Suruviesti saapuu puhelimeen kesken matkan tammikuisena iltana. Kirjailija Heli Laaksonen on viettänyt kuukauden kansainvälisessä kirjailijaresidenssissä Latviassa. Hän on juuri saanut valmiiksi uuden kirjansa, hauskan romaanin. Mieli on iloinen ja kevyt.

Kotimatkalla Heli pysähtyy Tarttoon, jossa on tarkoitus tavata virolaisia kirjailijaystäviä. Hän on Emajõgin eli Emajoen, äitijoen, rannalla. Talvi on ollut niin lämmin, ettei joki ole jäätynyt lainkaan.

Ympärillä ihmiset juhlivat satavuotista Tarton rauhansopimusta. Joku lämmittelee käsiään jätkänkynttilöiden loimussa.

Puhelimessa Helin sisar kertoo, että heidän äitinsä on kuollut. Heli kätkeytyy väkijoukkoon eikä anna kenenkään nähdä, että häneen on laskeutunut murhe.

”Tunsin olevani turvassa siellä vieraiden ihmisten keskellä. Kukaan ympärilläni ei tiennyt, mikä musta murhe minussa oli.”

Heli Laaksosella, 47, ei ole tapana purkaa tunteitaan kirjoittamalla, ei ainakaan heti. Tavallisesti omat kokemukset ja tuntemukset kumpuavat vasta ajan päästä alitajunnasta runoihin.

”Kirjoittaminen on minulle jonkinlainen tutti ja unirätti. Tiedän, ettei minun tarvitse olla jatkuvasti suruissani ja ahdinkotiloissani, kun voin kirjoittamisen kautta palata käsittelemään kokemiani asioita.”

Tällä kertaa sanat ja tunteet vyöryvät kuitenkin voimalla ulos. Hän keskeyttää matkansa ja lähtee kotiin. Kotimatkalla bussissa hän kirjoittaa surusta ja äidin kuolemasta kolumnin.

Helmikuussa Heli avasi tapahtumia blogissaan:

Paluumatkal jo kottippäi sain tiaron, et mun vastuulleni on pian tulos hauta kans. Meijä äitipiän ol kuallu.

Kuolema ei tullut yllätyksenä, sillä äiti oli sairastellut paljon viime vuosina. Silti poismeno tuntui Helistä äkilliseltä ja kummalliselta. Vielä edellisenä maanantaina äiti oli ollut joogatunnilla ja keskiviikkona hän oli vienyt siskolle kiisseliä. Perjantaina äiti joutui sairaalaan ja sunnuntaina lääkäri ilmoitti, että hän oli menehtynyt.

”Kirjailijan harakkamaisesta luonteesta kertoo, että aloin heti kirjoittaa suru-uutisesta ja sen tunnehyrskyistä muistiinpanoja.”

Haastatteluhetkellä äidin kuolemasta on kulunut vasta muutama kuukausi eikä Heli ole ehtinyt vielä selvittää itselleen, mitä on elää äidittömänä. Tunteiden käsittelemiselle on Helin mukaan aikansa ja paikkansa. Surulle hänellä on mielessään oma huone, jonne voi mennä järjestelemään hyllyjä, kun siihen on aikaa.

”Minun ei tarvitse olla suruhuoneessa koko ajan, eikä oven tarvitse olla jatkuvasti avoinna. Menen sinne toisinaan ja vaivun käsittelemään, mitä sitten käsitelläänkään, kun toinen ihminen kuolee.”

Helillä ja hänen sisarellaan oli kolme viikkoa aikaa järjestää äidin jäämistö ja tyhjentää koti, jossa tämä oli ehtinyt asua kolmekymmentä vuotta. Työstä tuskin olisi selvitty ilman järjestelmällistä pikkusiskoa ja Petri Tammisen Musta vyö -kirjaa.

Sisar toimii Heli Laaksosen tuottajana ja hoitaa runokiertueiden järjestelyt. Hän huolehtii, että Helin hameennappi on kiinni ja kuitit järjestyksessä, että ne kehtaa viedä kirjanpitäjälle. Samalla järjestelmällisyydellä sisar hoiti äidin viimeiset asiat.

”Myös Tammisen kirjasta oli iso apu. Se valmensi kohtaamaan läheisen kuoleman. Siinä on tarkkoja huomiota muun muassa jäljelle jääneistä tunteista ja tavaroista, hautaustoimistossa käymisestä, arkun valinnasta ja kaikesta, mihin olisin muuten ollut valmistautumaton.”

Kaikille äidin tavaroille löytyi paikka. Heli peri äitinsä siivouskomerosta hyvässä järjestyksessä olevan siivousämpärin, jossa on kunnolliset siivousaineet ja rätit, kaikki oikeassa järjestyksessä.

”Kun korona-aika alkoi, tuntui kuin äitini olisi täällä huolehtimassa minusta. Minulla oli hänen siivouslajitelmansa, joten minun ei tarvinnut lähteä hamstraamaan kaupasta puhdistusaineita.”

Heli Laaksonen ja hänen viisi vuotta nuorempi sisarensa elivät pitkään äitinsä kanssa kolmistaan. Vanhemmat erosivat, kun Heli oli kymmenvuotias ja sisko viiden vanha. Pieni perhe muutti Turusta Uuteenkaupunkiin, jossa alkoi toisenlainen arki.

”Se lähentää, kun ollaan kolmestaan. Hoidimme myös niin sanotut miesten työt itse. Se oli arjen rikkautta ja pärjäämistä yhdessä, olimme tiimi.”

Äiti piti huolta tyttäristään, mutta elämä oli hänen oma projektinsa, eikä se kiertynyt lasten ympärille. Heli huomasi sen jo lapsena. Asia valkeni myös äidin päiväkirjoista, jotka löytyivät, kun hänen kotiaan tyhjennettiin.

Heli on lukenut päiväkirjoista vanhempien eron jälkeisistä vuosista, sisko puolestaan äidin viimeisten vuosien merkintöjä.

”Eron jälkeen äitimme eli vauhdikasta elämää. Meidät lapset kyllä mainittiin, mutta ei meissä viipyilty. Sellaistakin voi äitiys olla.”

Äiti keräsi ahkerasti talteen runoilijatyttärestään kertovat lehtileikkeet, laittoi ne muovitaskuihin ja järjesteli kansioihin. Ne on nyt viety Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon.

Heli arvelee, että lehtiarkiston pitäminen oli äidille tärkeää. Silti tämän oli vaikea sanoa tyttärensä urasta mitään.

”Hän oli kirjoittanut päiväkirjoihinsa vain hyvin arkipäiväisiä kommentteja: ’Heli oli kiertueella ja ihan hyvin meni, kirjamyynti melko nihkeää’.”

Kirjassa ei ollut haltioituneita kuvauksia siitä, kuinka Heli oli tunnin ja 45 minuuttia viihdyttänyt viittäsataa kuulijaa.

Viime vuosina sisarusten suhde heidän äitiinsä oli hyvin erilainen. Pikkusisar asui äidin kanssa samassa kaupungissa. Hänellä on kolme lasta, joiden kanssa he näkivät isoäitiä lähes päivittäin.

Heli saattoi olla kuukaudenkin näkemättä äitiään, ja hän soitteli harvemmin.

”Olen tullut siihen tulokseen, että meiltä kuoli ihan eri ihminen. Minulla oli niin paljon etäisempi suhde äitiimme kuin sisarellani. Meillä ei ollut isovanhemmuussuhdetta, mutta johtui se myös muusta. Minä pidän rajoistani tarkkaan huolta.”

Heli Laaksosen äiti oli kova neuvomaan. Työssään kotisairaanhoitajana hänen toimenkuvaansa kuului toisten ohjaaminen. Tyttärensä kotipihassa hän kertoi auliisti, mikä piha-aita pitäisi leikata ja mitä leviäville mansikan versoille pitäisi tehdä.

”Olin ankara, mutta minun piti tehdä radikaaleja järjestelyjä, jotta sopu säilyi. Kun huomasin, etten kestänyt neuvoja, en ottanut niitä vastaan.”

Heli toteaa, että kyllä ainakin omassa pihassa pitää voida sanoa, että mää en kest.

”En tiedä, kuinka kova pala se oli äidille.”

Ainakin yhdessä asiassa Heli kaipaisi nyt äitinsä neuvoja: Miten hän saa pidettyä hengissä näyttelijä Marjatta Rinteeltä aikanaan saamansa valkoisen paavalinkukan? Se ei ole mikä tahansa kasvi, sillä Rinne on kasvattanut sen äitinsä Ansa Ikosen kukasta otetusta pistokkaasta.

Helin äiti oli taitava viherpeukalo, jolla oli kotona yli viisikymmentä viherkasvia. Taito ei ole periytynyt äidiltä tyttärelle, ja siksi sisarukset lahjoittivat äitinsä kasvit Uudenkaupungin puutarhapiirin rouville.

Äidillään hoidossa olleen paavalinkukan Heli toi kuitenkin kotiinsa.

”Äitini luona se kukki kauniisti. Nyt minulla on kova stressi siitä, miten osaan hoitaa sitä.”

Helin äiti ei onnistunut kasvattamaan tyttäristään vertaisiaan viherpeukaloita, mutta hän vei lapsensa usein luontoretkille ja opetti heidät rakastamaan ja arvostamaan luontoa. Siitä Heli on kiitollinen äidilleen. Luonnon keskellä kiire ja stressi unohtuvat.

”Kun ajan suurkaupungista kotiinpäin, talorykelmät harvenevat. Kun saavun Sepänmäen keskiaikaiselle tielle, sydänalassa tuntuu ihana nykäisy, olen saapunut meijän kylil.”

Kun Heli ajaa kotipihalle ja astuu ulos autosta, ei kuulu mitään.

”Humiseva hiljaisuus on ihmeellinen asia, se tuntuu ihan aineelta.”

Heli Laaksonen on asunut yhdeksän vuotta avomiehensä Miikka Lappalaisen kanssa 140-vuotiaassa maalaistalossa viljavan pellon laidassa, kolmensadan asukkaan Kodiksamin kylässä, Rauman Lapissa. Lähin kauppa on kahdeksan kilometrin ja kioski kolmenkymmenen kilometrin päässä.

”En ollut aiemmin asunut kyläyhteisössä. Tämä on ihan oma elämäntapansa. Ymmärrän, ettei sellainen sovi kaikille, mutta minä olen viihtynyt.”

Kylä on Helin mukaan kuin suuri sosiaalinen media. Kaikki tuntevat toisensa ja ihmiset tietävät toistensa asiat.

”En koe sitä kyttäämisenä, vaan täällä ihminen on merkityksellinen ja toisista pidetään huolta.”

Kylällä on hyvä henki. Ihmiset ovat tottuneet, ettei kylällä ole enää vuosikymmeniin ollut muita palveluita kuin postilaatikko ja katuvalo.

”Ei niiden puuttumista surra. Täällä ihmisten viihtyminen on paljon itsestä kiinni. Minusta on tervehdyttävää, että minulle ei vain tapahdu asioita vaan minä toimin.”

Heli Laaksosella oli ollut jo pienestä tytöstä asti haave saada asua maalla vanhassa talossa. Rakkaus elämäntapaan syttyi, kun hän vietti lomiaan äidinäitinsä luona maalla Halikossa.

”Mummuni oli läheisin ihminen, joka minulla on ollut. Ajattelin, että asun mummuni kanssa loppuelämäni, mutta luonnonlait tulivat vastaan.”

Kun Heli alkoi miehensä kanssa etsiä yhteistä taloa, oli selvää, että sen pitää olla vanha ja maalla. Sijainnilla ei ollut muuta väliä, kunhan talo sijaitsee Länsi-Suomessa.

”En voinut lähteä pois läntisestä Suomesta. Kieli on minulle niin olennainen asia, ja minun täytyy saada olla kieliyhteisön keskellä. Kylällä elelee kaikenikäistä väkeä, jolla on muheva murre.”

Pari kävi katsomassa useita kymmeniä taloja, ennen kuin löytyi vanha karjatila, jota ympäröivät väkevät laidunmaat ja suuret peltoaukeat, missä mies voi harrastaa lintujen bongausta.

”Me molemmat rakastamme vanhoja miljöitä, ja tällaisia on todella vähän jäljellä. Joko talot ovat päässeet lahoamaan tai sitten ne on yliremontoitu. Tätä on pidetty hyvin. Ikkunat ovat samat kuin 1920-luvun kuvissa.”

Tuvassa on tuttavallisesti narahtelevat lattiat ja elämää nähneet seinät. Koti on sisustettu vanhoilla tavaroilla, jotka kestävät aikaa ja kulutusta. Heli sanoo tarvitsevansa jatkumon tunteen, että talo ei ole häntä varten rakennettu, vaan ennen ja jälkeen tulee muita ja ajankulku näkyy esineissä.

”Mitä enemmän olen tätä elämää elänyt, sitä enemmän haluan, että materiaalit ovat vanhoja, eivät vain vanhan näköisiä. Olen kolho käsistäni, kaikki putoaa.”

Kun vanhan ajan tavara putoaa käsistä, se ei hajoa.

”Kotonamme kaikki on kovaksi luutunutta valurautaa tai ikihonkaa. On helpompi elää, kun ei tarvitse koko ajan hiipiä ja varoa.”

Heli Laaksonen tykkää koluta metsiä ja kerätä sammaloituneita puita ja toisten poisheittämiä hienoja emalisia kattilankansia. Metsään tai peltojen keskelle hän menee silloinkin, kun on murheellinen.

Kodin lähellä, keskellä metsää, on kivi, jolla Helillä on tapana istua ja miettiä asioita. Paikkaa kutsutaan sikakiveksi, sillä siirtolohkare muistuttaa paljon emakkoa. Joku on laittanut sille katajan juurakosta saparon.

”Peltojen keskellä kävellessäni saan olla haikea itseni ja näyttää luvan kanssa murheelliselta, kun ei tarvitse pelätä, että joku tulee vastaan.”

Heli Laaksonen on totuttu näkemään julkisuudessa aina iloisena, nauravaisena ja pirskahtelevana lounaismurretta viljelevänä positiivisuuden perikuvana.

Sellaisina myös Helin runot näyttäytyvät monille, vaikka hän on kirjoittanut paljon myös kuolemasta, luopumisesta ja lähtemisestä. Hänen viimeisimmässä runokirjassaan Aurinko. Porkkana. Vesi. on kokonainen luku kuolemasta.

Julkisuuskuvan hyväntuulisuus on tietoinen valinta. Heli haluaa viihdyttää ihmisiä, saada heidät hyvälle mielelle ja nauramaan. Siksi ihmisten edessä ei tunnu luontevalta näyttää toisenlaisia tunteita.

Keväällä, päivää ennen äitinsä hautajaisia, Heli jakoi Iskelmägaalassa palkintoja. Hän ei kertonut, että oli seuraavana aamuna lähdössä hautajaisiin. Kun hän veti iloisen työminän ylleen, hän ei muistanut itsekään, minkälaisia tunteita hänen sisällään velloi.

Mutta on olemassa myös toisenlainen Heli Laaksonen, hän, joka putoaa välillä syviin alhoihin. Niistä tietävät vain harvat, sillä Heli ei halua, että muut joutuvat kantamaan hänestä huolta ja murhetta.

Kun Heli suri äitinsä kuolemaa, hän alkoi murehtia, että jäisi pysyvästi surulliseksi. Tavallisesti hän saa välillä hervottomia naurukohtauksia, jotka saavat kierimään lattialla. Mutta surun keskellä ei naurattanut. Mitä jos hän ei enää koskaan kokisi sellaista iloa ja naurua?

”Niin läheisen ihmisen kuolema on asia, mistä ei voi tietää, miten se itseen vaikuttaa. Onneksi ei mennyt montaa viikkoa, kun sain taas naurukohtauksen ja menin ihan pehmeäksi. Siitä tuli hyvä mieli, en sittenkään menettänyt iloa.”

Kevät oli poikkeuksellista aikaa. Äidin kuolemaa seurasi koronaepidemia. Heli Laaksosen esiintymiskeikat peruttiin, ja uusi pienoisromaani jäi painoon odottamaan parempia aikoja.

Muutoin arki on jatkunut kuten ennenkin. Heli viettää paljon aikaa kotona työhuoneellaan: kirjoittaa, fundeeraa ja maalaa tauluja.

Poikkeusaika on saanut monet siivoamaan ja kunnostamaan kotiaan, laittamaan puutarhaa ja tuijottamaan televisiota.

Ne työt eivät ole Heliä varten, sillä hän ei ole huusholli-ihmisiä. Puutarhassa kasvaa perennoja, omenapuita ja sipulikukkia, jotka puskevat maasta itsestään.

”Kehäkukkamaan laitan joka vuosi, mutta minulla ei ole mitään hoivaviettiä. Linnuille tein juoma-altaan, mutta pelkkä veden vaihto tuntuu ylivoimaisen työläältä.”

Kotona ei ole televisiota eikä työhuoneella nettiyhteyttä, sillä se on hänen mukaansa hulluksi tekevä maailma. Omia sosiaalisen median kanaviaan Heli pitää yllä, että lukijat saavat paikkansa pitävää tietoa hänen kuulumisistaan.

”En saa somesta mitään lohtua. Kanssakäyminen ihmisten kanssa on ihan toista. Tarvitsen ihmisiä, mutta en kestä sitä, että he ovat kaikki samaan aikaan läsnä.”

Heli Laaksosella ei ole ollut ongelmaa saada aikaa kulumaan. Kahdeksan kirjahyllyä ovat täynnä kirjoja, ja kun kirjastot olivat kiinni, hän tilasi verkkokaupoista lisää opuksia.

”Olen aika omavarainen. Niin kauan kuin minulla on kirjoja, pensseleitä ja kyniä, ei ole mitään hätää. Meillä on paljon vanhan ajan tietokirjoja. Jos kauhea maailmanpula tulee, saamme vuolluksi kuusenjuurakosta kengät, sillä sellainenkin opas löytyy.”

Kevään aikana Heli on myös soitellut ystävilleen enemmän kuin viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana yhteensä.

Äitinsä päiväkirjoista Helin mieleen on jäänyt erityisesti lause ”en vain saanut sanotuksi”. Se on kirjoitettu kohtaan, jossa äiti kuvailee ihastumistaan ja sitä, kun hänellä on läikähtänyt jotain mielessä.

Helin mielestä se kuvaa hyvin myös hänen suhdettaan äitiinsä ja elämää laajemminkin. Vasta äidin kuoleman jälkeen hän on alkanut miettiä, mitä kaikkea olisi voinut sanoa ja tehdä enemmän.

Siksi hän haluaa soittaa ystävilleen ja kertoa, että he ovat tärkeitä.

”Jos olen aina ihaillut ihmisen hauskaa huumoria, sanon sen. Että olisi vähemmän sitä, että en vain saanut sanotuksi.”

Heli Laaksonen ei vielä tiedä, miten kummallinen mennyt kevät ja isot asiat, kuten äidin kuolema, pandemia ja ihmisten lukuinnon katoaminen, vaikuttavat hänen elämäänsä.

Siksi nyt tuntuukin tärkeältä pitää kiinni pienistä, arkisista asioista. Oman kylän sankoista naakkaparvista ja siitä, miten aurinko osuu hienosti appelsiiniin.

”Huomasin, että naakat ovat alkaneet taas rakentaa risupesiä savupiippuihin, ja piti kiivetä katolle laittamaan suojaverkot. Tuntui kivalta, ettei kaikkea ole peruutettu. Linnut vikuroivat siellä niin kuin ennenkin. Olen siitä sanomattoman kiitollinen.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 7/2020.