Riikka Suominen kävi vuosia terapiassa ja jopa katui perheen hankkimista – lopulta adhd-diagnoosi selitti vaikeudet
Riikka Suominen haahuili ja pinnisteli jaksamisensa äärirajoilla. Syynä oli adhd, joka todetaan monella naisella turhan myöhään.
Sunnuntaina päätän, että ensi viikolla keskityn kirjoitushommiin. Raivaan kalenterin ja aikataulutan työt. Mutta maanantaina lapsi pääseekin koulusta aikaisin. Tuskin olen siivonnut aamiaistavarat pöydästä, kun hän jo kolistelee ovella.
Tiistaina hoidan pankki- ja vakuutusasioita ja väsyn niistä niin, ettei tietokonetta kannata enää kaivaa esille. Yritän edistää töitä yöllä, kun perhe nukkuu. Seuraavana päivänä maksan univelkaa ja puolenpäivän aikaan ovella taas kolistellaan. Näin viikot valuvat käsistä.
Ensin en uskalla sanoa kenellekään, että olen hakeutunut adhd-tutkimuksiin. Olen jo ennestään kävelevä klisee 2020-luvusta: teen työkseni podcasteja, elän polyamorisessa suhteessa ja harrastan crossfitiä. Kliseebingosta puuttuu enää vain adhd-diagnoosi.
Olen kuitenkin vuosien varrella sanonut monesti, että vanhemmuudessa on jotain, mikä on minulle lähes kestämättömän vaikeaa. Päiväkirjaan olen vuodattanut, että tein virheen hankkiessani perheen. Rakastan kyllä perheenjäseniäni valtavasti, mutta he ansaitsevat parempaa.
Hoivaaminen vie minulta voimat. Kaipaan häiriötöntä työaikaa ja harmoniaa, mutta arki on yhdistelmä äärimmäistä tylsyyttä ja kaaosta. Se on varmasti tuttua monille pikkulapsiperheissä, mutta kokemukseni ovat kärsimys, turhautuminen ja epätoivo.
Alan penkoa lapsuuttani. Selittääkö siellä jokin, miksen jaksa hoivata? Vanhempani olivat kyllä työorientoituneita, mutta ongelmani ei tunnu johtuvan siitä.
Riikka Suominen, 46
Työ: vapaa toimittaja
Asuu: Helsingissä
Perhe: puoliso, lapsi ja koira
Sitten muistan Facebookissa näkemäni amerikkalaisen artikkelin naisten tarkkaavaisuushäiriöistä. Artikkeli kuvaa sitä, miten rutiinit saavat olon epätoivoiseksi, keskeytykset häiritsevät (lapsiperhe-elämä on yhtä keskeytystä) ja toisten odotukset näännyttävät…
Päässäni naksahtaa. Tajuan, että kyse ei olekaan lapsuustraumasta vaan aivokemiasta! Helpotus on suuri.
Artikkelin luettuani totean, että jaahas, minussa on neuroepätyypillisyyttä. Tämähän lisää itsetuntemusta ja selittää senkin, miksi hallinnointi on minulle myrkkyä ja kokouksissa tunnen olevani panttivankina.
Kuluu pari vuotta. Ajattelen, etten tarvitse apua. Olen selvinnyt urani keskivaiheille ja lapsikin on jo koulussa.
Kun Riikka Suomisella todettiin adhd, hänestä tuntui kuin hän olisi yrittänyt vuosia edetä elämässä käsijarru pohjassa. Päivistä iso osa oli kulunut lepäilyyn. ”Tepsu-koiran kanssa puuhaaminen ei koskaan vienyt voimia vaan rauhoitti.”
Tänä kesänä alkaa tuntua siltä, etten enää pärjää. Tuntuu, ettei neljä vuotta sitten iskenyt työuupumus ikinä hellitä. Siitä lähtien olen haahuillut.
Vakilauseeni on: ”äiti ei nyt jaksa tällaista”. Sanon niin kaikkeen, mitä lapset tekevät: riekkumiseen, koviin ääniin, innokkaisiin pyyntöihin. Kuukausi kuukaudelta paniikki hiipii lähemmäs. Voimat menevät arjesta selviämiseen.
Saan ystävältä kaksi mietoa adhd-lääketablettia. Kaverin reseptilääkkeiden käyttö on toki vastuutonta, mutta tilanteeni on kestämätön. Hahmotan, että diagnoosista lääkitykseen johtava hoitopolku on kivinen ja pitkä.
Vain muutama tunti tabletin ottamisen jälkeen huomaan, että olen energisempi kuin vuosiin. Kirjoitan ilolla. Seuraavana päivänä otan toisen tabletin. Sekin toimii, mutta päivä kuluu nyyhkien.
Voiko elämä tosiaan olla näin selkeää? Nyt kaikki kulkee, mutta miksen tajunnut tätä aiemmin?
”Testien laatijat eivät tunnu tajuavan, ettei naisilla ole varaa käyttäytyä noin. Minut on kasvatettu tunnolliseksi ja miettimään toisten tunteita.”
Varaan ajan adhd-tutkimuksiin. Yksityisellä asemalla se maksaa noin 250 euroa. Jännittää ja pelkään, ettei lääkäri usko minua. Onko minulla edes adhd:ta?
Olen kuullut karmeita kokemuksia lääkäreistä, jotka ovat epäilleet työssäkäyviä aikuisia huumeiden perässä juokseviksi huijareiksi (adhd-lääkkeet ovat hitaasti liukenevia stimulantteja). Lehdissä psykiatrit ovat kuvailleet adhd:ta muotidiagnoosiksi ja sanoneet, että nykyihminen haluaa diagnoosin kaikkiin vastoinkäymisiinsä.
Osa adhd:n oireista täsmää minuun (välttelee kirkkoja ja koulutuksia, koska ei jaksa istua paikallaan), mutta osa ei (jo lapsena vaikeuksia saada kaveruussuhteet kestämään). Suorastaan oudoilta tuntuvat kysymykset siitä, keskeytänkö muita toistuvasti tai onko tunteiden säätely minulle vaikeaa.
Testien laatijat eivät tunnu tajuavan, ettei naisilla ole varaa käyttäytyä noin. Minut on kasvatettu tunnolliseksi ja miettimään toisten tunteita. Haluaisin kyllä palauttaa kirjat ja toimittaa kuitit jämptisti, en vain kykene siihen.
Kun jäin aikoinaan työttömäksi, en pystynyt hakemaan korvausta. Käytin mieluummin säästöni elämiseen kuin yritin täyttää papereita.
Se, että rahaa on ollut, onkin suojannut minua. Pystyn maksamaan myöhästymismaksut ja teettämään uusia avaimia hukkuneiden tilalle. Olen ajatellut, että tällainen pinnistely kuuluu elämään.
Vastaanotolla psykiatri kysyy ongelmistani. En pysty heti vastaamaan, koska alan itkeä.
Luettelen, mikä kaikki on turhauttanut ja surettanut. Vasta siinä tajuan, että tosiaan, olen jättänyt kolmesti opinnot kesken. Aihe oli aikanaan vanhempieni lempeän vitsailun aihe, mutta en ole itse ajatellut sitä enempää.
Lääkäri ottaa itse esille tarkkaavaisuushäiriön. Hän käskee minun arvioida lomakkeille, miten olen selvinnyt sosiaalisista tilanteista ja tarkkuutta vaativista tehtävistä.
Pelkään, että oireeni eivät ole tarpeeksi pahoja, mutten haluaa liioitellakaan niitä. En kaipaa diagnoosia, vaan haluan tietää, mikä minua vaivaa.
Ilman liioitteluakin lääkärille on selvää, että minulla on tarkkaavaisuushäiriö. Verikokeiden ja sydänfilmin jälkeen saan reseptin ja neuvon lukea adhd-oppaan.
Haluaisin puhua diagnoosistani kaikille. En ajattele, että diagnoosi selittää kaiken tai olen saanut loppuelämäksi vapaakortin häslätä. Mutta nyt hajamielisyyteeni, tapaamisten unohteluun ja impulsiivisuuteni on selitys.
Haluan puhua diagnoosistani myös siksi, että ilman julkista keskustelua en olisi tajunnut hakea apua.
”Moni onkin surullinen saadessaan diagnoosin myöhään. Minä olen pääosin kiitollinen siitä, että edes nyt.”
Lääkitys palauttaa välittömästi työkykyni. Saan kaksi lisätuntia vuorokauteen. Sen verran minulta kului aiemmin työpäivistä lepäilyyn.
Adhd-aivot toimivat poikkeavasti, ja yksi seuraus on dopamiinivaje, joka tylsistyttää aivot. Siksi olen puuhannut uupumukseen asti tai haahuillut horroksessa.
Adhd-lääkkeiden avulla pystyn tekemään päätöksiä ja omaksumaan tietoa aiempaa nopeammin. Työt rullaavat.
Alan epäillä, että olen käynyt terapiassa turhaan. Kolmessa terapiasuhteessani olen nostanut esiin ongelmia, joiden arvelen nyt johtuvan adhd:sta. Kukaan terapeuteista ei maininnut tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuutta silloinkaan, kun jo toistamiseen uuvuin.
En tosin itsekään tajunnut, että uupumisen taustalla voisi olla neuropsykiatrinen häiriö. Sen sijaan olen opiskellut läjäpäin keskittymis- ja työntehostamisvinkkejä.
”Suurimmat ammatilliset onnistumisenikin johtuvat varmaan adhd-piirteistäni.”
Tarkkaavaisuushäiriöiden diagnoosit yleistyvät nopeasti. Syynä lienee tietoisuuden kasvu. Suomessa on pitkään ollut vähemmän adhd-tapauksia kuin muissa Pohjoismaissa, ja eroja on ollut sukupuoltenkin välillä. Etenkin tyttöjen adhd on usein jäänyt tunnistamatta.
Psykiatrian erikoislääkäri Mika Määtän mukaan Suomessa elää yhä kymmeniätuhansia aikuisia, jotka eivät tiedä, että heillä on adhd. Kaikki eivät toki tarvitse diagnoosia. Mutta jos oireet vaivaavat, ei esimerkiksi lääkkeitä saa ilman diagnoosia. Adhd-liiton toiminnanjohtaja Nina Hovén muistuttaa, että ulkopuolisen on vaikea arvioida, kenelle oireista on haittaa.
Moni onkin surullinen saadessaan diagnoosin myöhään. Minä olen pääosin kiitollinen siitä, että edes nyt.
Eläminen adhd:n kanssa ei ole vain kurjaa. Dopamiinin jahtaaminen pitää liikkeessä. Olen luova ja saan asioita aikaiseksikin. Yksinkään ei ole tylsää, koska päässä on koko ajan ideoita. Suurimmat ammatilliset onnistumisenikin johtuvat varmaan adhd-piirteistäni.
Miten sitten olen saanut kandin paperit ja kirjoitettua romaanin? Uutuudenviehätyksen voimalla. Useimmat asiat ovat minusta ensimmäisellä kerralla mahtavia.
Kun uutuudenviehätys haihtuu, asiat eivät enää tunnu. Ensimmäisissä seksibileissä oli jännittävää, mutta kolmansissa pitkästytti. Tämä on nähty, mitäs sitten?
Ajattelin ennen, että iso osa mielenterveysdiagnooseista hoituisi yhteiskuntaa muuttamalla. Jos työkulttuuri olisi lempeämpi ja käsitys normaalista löyhempi, diagnooseja ei tarvittaisi. Vilkkaat saisivat olla vilkkaita ja ujot vetäytyviä.
Nyt olen eri mieltä. Vaikka elämä on monin tavoin kohdellut minua silkkihansikkain, haluan apua.
Jos lääke auttaa aivoja selviytymään vanhemmuudesta ja hyödyntämään työpotentiaalini, haluan sen. Aivan kuten otan lääkkeen kuukautiskipuihin tai allergiaan.
Aikuisen naisen adhd
Moni tyttö saa selityksen oireilleen vasta vuosikymmeniä myöhemmin.Tyttöjen ja naisten tarkkavaisuushäiriöt jäävät muita useammin tunnistamatta. Heidän oireitaan luullaan usein ahdistukseksi tai masennukseksi.
Naisilla yleisempi on adhd:n muoto, jossa ei ole hyperaktiivisuutta vaan hajamielisyyttä ja vaikeus priorisoida.
”Nämä lapset jäävät päiväkodissa ja koulussa huomaamatta, kun riekkujat saavat huomion. Heistä voi kasvaa omissa maailmoissaan olevia naisia”, Adhd- liiton toiminnanjohtaja Nina Hovén sanoo.
Diagnostiset kriteerit perustuvat pääosin pojilla tehtyihin tutkimuksiin. Myös lääkkeet on yleensä tutkittu vain miehillä.
Ei ole tavatonta, että nainen hakee apua vasta kun lapset muuttavat pois kotoa.
”Naiset on kasvatettu tunnollisiksi ja hoitamaan muita. He kantavat vastuuta perheestä ja yrittävät pärjätä omillaan”, Hovén kuvailee.
Nyt viimein sukupuolieroja on alettu huomioida. Esimerkiksi vaihdevuodet voivat helpottaa tai pahentaa oireita.
Lähteet: Nina Hovén Adhd-liitosta ja Duodecim 2019
Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 15/2023.
