Eeva

Äitinsä menettänyt Saimi Hoyer: ”Olen jättämässä jäähyväisiä menneelle elämälleni”

Äitinsä menettänyt Saimi Hoyer: ”Olen jättämässä jäähyväisiä menneelle elämälleni”
Kun Saimi Hoyerin muistisairas äiti kesällä kuoli, päättyivät kymmenen vuoden hitaat ja kipeät hyvästit. Surun keskellä Saimi saa voimaa tunteesta, että elämässä alkaa nyt uusi, hyvä vaihe.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 26.9.2022

Hotelli Punkaharjun kauniissa kirjastohuoneessa sohva kutsuu lukemaan ja vanha pyöreä puupöytä laskemaan teekupin lasikannelleen.

Huoneen nurkassa olevan mallinuken päällä on yksi niistä mekoista, joita Soila Komi käytti Suomen Kansallisteatterin näyttämöllä. Saimi Hoyer, 48, on hakenut äitinsä monet rooliasut teatterin pukuvarastosta, mutta ei ole vielä pystynyt avaamaan kaikkia pakkauksia.

Haastattelun aikaan äidin kuolemasta on liki päivälleen kuukausi.

”Tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan. Ensin olin suuttunut siitä, että kaikki meni näin. Olin suorastaan vihainen, kun metsään tulivat keltahaperot, ja äiti ei voinut enää olla niitä poimimassa. Nyt vahvin tunteeni on ikävä.”

Kirjastosta avautuu näkymä suoraan hotellia ympäröivään metsään.

”Muutama päivä äidin kuoleman jälkeen ystäväni sanoi minulle: ajattele niin, että siellä Soila humisee nyt puiden latvoissa. Oli pieni tuuli ja kaunis päivä. Se oli todella lohduttava lause.”

Saimi Hoyer ajattelee äitiään jatkuvasti. Muistot ovat kauniita ja lämpimiä.

Saimi ehti valmistautua äidin poismenoon yli kymmenen vuotta.

Ensimmäiset merkit Soilan muistisairaudesta tulivat samaan aikaan, kun Saimi itse oli pitkän ajanjakson Auroran sairaalan infektio-osastolla hypogammaglobulinemian vuoksi. Sairaus tarkoittaa igG-vasta-ainepuutosta ja sitä, että Saimi on muita herkempi saamaan infektioita.

Ensin äiti alkoi unohdella vuorosanoja teatterin lavalla, sitten hän eksyi monta kertaa Stockmannilla, jossa oli käynyt vuosia.

Saimi huolestui, mutta äiti ei innostunut muistikokeeseen menemisestä.

Se ei onnistunut vielä sittenkään, kun Saimi alkoi saada erikoisia puheluita, joissa äiti kertoi istuvansa ajat sitten edesmenneiden Kauko Helovirran ja Jussi Jurkan kanssa jutustelemassa. Kun Saimi tilasi ambulanssin, ensihoitajat saivat kuulla, että ”Saimi se on, joka nyt höperehtii”.

”Äitihän oli hyvä näyttelijä”, Saimi hymähtää.

Kun äidin sitten piti ajaa Punkaharjulle ja hän löysi itsensä Kotkan keskustasta, Saimi ei enää kuunnellut vastaväitteitä. Muistisairautta alettiin tutkia.

Äiti sai hyvän lopun

Saimin muistikuvissa se aika on hurjaa ja pimeääkin. Jotkut asiat ovat kuitenkin jääneet hyvin mieleen. Kuten se nimeltä mainitsematon sairaala, jossa äidin huoneessa oli pelkkä sänky eikä ikkunaa ja jossa hän hakkasi ovea päästäkseen ulos.

Kun Saimin isä juoksi itkien ulos sairaalasta, Saimi teki päätöksen. Pääkaupunkiseudun hoitokoteja oli kartoitettu, mutta äiti ei menisi mihinkään niistä. Hän tulisi hoitokoti Finlandiaan, puolen kilometrin päähän hotelli Punkaharjusta.

”Toivon, että jokainen saisi sellaisen lähdön kuin äiti siellä sai. Äitiä hoitaneista tuli hänelle rakkaita ja hänestä tuli rakas hoitajille. Kun äiti kuoli, surumme oli yhteinen.”

”Jos pystyn antamaan omille lapsilleni edes sadasosan siitä, mitä vanhempani minulle, olen onnistunut äitinä. Poikani Kaspar osaa nyt perata kalan, joten hän saa lähteä opiskelemaan Helsinkiin”, Saimi naurahtaa.

Vasta Punkaharjulla löytyi myös äidin lopullinen diagnoosi, Lewyn kappale -tauti. Jo aiemmin oli puhuttu otsa-ohimolohkorappeumasta, dementiasta ja Alzheimerista.

”Rajat sairauksien välillä ovat hiuksenohuita, eikä aina tiennyt, mistä milloinkin on kyse. Kaikissa muistisairauksissa menee kuitenkin aikaa, ja se tekee niistä raadollisia.

Punkaharjulle tullessaan Soila Komi jaksoi vielä toisinaan käydä syömässä tyttärensä hotellin ravintolassa. Siinä samassa, jossa perhe oli käynyt läheiseltä mökiltään kerran kesässä, kun Saimi oli pieni.

”Äiti oli aina ollut tiukka siitä, miten syödään ja opettanut minullekin kaikki etikettisäännöt. Oli hurjaa nähdä, miten hän alkoi syödä kala-annosta käsin. Se tuntui hirvittävältä”, Saimi sanoo hiljaa.

”Kun toivo lähti, suru muuttui arjeksi.”

Vaikea oli myös se vaihe, kun äiti alkoi olla ilkeä läheisimmille ihmisilleen. Vaikka Saimi tiesi sen kuuluvan sairauteen, se sattui.

”Hän oli tosi ilkeä etenkin minulle. Samaan aikaan tunsin huonoa omatuntoa siitä, etten ollut jatkuvasti äidin luona. Mutta minun oli elettävä omaakin elämääni murrosikää lähestyvien poikieni kanssa.”

Yhteiset talvet Italiassa, syksyt äidin kanssa sienimetsässä ja kaikki ne hetket, joita mummi viettäisi Punkaharjulla lastenlastensa kanssa. Muistisairaus pakotti Saimin luopumaan myös yhteisistä tulevaisuudensuunnitelmista.

Sen sijaan mukana oli ensimmäisestä diagnoosista alkaen suru. Aluksi siihen sekoittui ripaus toivoa: entä jos kyseessä onkin ”vain” dementia eikä vielä vaikeampi ja oireiltaan rankempi Lewyn kappale -tauti? Jospa kaikki tapahtuukin vähitellen, ja tulee parempiakin aikoja?

”Dementiasta tuli minulle positiivinen sana. Kun toivo sitten lähti, suru muuttui arjeksi. En enää surrut, vaan suru oli minussa yhtenä palasena. Se oli yksi osa, joka pitkään muodosti Saimin.”

Hyväksy evästeet

YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.

Youtube video placeholder

Äidin kuolemasta tuli heti julkinen

Heinäkuun kolmantena päivänä Saimi istui keittiömestarinsa kanssa hotellin loungessa. Hän oli vasta soittanut hoitokotiin, mutta yhtäkkiä hänelle tuli tunne, että on soitettava uudelleen. Puhelimeen vastannut hoitaja kertoi äidin juuri nukkuneen pois.

Jo hetken päästä Saimi oli ystävänsä kanssa metsässä. Oli selvää, mitä kukkia hän halusi kerätä. Vanamo oli aina ollut äidin lempikukka: Saimin lapsuudessa sen tuoksu täytti perheen mökin ja kukan tupsuja oli joka paikassa.

Kun Saimi oli asetellut vanamot äitinsä ruumiin päälle, jättänyt viimeiset jäähyväiset ja palasi hotellille, lippu oli puolitangossa.

”Tieto äidin kuolemasta oli lehdissä ennen kuin lääkäri oli edes julistanut häntä kuolleeksi. Ymmärsin nopeasti, että tässä ei kuollut vain minun äitini, vaan myös näyttelijä Soila Komi. Se toi kaikkeen oman raadollisuutensa.”

Pihalla oli vastassa paljon hotellivieraita, jotka ilmaisivat Saimille osanottonsa. Ja sitten oli se yksi, joka sanoi: ”Otan osaa – mutta otetaanko selfie?”

Hetki on jäänyt Saimin mieleen kohtausmaisena, kuin hidastetussa elokuvassa.

”Laitoin aurinkolasit päähäni ja otin sen selfien. Samalla mietin sitä, että kun äitini isä kuoli aikanaan, äidillä oli alkamassa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä näytös. Äiti oli vetämässä isoa roolia puoli tuntia sen jälkeen kun vaari nukkui pois.”

Ja kuten elokuvissa, nytkin yhden kohtauksen jälkeen tuli toinen. Parempi. Hotellin vakiovieras, pikkutyttö, tuli puutarhassa Saimia kohti valkoisessa mekossa. Tytön äiti oli jäänyt vähän kauemmas odottamaan. ”Me otamme äidin kanssa osaa”, tyttö sanoi.

”Hän oli kuin enkeli, joka tuli puhdistamaan ilman. Se oli hemmetin hieno hetki”, Saimi muistelee yhä liikuttuneena.

”Tieto äidin kuolemasta oli lehdissä ennen kuin lääkäri oli edes julistanut häntä kuolleeksi.”

Äidin kuoleman jälkeen hotelli täyttyi valkoisista kukista, sillä moni tiesi Soilan rakastaneen niitä. Kukkien lisäksi tulivat ystävät.

Ensimmäiset heistä, ystäväpariskunta Timo ja Jukka, saapuivat jo kuolinpäivää seuranneena aamuna. Timo meni auttamaan ravintolan keittiöön ja Jukka otti tehtäväkseen sen, minkä Saimi yleensä hotellilla teki: meni hotellivieraita vastaan ja toivotti nämä tervetulleiksi.

Ystävät myös veivät Saimia kävelylle, uimaan ja syömään johonkin rauhallisempaan paikkaan kuin omaan ravintolaan.

”Syy, miksi olen nyt ihan ok ja pystyin vetämään kesän läpi, on täysin ystäväpiirini ansioita”, Saimi sanoo.

Kuin todisteeksi hänen puhelimensa soi ja yksi läheisimmistä ystävistä, muusikko Waltteri Torikka kysyy miten Saimilla meni eilen Linnanmäellä.

”Tikusta asiaa”, Saimi naurahtaa.

”Näin minusta pidetään huolta. Tällaisina hetkinä elämässä jokainen meistä tajuaa, kuka siinä vieressä on oikeasti.”

Äidin poismenon jälkeen Saimi on ottanut tavoitteeksi tiettyjä asioita. Yksi niistä oli Linnanmäellä käynti. Huvipuiston vuoristoradalla on hänelle suuri merkitys, sillä siinä hän matkusti äidin kanssa lapsena ja sitä hän katseli Auroran sairaalan ikkunasta, kun äidin muistisairauden ensimmäiset hetket elettiin.

Saimi Hoyer haluaa iloa surun keskelle

Surusta huolimatta Saimi on halunnut pitää kiinni myös ilosta.

Kun äiti kuoli sunnuntaina, keskiviikkona ja torstaina Saimi istui illat kuuntelemassa hotellin yleisössä ”Euroopan parasta jazzia”.

”En nähnyt siinä mitään väärää, ja tiedän, että äiti olisi nauttinut niistä keikoista valtavasti. Minulle tuli vahvasti olo, että ehkä hän olikin mukana kuuntelemassa. Suru ei sulje ilolta ovea, ja jokainen suree ja käsittelee asioita tavallaan.”

Saimi Hoyer on saanut äidiltään tunneälyn ja tilannetajun. Hän on myös oppinut, että aina kehtaa kysyä. ”En ole koskaan häpeillyt sitä, että joku ajattelisi minun olevan tyhmä, kun kysyn.”

Kaikille se ei ole itsestään selvää. Saimillekin on ihmetelty, miksi hän on hotellilla ja onko hän todella käsitellyt äitinsä kuolemaa.

Kun yksi kesätyöntekijöistä sanoi Saimille, että mene pois, et sinä täällä voi surra, Saimi suorastaan raivostui.

”Kysyin, että anteeksi, mihin minun pitäisi mennä? Minulla on hyvä olla täällä. Minua todella kiinnostaisi kuulla, mikä on oikea tapa surra. Olen käsitellyt äidistä luopumista yli kymmenen vuotta, ja käsittelen sitä joka päivä, kun muistoja ja tunteita tulee eteen.”

Senkin Saimi tietää, että itkee koko loppuelämänsä ajan aina, kun herneitä tulee lautaselle. Niin kävi juuri Helsingin-reissulla. Kun äidin rakastamat herneet tulivat ravintolassa Saimin lautaselle, tuli myös itku.

”Menin vessaan ja olin siellä puoli tuntia. Sitten tulin takaisin ja söin herneet. Välillä yhdestä suunnasta vyöryy hirmuinen ikävä, toisesta suunnasta viha ja kaikki tunteet iskevät kuin ukonilma. Välillä taas voin nauttia kepeämmistä hetkistä.”

Saimin mielestä on julkeaa moittia kenenkään tapaa surra.

”Olen tässäkin luonteeltani eteläeurooppalainen. Italiassa ei koskaan mentäisi johonkin mökkiin kuukaudeksi suremaan.”

Kauniit muistot kantavat

Kuin olisi jatkuva videolähetys päässä. Niin Saimi kuvailee surun herättämiä muistojaan.

”Äärettömän kauniita kuvia lapsuudesta, nuoruudesta ja viimeisistä hetkistä.”

Viimeisinä aikoina Soila Komi ei enää tunnistanut läheisiään. Silti Saimi kävi laulamassa äidilleen ja monet Soilan ystävistäkin kävivät laulamassa ja soittamassa, sillä Soila rakasti musiikkia.

Usein kuvataan, että vakavasti sairas saattaa kokea kirkkaan hetken, eräänlaisen heräämisen, vähän ennen kuolemaansa. Niin kävi Saiminkin äidille. Pari päivää ennen poisnukkumistaan hän kohottautui sängyssä istumaan ja sanoi kolme lausetta.

”En saanut lauseista selvää, mutta hän katsoi minua suoraan silmiin, vaikka hänen katseensa ei ollut kohdistanut enää pitkään aikaan. Yhtäkkiä hän oli kanssani läsnä, ja kontaktihetkiä oli lopussa useampia. Vaikka äiti ei pystynyt enää hymyilemään, minua katsoessaan hänen poskensa jopa kohottautuivat vähän matkaa. Sen jälkeen hän oli mennyt.”

Saimi uskoo, että viimeinen ihminen, jonka Soila tunnisti, oli Saimin isä Jyrki Nousiainen. Erosta huolimatta ex-avioparin välit säilyivät läheisinä loppuun saakka. Saimin isä kävi paljon Punkaharjulla ja jos hän ei ollut fyysisesti paikalla, hän oli Saimin mukana hoitokotikäynneillä puhelimen kaiuttimen kautta.

Saimi saa lohtua ajatuksesta, että äiti on yhä monella tavalla läsnä.

Kiitollisuus. Se sana toistuu Saimin puheissa, kun hän muistelee lapsuudenperhettään. Saimi vietti lapsena paljon aikaa teattereissa, ja vanhemmat kuljettivat häntä niin sirkuksessa kuin oopperassakin. Suuri osa Saimin nykyisestä sosiaalisesta verkostosta syntyi jo hyvin nuorena.

Yksi rakkaimmista paikoista oli Punkaharjun-mökki, jossa perhe vietti kesät ja jossa Saimi imi itseensä rakkauden metsään ja luontoon. Siellä hän myös oppi tunnistamaan sienet, tekemään saunavihdan ja perkaamaan kalan.

Saimi vihaa sanaa ruuhkavuodet, mutta niitä hän nyt elää. Hotellin emäntänä hiljaisia hetkiä ei ole. Jos henkilökunta ei vedä Saimia hihasta, sen tekevät vieraat. Lisäksi Saimin esikoispoika Kaspar on juuri muuttamassa lukio-opintojen perässä Helsinkiin, ja Saimin oma sairaus vaatii pistoslääkityksen aloittamisen, koska vasta-ainearvot ovat alempana kuin vuosiin.

Onneksi äiti antoi esimerkin siitä, että kaikesta aina selvitään.

”Hän jaksoi hirmuisia huoli- ja stressimääriä, ja olen perinyt senkin. Viime vuodet eivät ole olleet minulle helpoimpia, kun on ollut avioero, äidin sairasaika ja kuolema ja omat sairaudet. Ehkä minunkin olisi nyt aika vähän hellittää. ”

Saimi Hoyer on nyt uuden edessä

Saimi kuvaa tulleensa jonkinlaiselle vedenjakajalle. Äidin tavaroiden läpikäymisen lisäksi hän on käynyt läpi valtavan määrän myös omia tavaroitaan, joita on vuosia sitten säilönyt helsinkiläiseen varastohalliin.

”Olen jättämässä jäähyväisiä menneelle elämälleni. Surusta huolimatta uskon siihen, että minulla on alkamassa tosi hyvä kausi elämässä. Äidin hoitaminen kuitenkin pidätteli minua monessa asiassa. Nyt tuntuu siltä, että voin lähteä ottamaan askelia ja katsoa, mihin ne johtavat.”

Tekemisen puutetta Saimille ei tule. Hotellin syksy on täynnä sienitapahtumia sekä neulonta- ja kalastusviikonloppuja. Lisäksi Saimi tekee jatkuvasti puhujakeikkoja, ja Helsingissäkin on projekteja vireillä. Täyden kalenterin vierellä viriää kuitenkin toinenkin ajatus.

”Minusta tuntuu, että jatkossa mietin vähän enemmän itseäni. Tammikuussa haluaisin lähteä Italiaan, ihan vain olemaan hetkeksi.”

Saimi ja äiti suunnittelivat aikoinaan viettävänsä talvet Italiassa.

”Tuntuu epäreilulta ja väärältä, että sitäkään emme saaneet. Toisaalta nyt äidin keho ei enää ole sidottuna vuoteeseen, ja hän voi matkata kanssani mihin tahansa. Kun menemme Italiaan, hän humisee siellä sitruunapuiden latvoissa.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 10/2022.

Mitä haluaisit sanoa äidillesi nyt jos voisit, Saimi Hoyer?

Hyväksy evästeet

YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.

Youtube video placeholder
Kommentoi +