"Miten yhden ihmisen kohdalle voi osua kaikki nämä asiat? Olin Konginkankaan bussiturmassa, Sellon ampumisessa, ja lapseni sairastui syöpään. Vältin juuri ja juuri tsunamin.

Tunnen vahvasti, että kaikella on jokin tarkoitus. En surkuttele, että vitsit miten kamalaa tämä kaikki on ollut. Ennemmin ajattelen, että olen selvinnyt tästä kaikesta.

Miten vahva ihminen voi olla.

Bussissa oli lomatunnelma. Olimme menossa työkavereideni kanssa viikonlopuksi Rukalle laskettelemaan ja käyneet viinilasillisilla ennen lähtöä.

Oli maaliskuu vuonna 2004, ja olin 24-vuotias. Tein esimieshommia Saunalahdella ja olin juuri hakemassa kauppakorkeakouluun. Urani oli hyvässä nousussa.

Ulkona oli pimeää ja satoi rankasti. Pari kaveriani pelasi korttia. Ajattelin, että minun on pakko yrittää nukkua, koska olisimme perillä aamuviideltä.

Ennen nukahtamistani minulle tuli vahva tunne, että tämä bussi törmää vielä johonkin ja me kaikki kuolemme. Mietin, miksi lähdin koko reissuun.

Heräsin bussin lattialta. Näin valoja, kuulin hirveää huutoa ja mietin, missä olen.

Isoja paperirullia kuljettanut rekka oli törmännyt bussiin Konginkankaan kohdalla. Puolet bussista oli tuhoutunut.

Isku oli ollut niin kova, ettei kenenkään olisi pitänyt selvitä siitä hengissä.

Minut vietiin ambulanssilla Jyväskylän keskussairaalaan. Keuhkoni oli puhjennut, ja kehoni oli murtunut päästä varpaisiin. Olin sokissa, enkä pystynyt liikkumaan.

Ambulanssissa hoitajat kysyivät nimeäni ja syntymä­aikaani, etten nukahtaisi. Ajattelin, että vitsi, miten tyhmiä kysymyksiä. Yhtäkkiä en enää muistanut vastausta.

Tuntui oudolta, ettei kukaan kertonut mitään. Tilanne oli pelastustyöntekijöillekin uusi. Hekin olivat sokissa.

Yritin kysyä, mitä ystävilleni oli käynyt. Kaikki sanoivat, että älä mieti sitä nyt.

Sairaalassa minulla oli tyhjä ja sekava olo. Kolari oli kaikissa uutisissa. Katsoin niitä, mutten sisäistänyt, että olin ollut paikalla. Kaikki oli epätodellista.

Kun siskoni tulivat sairaalaan, hiukseni olivat vielä täynnä verta ja lasia. Hoitajat eivät olleet ehtineet putsata niitä. Oli karua olla täysin muiden armoilla.

Minulle kerrottiin, että olen saanut murtumien lisäksi aivovamman, mutta kukaan ei osannut sanoa, miten se vaikuttaa elämääni. Vammoja oli ympäri päätä, eli aivojen eri osa-alueet joutuivat tekemään koko ajan enemmän töitä kuin terveet aivot.

Ajattelin silloin, että kolari oli se pahin juttu. Oikeasti vaikein oli vasta edessä.

Makasin puolitoista kuukautta vanhempieni olohuoneen sohvalla. Jalkani, käteni, selkäni ja olkapääni olivat murtuneet. Rautakehikko piti selkääni oikeassa asennossa.

Väsyin tavallista helpommin ja tarvitsin apua kaikessa. Kun vanhempani lähtivät töihin, jäin vesipullon ja eväiden kanssa sohvalle. En päässyt edes vessaan ennen kuin joku tuli auttamaan.

Vakuutusyhtiö kiisti, että vammani olisivat tulleet kolarissa. Lain mukaan heidän ei tarvinnut todistaa, mistä vammani johtuivat. Mistä muustakaan ne olisivat tulleet?

Minulla oli hirveä tarve kuntoutua ja päästä takaisin työelämään. Ajattelin, että nyt pitää elää kovaa ja täysillä.

Kolmen kuukauden kuluttua lähdin keppien kanssa töihin. Psykologi kysyi, tarvitsenko keskusteluapua. Sanoin, että en, kaikki on hyvin. Olin vielä niin sokissa, etten pystynyt myöntämään, mitä oli käynyt.

Aika nopeasti huomasin, että kaikki ei ollut ennallaan. Saatoin mennä uupumustilaan yhdestä työpäivästä, enkä ymmärtänyt, mistä se johtui. Olin aina tehnyt paljon töitä, opiskellut ja mennyt viikonloput kavereiden kanssa.

Minua myös huimasi ja sain helposti migreenin oireita. Aloin nähdä valopalloja ja sahalaitoja, ja välillä näkö lähti kokonaan. Myös puhekykyni katosi, jos väsyin liikaa. Se oli tosi pelottavaa.

Luulin monta kertaa, että olen tulossa hulluksi. Vakuutusyhtiön lääkärithän olivat sanoneet, että olen terve.

Joulukuussa lähdin lomalle. Lentoja ei vielä silloin ostettu netistä, ja mietin vasta lentokentällä, lähdenkö Goalle vai Phuketiin. Olin ollut aiemmin Thaimaassa, joten valitsin Intian. Siellä en ollut käynyt.

Ulkomaanpuhelut olivat kalliita, ja pidin usein puhelintani kiinni. Yhtenä päivänä joku oli soittanut kotoa. Oli tapaninpäivä, ja tsunami oli iskenyt Phuketiin.

Ymmärsin tapahtuman massiivisuuden vasta, kun palasimme Suomeen. En säikähtänyt sitä, että olisin voinut kuolla. Ajattelin, että kuolen sitten, kun kuolen. Jokin tarkoitus sillä oli, etten ottanutkaan Phuketin lentoa.

Kolme vuotta myöhemmin olin kuntosalilla Sellon kauppakeskuksessa Espoossa. Siskoni oli viereisessä Prismassa. Yhtäkkiä hälytykset alkoivat soida ja ihmiset menivät paniikkiin. He soittelivat toisilleen ja yrittivät selvittää, mitä on tapahtunut.

Kauppakeskusta ei suljettu, mutta meitä ohjeistettiin olemaan liikkumatta. Kaikkialla juoksi poliiseja, mutta kukaan ei tiennyt, mitä on tapahtunut.

Etsin siskoni ja sanoin hänelle, että täällä on varmaan pommi. Hän oli viimeisillään raskaana ja pelkäsi, että kuolemme.

Minä en mennyt paniikkiin. Ajattelin, että nyt pitää vain toimia ja saada sisko turvaan. Etsin automme parkkihallista ja lähdin ajamaan. Halli oli täynnä aseistettuja poliiseja.

Myöhemmin kuulin, että Prismassa oli ollut ampuma­tapaus ja neljä työntekijää oli kuollut.

Ajattelin, että olin taas tässä tilanteessa. Ja taas selvisin.

Aloin käydä Konginkankaan kolarin tapahtumia läpi vasta, kun pääsin Kelan kustantamaan kuntoutukseen. Siellä ymmärsin, että migreeni- ja huimausoireeni olivat oikeita ja johtuivat siitä, että olin saanut aivovamman kolarissa ja tehnyt liikaa töitä. Ymmärsin oikeasti vasta silloin, että olen vammautunut ja että minun on pakko alkaa rakentaa elämääni uudestaan.

Jäin pois töistä. Tiesin, että olen niin sairas, etten pysty tekemään töitä, mutta en saanut mistään rahaa. Sosiaalitoimisto ei maksanut minulle mitään, koska he katsoivat, että olen vammautunut kolarissa ja vakuutusyhtiön kuuluisi maksaa. Vakuutusyhtiö taas kiisti vammani.

Jouduin luopumaan kodistani ja muuttamaan taas vanhemmilleni. Se oli ihan hullun raskasta. Olin tehnyt uraa ja menestynyt. Yhtäkkiä en tiennyt tulevaisuudesta mitään.

Masennuin pahasti. Nukuin kolme kuukautta putkeen, ja joinakin päivinä suihkussa käyminenkin oli vaikeaa.

Tuntui, että eihän elämässäni ole mitään. Olin eronnut, menettänyt työni ja kotini ja osa kavereistakin oli kaikonnut. Välillä en jaksanut ketään enkä vastannut puhelimeen. Mietin, onko elämässä enää mitään järkeä, kun olen menettänyt kaiken.

Lähdin pienin askelin rakentamaan elämääni uudestaan. Palkkasin lakimiehen. Hän sanoi, että taistelu vakuutusyhtiötä vastaan voi kestää puolesta vuodesta kymmeneen vuoteen. Menin kuntosalille, ja ensimmäisellä kuntosalikerralla en saanut edes puolen kilon painoa ylös.

Olin 29-vuotias, kun vakuutusyhtiö myönsi, että olin vammautunut kolarissa, ja sain työkyvyttömyyseläke- päätöksen.

Uskottelin itselleni, että se on väliaikaista. Ajattelin, että kuntoutan itseni ja palaan vielä normaalisti työelämään. Aivovamman hyväksyminen oli haasteellista, koska välillä oloni oli täysin normaali.

Toisaalta päätös oli helpotus. Pystyin keskittymään elämään ja itseeni.

Minulla ei ollut parisuhdetta enkä suunnitellut perheenlisäystä. Luulin, etten voisi vammautumisen takia edes tulla raskaaksi. Viikko eläkepäätöksen saamisen jälkeen sain kuitenkin tietää, että odotan lasta.

Äidiksi tuleminen oli kuntouttava kokemus. Olin menettänyt työni, mutta yhtäkkiä elämääni tuli paljon työtä isompi merkitys. Olin täynnä äidinrakkautta ja tuijottelin hormonipöllyissä poikaani.

Kun poikani kasvoi, hän alkoi ontua oudosti. Kävimme monta kertaa lääkärissä, mutta mitään ei löytynyt.

Yhtenä kesäkuisena maanantaina lääkäri näytti minulle poikani reisiluusta otettua kuvaa. Luu oli ihan tuhoutunut, eikä lääkäri tiennyt miksi. Meidän piti lähteä heti sairaalaan.

Matkalla aloin itkeä. Ajattelin, että tämä ei voi olla todellista. Elämässäni oli juuri alkanut helpompi vaihe.

Selvisi, että pojallani oli Langerhansin soluhistiosytoosi. Se on harvinainen syöpäsairaus, joka tulee usein alle viisivuotiaille pojille. Hoidot ovat kovat, mutta uusiutumisen riski on pieni.

En ollut ikinä ajatellut, että oma lapseni voisi sairastua. Elokuvien perusteella ajattelin, että lasten syöpäosaston äidit ovat riutuneita ja lapset kaljuja ja sairaan näköisiä. Mietin, kestänkö vielä tämänkin.

Kolarista kuntoutuminen oli oman pään kanssa tehtävää työtä. Lapsen sairastuminen oli miljoona kertaa kamalampaa.

Jouduin katsomaan kipuja ja hoitoja vierestä enkä voinut tehdä mitään. Päätin, että teen kaikkeni hyvinvointini eteen. Ajattelin, että hyvinvoiva äiti on parasta, mitä lapsella voi olla. Romahdin vasta, kun poika sai terveen paperit. Olin kotona samoissa verkkareissa ja ryvin masennuksessa.

Yhtenä päivänä sain viestin Valmentamolta. Olin ollut aiemmin kiinnostunut heidän toiminnastaan, ja nyt vuoden mittaisiin life coach -opintoihin oli vapautunut peruutuspaikka.

Niiden aloittaminen oli maailman paras päätös.

Kun minulle ensimmäisen kerran ehdotettiin työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistä, ajattelin, että enhän minä herrajumala voi. Olin alle kolmekymppinen. Minulla oli ura edessä.

En vieläkään ajattele, että jes, olen eläkkeellä, mutta olen löytänyt hyvän tasapainon. Työskentelen valmentajana ja teen vapaaehtoistyötä lasten syöpäyhdistyksessä ja Aivovammaliitossa.

Olin ennen kolaria tosi kylmä. Olin hyvästä perheestä ja ajattelin, että kun vain tekee töitä ja opiskelee, menestyy. Nyt tiedän, ettei se mene niin. Kaikki minulle tapahtuneet asiat ovat muokanneet minut ihmiseksi, joka nyt olen. Luotan intuitiooni enemmän.

Olen paljon vahvempi, ja minulla on ihan mieletön empatiakyky. Minulla ei ole ongelmia kohdata ihmisiä valmennustyössäni, eikä ole tilanteita, joihin en voisi mennä. Haluan kannustaa ihmisiä löytämään vahvuutensa ja kuuntelemaan itseään. Taustastani on apua. Tällaisia kokemuksia ei voi saada kirjoista.

Ennen kolaria en ajatellut kuolemaa. Nykyään tajuan, miten pienestä kaikki voi olla kiinni. Yksi automatka voi tappaa. En silti pelkää kuolemaa. Ennemmin tuntuu siltä, että selviän mistä vain. Ajattelen, että pelkoon kannattaa suhtautua kunnioittavasti. Kysyä, mitä kerrottavaa sillä on. Kun pelkäämme jotain, läsnä on jotain tosi tärkeää.

Liikenteessä muistan joskus välähdyksiä kolarista, varsinkin, jos rekka ajaa vastaan. Yritän ajatella, että muistot ovat prosessointia ja suhtautua niihin hyväksyvästi.

Välillä tulee surun ja kiukun hetkiä, mutta kaikki tunteet kuuluvat elämään. Mitä paremmin voi, sitä enemmän piilossa oleville tunteille on tilaa. Sellon tapahtumat eivät ole jääneet vaivaamaan. Tiedän nyt, etten mene kriisissä paniikkiin. Se tuo vahvuutta.

Konginkankaan kolari kosketti monia. Ensimmäiset vuodet kaikki pillittivät kanssani. Kun muut kertoivat urastaan, minä kerroin, millaisen päätöksen olin saanut vakuutusyhtiöltä. Kaikki katsoivat minua itku kurkussa.

Välillä oli raskasta kohdata tapahtunut koko ajan. Kun kerroin uusille ihmisille, etten ole työelämässä, he ihmettelivät, miksi. Koska näytän ulospäin ihan terveeltä, moni ei usko, että olen vammautunut.

Joudun selittelemään sitä. Koska näytän hyvinvoivalta, joitakin ärsyttää, että olen eläkkeellä ja vien valtion rahoja. Toisilla on sellainen asenne, että vammautuneiden ja työkyvyttömien pitäisi voida huonosti ja näyttää pahalta. Minkä takia?

Tässä yhteiskunnassa kuuluu valittaa työstä ja kiireestä. Se on tapa olla. Ennen ajattelin itsekin, että minun pitää olla kaikessa mukana ja pelastaa maailma. Nykyään tiedän, että pelastan maailmaa parhaiten niin, että perheeni voi hyvin.

Poikani on toipunut kokonaan, ja olen koko ajan hullun onnellinen. Elämän rauhoittaminen on ollut välillä vaikeaa. Rakastan toimintaa ja tekemistä ja innostun helposti. Usein joudun toppuuttelemaan itseäni.

Suunnittelen viikkoni niin, että minulla on päiviä, joina en tee mitään. Kännykässäni on muistutukset meditaatiohetkistä ja päivä­unista. Tarvitsen lepotaukoja tai aivoni kuormittuvat niin, etten saa illalla unta.

Rauhallisempi rytmi on ollut pakko hyväksyä. Pääni ilmoittaa, kun teen liikaa. Tulee huimausta, migreenioireita ja sekava olo. Uskon siihen, että mitä paremmin itse voin, sitä paremmin myös ympärilläni olevat ihmiset ja projektit voivat. Hyvinvointiin keskittyminen on elämäni tärkein työ.

Käyn edelleen psykoterapiassa ja rakastan jutella ystävien kanssa. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että minulla on myös ihana perhe.

Ikinä ei ole tarvinnut miettiä, että jäisin yksin. Kaikkein vaikeinta on ollut hyväksyä, että nämä asiat ovat tapahtuneet, ja mennä eteenpäin. Päästää irti katkeruudesta vammautumista kohtaan.

Mieleeni on jäänyt Jari Sarasvuon ajatus siitä, rakastaako katkeruutta vai elämää. Ennen jäin helposti junnaamaan siihen, miksi juuri minä. Se vei energiaa. Nyt yritän keskittyä siihen, mitä voin tehdä, enkä siihen, mitä en voi.

Minulla on sairaan makea elämä. Olen löytänyt elämäni miehen ja aivan rakastunut. Asumme uusperheenä meren rannalla. Joka aamu mietin, miten voin olla näin onnekas.”

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä 8/2020.