Näin Terhi Kunnas kertoo puolisonsa sairastumisesta ja siitä seuranneesta oivalluksesta:

”Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Se on klisee, mutta vasta kun itselle käy niin, sanonnan merkityksen tajuaa.

Vuonna 2008 mieheni tuli kesken työpäivän kotiin väsymyksen takia. Hän istuutui sohvalle ja sai aivo­infarktin.

Meillä oli 15-, 13-, 6- ja 4-vuotiaat lapset. Asuimme vanhassa omakoti­talossa, jota mies kunnosti. Sairauskohtauksen jälkeen koko perheen elämä muuttui.

Mies vietti kahdeksan kuukautta sairaalassa, ja kun hän pääsi kotiin, hän liikkui kepin ja pyörätuolin avulla. Hän ei pystynyt juuri puhumaan, ja tunsin, etten voinut jakaa hänen kanssaan mitään arkipäiväistä.

Sairastuneen rinnalla eläminen oli surun, kauhun ja inhon sekamelska. Puoliso purki tuskaansa ja turhautumistaan minuun, mikä oli täysin ymmärrettävää.

Minulla oli usko siihen, että kaikki vielä muuttuu. Ajattelin, että avioliitto on pyhä lupaus ja erota voi ainoastaan silloin, jos puoliso on väkivaltainen tai toivoton petturi. Meillä oli ollut aiemmin hyvä suhde ja kaipasin sitä.

Moni tuomitsee puolison, joka jättää sairastuneen oman onnensa nojaan. Ajatellaan, että sairastuneen puolison pitää kestää kaikki, mitä vastaan tulee, ajatella positiivisesti ja olla katsomatta menneeseen.

Olen lukenut nettikeskusteluista paljon kommentteja, joissa sanotaan, ettei kyse ole rakkaudesta, jos lähtee suhteesta.

Mutta ei se ole niin helppoa. Jos ei ole ollut vastaavassa tilanteessa, ei voi tuomita. Sellaisia päätöksiä ei tee kepein perustein.

Kipuilin pitkään asian kanssa ja ajattelin, että pitää vain jaksaa.

Infarktista oli kulunut vajaat kolme vuotta, kun mieheni halusi erota. Tiesin, että se oli oikea ratkaisu. En usko, että kumpikaan olisi ollut suhteessa onnellinen.

Minulla oli todettu vakava masennus, ja olin huolissani siitä, miten lapset selviävät.

Työskentelin silti pitkään syyllisyyden tunteiden kanssa. Vaikeita hetkiä tulee joskus vieläkin, ja tunnen, etten ole kyennyt toteuttamaan yleisesti hyväksi katsottuja normeja.

Jokainen tekee omat ratkaisunsa, ja on upeaa, jos jaksaa jäädä. Mutta jos sisimmässään tietää, ettei jaksa, pitää pelastaa itsensä ja muu perhe.

Ajattelen nyt, että yksi sairastunut perheessä riittää. Jokaisella on vain yksi elämä, ja on hyvä miettiä, onko valmis käyttämään sen toisen tukemiseen.

Auttaa voi, vaikka olisi eronnut tai asuisi eri osoitteissa. Mies on yhä minulle tärkeä, ja vietämme isänpäivät ja jouluaatot yhdessä. Etäisyys on kuitenkin auttanut minua käsittelemään luopumista ja suhtautumaan häneen uudella tavalla.

Luin vähän aikaa sitten aforismin, jonka viesti jäi mieleeni. Siinä sanottiin, että jos ihmettelet, miksi joku ei ole vieläkään päässyt yli surusta, voit pitää itseäsi onnellisena. Silloin et ole kokenut niin suurta menetystä.”

Juttu on julkaistu aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 04/23.