"Löysin vasemmasta rinnastani parisenttisen patin maaliskuussa 2013. Olin 44-vuotias.
”Pelkkä kysta”, lääkäri arvioi. Toukokuussa patti oli kasvanut jo viisisenttiseksi. Kun sama yksityislääkäri tutki minua uudestaan, hän löysi lisää patteja. Töissä ruokatunnilla sain puhelun. Kainalostani oli löytynyt pahanlaatuisia syöpäsoluja.
Kirjoitin lautasliinaan, että minulla on syöpä, ja käänsin sen pöytäseurueeni nähtäväksi. Aloin itkeä. Mitä nyt tapahtuisi?
Se oli rintasyöpä. Jos lääkäri olisi heti ensi tapaamisella ollut aktiivisempi, toimenpide olisi ehkä ollut pienempi ja ennuste parempi. Koko rinta poistettiin ja kainalo tyhjennettiin. Hoidot alkoivat: sain kuudesti sytostaatteja ja perään 20 kertaa sädehoitoa.
Kuntoni romahti. Minulle tuli hurjia oireita, kuten ruusu ja vyöruusu. Hiukset ja karvoitukset lähtivät. Jalkaani tuli veritulppa. Kerran jouduin tehohoitoon.
Kuulin sänkyyni, että ykköspetissä on lähtö lähellä. Verenpainettani ei saatu enää mitattua. Se taisinkin olla minä, jonka elämä oli liipaisimella? Kesti kaksi vuotta, etten enää pelännyt, että milloin tahansa tulee lähtö päivystykseen.
Leikkaushaava umpeutui puolessa vuodessa. Mieheni tuli mukaani hakemaan tekorintaa ja kommentoi vierelläni, että ei, tuo on liian pieni, tuo liian terävä, tuo liian pyöreä.
Kun kotona puin tekorinnan ja peruukin, minulta pääsi itku. Kosketin peiliä: on hiuksia, joita vetää, ja tissi, jota puristaa.
Olin yllättävän terve kokonaisuus, kun sain palaset kohdilleen. Pakkaskeleillä unohdin joskus laittaa hatun, kun peruukki lämmitti kuten päähine.
Viimeisen sytostaattikuurin jälkeen iloitsin, että mahtavaa! Veriarvoni huononivat heti. Se oli kuin muistutus syövältä, täällä ollaan vielä.
Halusin kuitenkin näyttää, että voin elää normaalisti ja lähdin perheen kanssa matkalle Sortavalaan. En tajunnut, etten ollut tarpeeksi terve. Matkustin oksennuspussin kanssa.
Sairaus vei pohjan perheemme taloudelta. Lopetin tarjoilijan työni. Samaan aikaan miehelläni diagnosoitiin uniapnea. Hänen isoon yritykseensä tuli totaalinen stoppi. Toisella oli yöpöydällä peruukki, toisella hengityslaite. Säästömme hupenivat, mutta niillä ei saa onnea, iloa eikä terveyttä.
Olin lukenut, että syöpään käytetty antiestrogeeni Tamofen voi paksuunnuttaa kohdun limakalvoa ja sen liikakasvu voi muuttua syöväksi. Gynekologi selitti, että kohtu ja munasarjat kannattaisi poistaa syöpäriskin vuoksi.
Olin 45-vuotias ja minulla oli vaihdevuosioireita. Minua peloteltiin, että oireet saattaisivat pahentua leikkauksen jälkeen.
Äitini ei tehnyt vaihdevuosistaan numeroa, joten en osannut odottaa pahoja oireita jo nelikymppisenä. Ajattelin, että otan minkä vain pahan olon, kunhan saan lisää elinpäiviä.
Leikkaus venyi seitsentuntiseksi. Sen jälkeen minut valtasi totaalinen väsymys. Tuntui, ettei keho jaksa enää. Oli vaikea tietää, mitkä oireet liittyivät sairauteen ja mitkä vaihdevuosiin. Oli yöhikoilua ja kuumia aaltoja. Nukuin huonosti ja olin väsynyt. Limakalvot kuivuivat ja tuli riitaa. Tuntui, ettei minua ymmärretty.
Puolisoni näki tv-ohjelman, jossa kerrottiin, että rintasyövän sairastaneilla mielialojen vaihtelu on tiedostamatonta. 'Nyt mä ymmärrän!' hän totesi.
Hikoilua on yhä. Minulla on välillä hyvä päivä, välillä paha, eikä siihen tarvitse olla mitään syytä. Hormonaalisen syövän takia en voi käyttää oireisiin hormonikorvaushoitoa.
Olen järkyttynyt painoni noususta. Aineenvaihduntani ei toimi enää kuten ennen. Yritän liikkua ja syödä terveellisesti.
Mutta tässä hyväksyy kaikennäköistä. Etusijalle nousee halu elää ja kokea onneakin.
Uskon, että elämä pitenee, jos itsellä on hyvä olo, makaapa vaikka sitten sohvalla lukemassa.
On silti paljon kaikkea pientä, mikä muuttuu. Kun rinta ja imusolmukkeet poistetaan ja paino nousee, kehon tasapaino horjuu.
Toinen käsivarteni on viisi senttiä toista paksumpi. Kädessä on lymfaturvotusta. Rinnan alue kiristää. Ilman proteesia olkapää kipeytyy. Hiukseni eivät kasva enää pituutta kuten ennen. Tuntuu, etten saisi olla auringossa, koska olen saanut paljon sädehoitoa.
Puolisoni sanoo, että muistini on mennyt. Saatan alkaa kertoa jotain ja yhtäkkiä koko asia muuttuu. Onko kysymys stressistä vai ovatko hormonit vieneet aivotoimintaani?
Alussa kuolemanpelkoni oli valtava. Kun heräsin aamulla, minulta pääsi melkein itku: ihanaa, elän!
Oli raskasta yrittää esittää läheisille, että kaikki on hyvin. Mies ja lapseni olivat varpaillaan, ja vähäisetkin sanaharkat jäivät pois.
Ihminen ei ole rehellinen, jos sanoo, että sairaus on mennyt jälkiä jättämättä.
Haluan ajatella, että kaikki on hyvin. Testien mukaan olen nyt terve.
Jos joku kysyy, miten minulla menee, vastaan, että ihan hyvin. Miten minulla oikeasti menee? Kyllä minua ottaa valtavasti päähän. Vaikka uskon hoitoihin ja lääkkeisiin, en koskaan voi satavarmasti sanoa, ettei syöpä iske uudestaan.
Mutta kun olen käynyt sairauden läpi rankimman kautta, pelkään pienintäkin särkyä: onko se lihaskipua vai levinnyttä syöpää?
En uskalla mennä leikkaukseen, jotta saisin uuden rinnan. Jos syöpä uusii, hoitoja ei voida aloittaa leikkaushaavan takia.
Oikein huonona päivänä masennus yrittää ottaa ylivallan. Silloin yritän ajatella rauhallisesti, että murehditaan vasta, jos sairaudesta on mustaa valkoisella.
Kun sairastin, kävimme mieheni kanssa pitkillä kävelylenkeillä. Teimme paljon asioita yhdessä perheenä ja vanhempieni kanssa. Sanoja ei aina löytynyt, mutta läheiset tukivat. Jokaisesta pienestä juhlasta tehtiin iso.
Kävimme mieheni kanssa psykologin juttusilla. Myös puolisoni piti purkaa pelkoaan. Puhuimme hautajaisistakin. Niin ajatus kuolemasta on helpompi kohdata. En löytänyt ketään ikäistäni, joka olisi sairastunut rintasyöpään. Muistan tyhjyyden ja yksinäisyyden tunteeni. Hoitojen jälkeen kouluttauduin vertaistukihenkilöksi ja kokemusasiantuntijaksi.
Tuntuu tärkeältä, että pystyn auttamaan toista sairastunutta kohtaamaan ja voittamaan pelon.
Ennen sairastumista olin huoleton, mutta elämän rajallisuus tuli äkkiä vastaan. Asiat pitää tehdä nyt eikä sitten eläkkeellä.
Poikani ottivat sairastumiseni raskaasti. He ovat nyt aikuisia, ja elämä loistaa. Minusta ja miehestäni tulee isovanhempia tammikuussa.
Viisi vuotta sitten kaikki miettivät vain, miten minun käy.
Nyt olemme päässeet pahimmista painajaisista."
Marin neuvot
1. Puhu avoimesti. Syöpä voi tulla milloin ja kenelle tahansa. Jo yksi lause voi auttaa toista.
2. Älä mieti, voinko tai kehtaanko, vaan tee sitä, mikä tuntuu hyvältä. Kokeile uusia asioita. Lähde toimintaan ja tapaamaan ihmisiä.
3. Rakasta itseäsi. Vaikka vaihdevuodet painaisivat mieltäsi, olet hyvä sellaisena kuin olet. Kenenkään toisen takia ei tarvitse muuttua.
Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 13/2019.
