Suomessa elää naisia, jotka eivät saa käydä yksin edes lääkärissä – rasismin pelko ja näennäinen suvaitsevaisuus estävät heidän auttamisensa, sanoo Rojin Birzoi
Kapinalliseksi kurdiksi itseään nimittävä Rojin Birzoi tietää, miltä tuntuu elää yhteisössä, jossa tyttöjen ja naisten elämää rajoitetaan pienestä asti. Muutoksen esteenä on Rojinin mielestä useita asioita.
Suomessa elää paljon naisia, jolla ei ole minkäänlaista päätösvaltaa omaan elämäänsä. Tämä on viesti, jonka Iranista lähtöisin oleva kurdi- ja ihmisoikeusaktivisti Rojin Birzoi, 29, haluaa tehdä näkyväksi.
”Monet maahanmuuttajataustaiset naiset joutuvat elämään kontrollissa, josta on vaiettu liian kauan. Heidän oikeuksiaan rikotaan”, Rojin sanoo.
Hän haluaa, että tämä muuttuu.
”Naiset ovat alistetussa asemassa esimerkiksi uskonnollisen taustansa tai sukupolvia jatkuneen patriarkaalisen kontrollin vuoksi. Usein äiditkään eivät vain tiedä, miten kasvattaa toisenlaisia tyttöjä.”
Rojin nimittää itseään kapinalliseksi kurdiksi. Viime keväästä alkaen hän on juontanut samannimistä podcastia.
”Tiedän, miltä tuntuu elää yhteisössä, jossa pojat saavat olla vapaasti mitä ovat, mutta tyttöjen elämää rajoitetaan pienestä asti.”
Muutoksen esteenä on Rojinin mielestä useita asioita. Niitä ovat esimerkiksi rasismin pelko, näennäinen suvaitsevuus ja poliittinen islam.
Rojin kasvoi Iranissa. Hänen isänsä on ollut peshmerga, kurditaistelija, joka kävi oikeutta Iranin hallintoa vastaan. Isältään Rojin oppi jo pienenä, että omien oikeuksiensa puolesta pitää taistella. Isä ei siedä vääryyttä, ja Rojin on luonteeltaan samanlainen.
Lapsena hän ei kerran käyttänyt koulussa huivia isänsä kehotuksesta, ja tämä sai toruja opettajilta. Kun Rojin kiinnostui meikeistä ja lakkasi kyntensä, äidin sukulainen antoi hänelle selkäsaunan, sillä ehostus ei vastannut sukulaisen kunniakäsityksiä.
Rojin on ollut aina rohkea. Se ei ole istunut patriarkaaliseen kulttuuriin, jota Rojinin äidin puolen suku edustaa.
”Patriarkaalisissa kulttuureissa tytöiltä vaaditaan tietynlaista käytöstä pienestä asti. Tytön on vaalittava omaa kunniaansa ja käsitys siitä voi olla hyvin ahdas. En ole ollut koskaan tyytyväinen omaan asemaani tyttönä. Ymmärsin jo pikkulapsena, etten ollut toivotunlainen.”
”Hyvän tytön kuului pienentää itseään. Aikuisilla naisillakaan ei välttämättä ollut päätösvaltaa siihen, miltä näyttävät tai mitä ajattelevat.”
Pojille sallittiin vilkkaus, aktiivisuus ja omien mielipiteiden ilmaisu. Tyttöjen tekoja taas seksualisoitiin lapsesta asti.
”Pojat saivat rennosti leikkiä, eikä heidän tarvinnut ottaa aikuisen roolia. Sen sijaan hyvän tytön kuului pienentää itseään. Aikuisilla naisillakaan ei välttämättä ollut päätösvaltaa siihen, miltä näyttävät tai mitä ajattelevat”, Rojin sanoo.
Hän uskoo silti eläneensä monella tapaa etuoikeutettua elämää kurdinaisena, sillä hänen isänsä ja oma perheensä ovat melko liberaaleja. Hän muistuttaa, että monet naiset maahanmuuttajayhteisöissä kohtaavat esimerkiksi kunniaan liittyvää väkivaltaa. Väkivallan pelko voi olla pitkäaikaista ja jatkuvaa.
Kun Rojin oli yhdeksänvuotias, perhe joutui pakenemaan Turkkiin isän jäätyä poliittiseksi vangiksi. Kahden pakolaisvuoden jälkeen he muuttivat Suomeen, lumiseen Iihin Pohjois-Pohjanmaalle.
Utopia hyvästä alusta uudessa maassa ei toteutunut. Perhe kohtasi rasismia, ja teini-ikäisen Rojinin elämä oli taas selviytymistä.
”Voin henkisesti huonosti. Minua kiusattiin, ja pakolaiselämän jättämät traumat aiheuttivat minulle mielenterveysongelmia ja syömishäiriön. Myös vanhempani olivat sokissa muutoksesta, joten kotoa saamani tuki oli riittämätöntä”, Rojin muistelee.
Hän lintsasi koulusta ja oli itsetuhoinen. Rojin muutti lopulta lastenkotiin Ouluun. Vaikeuksien taustalla oli myös valtava identiteettikriisi.
”Olen tuntenut yksinäisyyttä, koska en ole nähnyt omannäköisiäni ihmisiä ja kuullut äidinkieltäni. En ole tiennyt, mihin kuulun. Kulttuurinen taustani on vaatinut tietynlaista käytöstä, ja samalla olen tuntenut olevani vääränlainen suomalaiseen yhteiskuntaan.”
Ote elämästä lujittui hiljalleen. Tukena olivat yksittäiset aikuiset, kuten tarkkanäköinen yläasteen opettaja. Hänelle Rojin pystyi puhumaan tilanteestaan.
Parikymppisenä Rojin valmistui ensin kokiksi. Sen jälkeen hän hakeutui aktivismin pariin. Kolme vuotta sitten Rojin valmistui sairaanhoitajaksi ja muutti Uudellemaalle. Siellä hän on jatkanut järjestöaktiivina muun muassa Suomen Rauhanpuolustajat -kansalaisjärjestössä.
Vapaaehtoistoimintaan osallistumalla Rojin haluaa sivistää itseään ja tulla yhä tietoisemmaksi epäkohdista.
”Joskus niin kantasuomalaiset kuin oman yhteisöni ihmisetkin kysyvät minulta, että miksi en voi keskittyä vain omaan elämääni ja olla puhumatta. Ei se ole mahdollista, kun olen kokenut ja nähnyt, miten sukupuoliroolit vaikuttavat naisiin. En voi sulkea silmiäni ongelmilta.”
Rojin on aktiivinen sosiaalisessa mediassa, ja julkaisut ovat lisänneet ikävää palautetta. Joskus hän on pelännyt muiden reaktioita mutta ei oman turvallisuutensa puolesta.
”Minulle on sanottu, että aivopesen tyttöjä. En näe itseäni vain aktivistina. Olen myös nuori nainen, joka puhuu, mistä haluaa, ja joka on kiinnostunut tavallisista asioista, kuten ulkonäöstä ja meikkaamisesta.”
”Olen nähnyt, miten rasistit käyttävät ei-valkoisten ongelmia hyödykseen. He ottavat kantaa niihin silloin, kun hyötyvät siitä itse.”
Uudestaan syviin vesiin Rojinin vei viime kevät. Eduskuntavaalien ja uuden hallituksen muodostumisen jälkeen noussut keskustelu rasismin lisääntymisestä on herättänyt hänessä ahdistusta mutta myös lisännyt taistelutahtoa maahanmuuttajavähemmistöjen puolesta. Rojin uskoo, että rasismin pelko voi estää muutoksen.
”Joka kerta kun puhun tarinastani tai otan kantaa, joudun miettimään, lisäänkö samalla rasismia omiani kohtaan. Olen nähnyt, miten rasistit käyttävät ei-valkoisten ongelmia hyödykseen. He ottavat kantaa niihin silloin, kun hyötyvät siitä itse.”
”Puhun peloistanikin ääneen, sillä se antaa voimaa minulle ja muille. Näistä asioista pitää puhua. Rasismiongelman ratkaisu ei voi kuitenkaan jäädä vain ei-valkoisten vastuulle sen vuoksi, että muu yhteiskunta ei suhtaudu siihen vakavasti.”
Toisaalta Suomessa esiintyy Rojinin mukaan paljon myös näennäistä suvaitsevuutta. Sekin on este muutokselle ja maahanmuuttajanaisten aseman parantumiselle.
”Näennäinen suvaitsevuus ilmenee siten, että ihmiset eivät uskalla puuttua epäkohtiin, koska haluavat mieluummin osoittaa kulttuurista ymmärrystään. Todetaan vaikka että olen kuullut, että tämä kuuluu kulttuuriinne’. Mutta voi olla ymmärtäväinen ja kunnioittava ilman, että sulkee silmänsä ja ohittaa hankaluudet. Epäkohtia ei saisi normalisoida kulttuurin varjolla.”
Rojin uskoo, että moni hyväksyy erilaisuuden periaatteessa.
”Samaan aikaan ei oikeasti uskalleta puuttua ongelmiin, joita yhteisöissä on. Kun ongelmia pitäisi alkaa purkaa, nostetaan kädet ilmaan ja ollaan hiljaa.”
”Ongelmista keskustellessa tuntuu, että suomalaiset eivät tiedosta etuoikeutettua asemaansa ja alkavat puolustella itseään. Sekin on vallankäyttöä ja samalla muiden ongelmien vähättelyä.”
Rasismin pelko ja näennäinen suvaitsevuus voivat Rojinin mielestä tukea patriarkaalisia rakenteita. Ne voivat estää toiminnan, joka on välttämätöntä puheiden lisäksi.
Hän ajattelee, että ensimmäinen askel auttamiseen on sivistys. Ympäröivän maailman tapahtumista kannattaa olla tietoinen. Toinen askel on itsereflektio.
”Ongelmista keskustellessa tuntuu, että suomalaiset eivät tiedosta etuoikeutettua asemaansa ja alkavat puolustella itseään. Sekin on vallankäyttöä ja samalla muiden ongelmien vähättelyä. Tarvitaan itsereflektiota, jotta voi ymmärtää, että asioita pitäisi ajatella ihmisoikeudet edellä.”
Rojinin mielestä valkoisten feministien tulisi olla entistä tietoisempia omista etuoikeuksistaan ja osoittaa solidaarisuutta heitä kohtaan, jotka eivät ole samanlaisessa asemassa.
”Suosittelen lukemaan ystäväni Sara Al Husainin kirjan Huono tyttö, joka kertoo pakkoavioliitosta. Kirja avaa ilmiötä todella rehellisesti.”
Myös ihmisten ajatteleminen yksilöinä auttaa Rojinin mielestä lisäämään myötätuntoa.
”Kannattaa miettiä yksittäisten ihmisten kärsimyksiä: Pikkutyttöä, joka ei saa mennä uimahalliin tai jumppaan, koska hänen yhteisössään lapsen vartaloa seksualisoidaan ja peitetään. Tai aikuista naista, joka ei saa mennä yksin edes terveyskeskukseen lääkäriin ilman miehensä jatkuvaa läsnäoloa ja kontrollia. Näiden tyttöjen ja naisten ajatteleminen on vaikeaa ja ahdistavaa, mutta heitä on paljon.”
”On riittävän rohkeaa, että tulee tietoiseksi, antaa tilaa ja näyttää, että on heikomman puolella.”
Rojin toivoo, että yhteiskunnan rakenteissa moni asia muuttuisi. Koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmissä pitäisi tunnistaa ongelmat ja tarttua niihin. Jos rikoslakiin lisättäisiin pakottavan kontrollin tunnusmerkistö, huomioitaisiin naiset, jotka elävät parisuhteissaan henkisen ylivallan alla.
”Meidän pitäisi varmistaa, että jokainen nainen voi ja saa käyttää esimerkiksi terveydenhuollon palveluita turvallisesti itsenäisesti. Meidän pitäisi näyttää se, että otamme asiat vakavasti ja olemme tyttöjen ja naisten puolella ilman, että väheksymme tai halveksumme koko yhteisöä”, Rojin sanoo.
Rohkeus on muutoksen avainsana.
”Uskon, että meissä kaikissa on sitä. On riittävän rohkeaa, että tulee tietoiseksi, antaa tilaa ja näyttää, että on heikomman puolella.”
Juttu on julkaistu Eevassa 11/2023.
