri helpotus: en ollutkaan kuvitellut oireitani.

Minulla on pyörätuoli, mutta käytän sitä tosi harvoin. Turvaudun siihen, jos menen isoon kauppaan tai ostoskeskukseen.

Yleisimmin käytössäni on keppi, rollaattori tai sähkömopo. Sen avulla pääsen liikkumaan pidempiä matkoja.Sairastan myös uupumusta eli fatiikkia. Olen usein liian väsynyt tapaamaan ihmisiä.

Suhtautumiseni on paradoksaalista: välillä kyläilyn ajatteleminenkin rasittaa, välillä taas iskee hirveä tarve päästä muiden pariin. Olemme kuitenkin laumaeläimiä.

Lue lisää: Ymmärretäänkö MS-potilaan uupumusta?

Sairauksien takia minulta jää tekemättä asioita, joita haluaisin tehdä. Ne olisivat mahdollisia, jos minulla olisi tiivis kaveriporukka ja ystäväni lykkisivät pyörätuoliani.

Toisaalta ärsyynnyn myös siitä, jos tutut kiinnittävät paljon huomiota siihen, pääsenkö kulkemaan tai tarvitsenko apua. Koen melkein helpommaksi jättäytyä pois.

Minusta tuntuu, ettei myöskään avomieheni aina kestä vieraita ihmisiä ja tilanteita. Jos haluaisin lähteä ihmisten ilmoille, hän ei välttämättä suostu.

Onneksi voin joskus käydä kaupungilla henkilökohtaisen avustajan kanssa. Sitten jaksan taas olla kotona.

Lue myös: Tiesitkö? Yksinäisyys voi periytyä

Yksinäisyys kumpuaa persoonastani. Vetäydyn, jos minua ei ymmärretä tai muut eivät ole samalla aalto­pituudella.

Yksinäisyydestä voi saada jotain hyvää juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa: Kun koti on siisti ja ruokaa valmiina kaapissa. Saan ihan rauhassa katsoa lempileffaani ja mussuttaa irtokarkkia sohvannurkassa. Saan olla omien, outojenkin ajatusteni kanssa.

Lue myös: Elin ruuhkavuosia enkä tunnistanut olevani yksinäinen

Jospa pikkuhiljaa oppisin panemaan itseni etusijalle. Minulla oli parturi-kampaajana oma firma jo alle 20-vuotiaana. Olen myös ollut mukana yhdistystoiminnassa.

Aiempina vuosina sairaus sitoi minua paitsi kotiin myös sairaalaan. Nykyään poika voi onneksi hyvin, ja olen saanut laajennettua piirejäni pojan päivähoidon kautta.

Pidän perheemme arjen mahdollisimman tavallisena, teemme omia juttujamme. Keskityn olemaan iloinen ja tyytyväinen niistä.

Toivon vain, ettei kuntoni menisi hirveästi huonommaksi. Muut haaveeni liittyvät lähinnä pojan asioihin.

Myös onnentunteeni ovat pitkään liittyneet juuri häneen.

Koska en ole mukana työelämässä, suunnittelen tekemiset ja menemiset sen mukaan, mikä olisi pojalleni kivaa ja mukavaa. Otan yhteisistä hetkistä itsekin ilon irti.

Kun tekemiset keskittyvät paljolti pojan juttuihin, on kiva olla välillä ihan itsekseen. Voimavarani ovat rajalliset.

Meillä on myös 14-vuotias koira. On ihanaa seurata iloista koiravaaria. Sekä pojastani että koirasta näkee, että jotain on tehty oikein.

Välillä yksinäisyys väistyy, mutta se on aina elämässäni läsnä oleva perustunne. Se on omalla tavallaan myös tietynlainen turvapaikka."

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 13/2019.