Kirjailija Riikka Ala-Harja, 54, kertoo elämänsä rooleista ystävänä, äitinä, kirjailijana ja rakastettuna.

”Olen aika aloitteellinen ja mutkaton ystävä. Otan yhteyttä, järjestelen tapaamisia, laitan ruokaa ja säädän nyyttikestejä. Minulla on matala kynnys kutsua ihmisiä kotiini, enkä ota stressiä tarjoiluista tai vimpan päälle siisteydestä.

Sukunimestäni huolimatta en ole kotoisin Pohjanmaalta, vaan olen syntynyt Kangasalla ja elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni vanhoissa kauniissa pappilarakennuksissa Siikaisissa, Jokioisilla ja Hämeenlinnassa. Äitini oli historian ja äidinkielen opettaja sekä arkistonhoitaja, isäni ensin uskonnonopettaja ja sittemmin pappi.

Monista muutoista johtuen minulla ei ole moniakaan lapsuudenaikaisia ystäviä, mutta opin solmimaan kaverisuhteita helposti. Muistan, kuinka alakoululaisena aloitin jälleen uudessa koulussa hiukan peloissani. Pian meillä oli hiihtokilpailut. Voitin oman sarjani, ja se avasi portit kaveriporukkaan. Suomessa arvostetaan urheilumenestystä.

Pitkäaikaisimmat ystäväni ovat opiskeluajoilta Jyväskylästä ja Teatterikorkeakoulusta, uusimmat kaverit viime vuosilta. Olen sosiaalisesti rohkea ja usein se, joka tekee aloitteen.

Olen kuulunut jo parikymmentä vuotta kirjailijoista koostuvaan lukupiiriin, ja uudempana on kuntoilu- ja juoksuporukka. Asuin aikoinaan useita vuosia Ranskassa, ja siltä ajalta on jäänyt ystäviä, joiden kanssa olen jatkuvasti yhteydessä.

Nyt olen asunut kymmenen vuotta Helsingin Munkkivuoressa, ja myös täällä olen saanut ystäviä. Kaveripiiriini kuuluu useitakin miehiä, ihan vain ystäviä, mutta on joukossa pari eksääkin.

Tutkailen uudessa romaanissani Tämä ei ole tv-sarja toden ja keksityn rajoja ja pohdin, miten omanimisestä mutta fiktiivisestä henkilöstä voi kirjoittaa. Voiko tämä tunnistetulla sukunimellä nimetty esimerkiksi sairastua?

Kirja kertoo ystäväporukasta, keski-ikäisten naisten elokuvakerhosta, jonka nimi on K47 ja joka alkaa tehdä porukastaan televisiosarjaa, kuviteltua dokumenttia. Kaikilla romaanihenkilöillä on vain sukunimi, osalla julkisuudesta lainattu, osalla täysin keksitty.

Kuulun oikeasti tällaiseen kerhoon, joka on toiminut kymmenen vuotta. Kerhon nimi muuttuu sitä mukaa kuin me vanhenemme, eli loppuvuodesta olemme jo K48. Kerhon muut jäsenet ovat näyttelijät Minna Haapkylä, Ona Kamu, Elina Knihtilä, Laura Malmivaara, Meri Nenonen ja Lotta Lehtikari.

Romaani käsittelee ystävyyttä, keski-ikää, julkisuutta sekä tv-sarjojen tuijotusmaratoneja. Ei ole sattuma, että kirjan päähenkilöt ovat näyttelijöitä, jotka ovat tottuneet lainaamaan kehoaan keksitylle roolihenkilöille.

Kerhoporukkamme suunnitteli aikoinaan kirjoittavansa komediallisen draamasarjan, jossa näyttelisimme omannimisiä henkilöitä, ja kaikki paitsi ammatit olisi keksittyä. Halusimme leikitellä julkisuuden totuuden, draaman ja oikeiden asioiden rajoilla.

Kirjoitin romaanini haudatun sarjan raunioille. Sen kaikki henkilöt ovat, nimistään huolimatta, kuviteltuja. Eräs käsikirjoitusta kommentoinut ystäväni sanoi, että esimerkiksi romaanihenkilö Malmivaarassa on enemmän piirteitä minusta kuin Alaharjassa, ja Haapkylä puolestaan on kiukkuisempi ja suoraviivaisempi kuin Minna Haapkylä.

Minna ja muut kerholaiset ovat pitkän linjan ammattilaisia. He ymmärtävät toden ja tarun kerroksilla leikkimisen. Sain vapaat kädet, mutta he lukivat toki käsikirjoituksen.

Romaanin keskiöissä on ystävyys ja yhteisö, mutta pohdin siinä myös ystävien välistä kateutta. Elämäänsä pettynyt romaanihenkilö Alaharja on kateellinen kerhokavereilleen sekä nuorelle oppilaalleen ja menestyneelle televisiokäsikirjoittajalle.

Itse en ole elämääni pettynyt, ja kateuskin vaivaa korkeintaan häivähdyksinä. Tosin kateus sinänsä ei ole mielestäni kuolemansynti niin kauan kuin se ei myrkytä ihmistä. Sehän voi innostaa vaikkapa kokeilemaan uusia asioita ja tuoda sitä kautta elämään jotain tuoretta ja hauskaa.

Porukassa en ole valittaja, en murehdi menneitä tai jää miettimään, miksi näin kävi. Olen kuitenkin utelias ja ammattinikin puolesta kiinnostunut suhteista ja niiden analysoinneista. Kuuntelen mielelläni kavereitani, ja luotettavassa porukassa avaudun itsekin herkästi.

Jokaisella on heikkoja hetkiä, ja ajoittain kaverille saa vuodattaa pitkiäkin monologeja, mutta pitää myös olla kiinnostunut toisen kuulumisista. Ystävyydessä tärkeintä on vastavuoroisuus.”

”Vanhemman ja lapsen välinen rakkaus on jotain niin ainutlaatuista, että en keksi mitään isompaa. Se on kaiken lähtökohta, kotipesä ja maadoittaja. Sen kiintymyksen side värjää kaiken muun, myös työni.

Äitiyden myötä olen joutunut luopumaan joistakin kekkereistä tai reissuista, mutta toisaalta monet entiset hauskuudet ovat haalistuneet, koska lapsen kanssa on niin kivaa.

Sain tyttäreni, nyt 16-vuotiaan Selman, varsin myöhään, 38-vuotiaana. Asuimme hänen isänsä kanssa Normandiassa Ranskassa, ja hämmästyin, miten eri tavalla lapsiin voi suhtautua.

Siellä fokus oli enemmän äidissä kuin lapsessa. Olin pöyristynyt, kun jo äitiysvalmennuksessa kysyttiin, valitsenko rinta- vai pulloruokinnan. Noin puolet ryhmäni naisista valitsi pulloruokinnan, ja sain pidätellä itseäni, etten pompannut pystyyn pitämään valistussaarnaa imetyksen eduista.

Myös lasten kasvatus on tiukempaa Ranskassa kuin Suomessa. Lapsi on alisteinen aikuiselle, pitää olla kiltti ja totella. Meillä lapsiin suhtaudutaan tasa-arvoisemmin.

Selma oli kuusivuotias, kun muutin hänen kanssaan Suomeen. Sen jälkeen olemme asuneet kaksin. Hän käy Ranskassa lomilla ja kerran vuodessa isä käy täällä. Kumpikin kotimaa on vahvasti hänen elämässään.

Yksinhuoltajana olen etuoikeutettu, sillä olen saanut paljon apua naapureilta, ystäviltä ja läheisiltä. Uskallan avata suuni ja pyydän apua, jos en pärjää yksin. Autan myös itse mielelläni muita.

Äitinä olen rento ja keskusteleva. Rohkaisen lasta puhumaan ja toppuuttelen liikaa suorittamista sekä stressaamista.

Lapsuudenkodissani uskonnollisuutta ei korostettu, vaikka asuimmekin pappilassa. Kuulun kirkkoon, mutta olen aika pragmaattinen, suhtaudun asioihin arkisesti enkä ole kasvattanut tytärtäni erityisen kristillisesti.

Henkisyys on minulle hyvin yksityistä, ja siihen liittyy paljon sanoittamatonta. On asioita, joita ei tarvitsekaan ymmärtää. En ole kohdannut pysäyttäviä henkisyyden kokemuksia, vaan pyhyys tarkoittaa minulle rauhoittumista ja asettumista hetkeen.

Suvaitsevaisuus, toisten ihmisten kunnioittaminen, auttaminen ja palveleminen ovat minulle tärkeitä, ja olen yrittänyt korostaa samoja arvoja myös lapselleni.

Selma on jo lukiossa, ja nykyisin hän taitaa valistaa minua enemmän esimerkiksi tasa-arvokysymyksissä kuin minä häntä.

Hän muuttaa omilleen muutaman vuoden kuluttua, mutta se ei pelota minua, sillä en hirvittävästi suunnittele tulevia. Asiat menevät kuin menevät. Katson aikanaan uutta tilannetta uteliaasti ja tartun toimeen.

Lapsuuden perheeni vanha kesämökki Hämeessä siirtyi vuosi sitten minulle, ja ehkä tulen viettämään enemmän aikaa siellä, kun Selma ei tarvitse minua enää arjessa. Todennäköisesti asun tulevaisuudessa yksin.”

”Olen aika tasapainossa naiseuteni kanssa. Opetan teatterikoulussa kirjoittamista, ja puhuimme äskettäin siellä opiskelijoiden kanssa mielikuvista, joita esimerkiksi valkoisen naisen vaaleatukkaisuus herättää. Minua on aina määrittänyt pituus – olen 179-senttinen – ja tummatukkaisuus. Ehkä olen langennut vanhaan asenneansaan, sillä tunnen olevani voimakas ja vakavasti otettava.

Viime vuosien sukupuolikäsityksiä tuulettavat keskustelut ovat raikastaneet ilmaa ilahduttavasti. On herättävää saada itsensä kiinni kauan sitten juurtuneesta asenteellisuudesta ja huomata, miten tyhjiä monet normatiiviset naisellisuuskäsitykset ovat. Sukupuolen moninaisuuden hahmottaminen on tuonut ajatteluuni uutta perspektiiviä ja myös iloa.

Olen itsenäinen ihminen, osaan pitää puoleni ja sanon ylpeästi olevani feministi. Tiedostan monet epäkohdat, mutta myönnän, että voisin olla kiukkuisempikin ja ottaa selkeämmin kantaa.

En ole koskaan ollut naimisissa enkä edes kihloissa. Selman isän kanssa elimme seitsemän vuotta avoliitossa, ja eron jälkeen minulla on ollut muutamia seurustelusuhteita.

Olen asunut koko ajan tyttäreni kanssa kahden. Kyse ei ole periaatteesta eikä uhrautumisesta lapsen takia, mutta en ole halunnut perustaa uusperhettä.

Lienee epäromanttisuutta, mutta en osaa nähdä itseäni morsiamena. Jonkinlainen porvarillisten normien vastustaminen elää minussa vahvana, avioliitto, häät ja rituaalit eivät tunnu tärkeiltä. Kun täytin viisikymmentä, järjestin bileet, joissa puheet ja pönötys oli kielletty, mutta syöminen, juominen ja tanssiminen suositeltavaa.

Olen kirjoittanut kirjoja Ebba-nimisestä lapsesta. Niissä päähenkilön isä asuu Saksassa ja lapsi kasvaa kahdessa kulttuurissa.

Haluan osoittaa, että erilainen perhe voi olla rikkaus ja että koti voi olla monin tavoin erilainen: uusperhe, sateenkaari-perhe, mitä vain, ja silti se voi olla hyvä sekä lapselle että äidille.

Nykyisen miesystäväni kanssa olemme olleet yhdessä kaksi ja puoli vuotta, mutta miksi meidän pitäisi asua yhdessä? Seurustelu sopii meille molemmille, ja erikseen sovitut tapaamiset pitävät suhteen tuoreena.

Kuuntelen kiinnostuneena, mitä ihmiset sanovat oppineensa eroistaan tai rakkaudesta. Minusta tuntuu, etten ole oppinut yhtään mitään. Rakkaus ja parisuhde ovat yhtä suuria mysteerejä kuin nuorenakin.”

”Vaihdevuodet ovat yhä hiukan tabu ja vitsailun aihe. Mielestäni ne ovat vähän kuin toinen murrosikä. Ensin tytöstä on kasvanut nainen, sitten hän ei enää olekaan yksi tytöistä vaan keski-ikäinen, ja jälleen epävarma itsestään.

Kärjistetysti on ajateltu, että vaihdevuodet tekevät naisen hysteeriseksi, tulee kuumia aaltoja, nainen hikoilee ja naisellisuus kuivuu pois.

Minulle tuli yllätyksenä, kuinka iso henkinen ja fyysinen muutos vaihdevuodet ovat, 53 ei todellakaan ole uusi 35.

Erityisesti hämmästyin, kuinka vähän aiheesta puhutaan. Nuoremmat naureskelevat tai kääntävät kiusaantuneena päänsä pois ajatellen, että asia ei todellakaan koske heitä.

En kaipaa kuukautisjuhlien tapaisia äärijuttuja, vaan reilua keskustelua ja ihan arkista tietoa. Allekirjoitan täysin uuden romaanini päähenkilön vaihdevuosien tuskailut, ne ovat kuin omasta elämästäni.

Minäkin ajattelin ensin, että on ihan ok täyttää viisikymmentä, mutta sitten alkoi tulla kummallisia oireita. Ajoittain olo muuttui sohjoiseksi, sydän tuntui muljahtelevan, niveliä särki ja välillä olin selittämättömän väsynyt, voimaton, surkea ja täysin edustuskelvoton.

Yhtäkkiä en edes muistanut, mitä piti seuraavaksi sanoa, mieli oli kuin paksua sumua.

Tähän jälkimmäiseen murrosikään liittyy hormonaalinen tosiasia, että lapsijuna meni jo, mutta siihen kuuluu yhtä lailla vanhenemisen hyväksymistä, henkistä kasvua ja omien asenteiden tarkistusta.

Olen puhunut vaihdevuosista myös monen miehen kanssa, ja hekin tunnistavat vastaavia tuskailuja.

Uskon että liikunta, jota olen harrastanut koko ikäni, auttaa minua vaihdevuosioireiden lieventämisessä. Tosin tarvitsen nykyään enemmän aikaa palautumiseen enkä enää pysty kuin yhteen kovaan treeniin viikossa.

Pyöräilen ympäri vuoden, käyn kuntosalilla ja kuulun juoksuporukkaan sekä pelaan ultimatea. Saan urheilusta paljon iloa ja voimaa työhöni.”

”Lapsena haaveilin olevani kylmäkkö ja tykkäsin auttaa äitiä, kun hän järjesti pappilan tilaisuuksia. Sitten halusin olla toimittaja, ja pyrin Jyväskylään opiskelemaan yhteiskuntatieteitä. Liityin ylioppilasteatteriin, ja kiinnostuin draamasta, vaikka tajusin pian, että näytteleminen ei ole minun juttuni.

Opiskelin Jyväskylässä vain vuoden, sillä pääsin yllätyksekseni Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalle ensi yrittämällä jo 21-vuotiaana.

Jussi Parviainen oli valintaraadissa. Hän heitti Mersun avaimet pöydälle ja käki kirjoittaa niistä monologin. Muistin Kreikassa tapaamani miehen, joka oli matkalla rauhanturvaajaksi. Hänelle oli tärkeää, että hän saisi keikan jälkeen hankittua halvalla laatuauton. Ehkä tarinani rauhanturvaajan arvomaailmasta teki valitsijoihin vaikutuksen. Tai ehkä pääsin sisään, koska tunnistin Mersun avaimet.

Valmistuttuani olen ollut koko ajan vapaa kirjoittaja. Ensin innostuin näytelmistä, mutta sitten huomasin kehitteleväni novelleja ja romaania. Näytelmät ovat aina kompromisseja ja yhteistyötä, kirjoittajan alkuperäinen visio voi muuttua paljonkin. Kaunokirjallisuus sopii minulle, sillä siinä kommunikaatio taiteilijan ja lukijan välillä on mahdollisimman suora.

Asuin tilapäisesti Berliinissä, kun esikoisromaanini Tom Tom Tom julkaistiin. Kustantaja soitti ja sanoi, että nyt pitäisi tulla Suomeen, kun Finlandia-ehdokkaat julkaistaan. Ehdokkuus oli vähintään yhtä iso paukku kuin aikoinaan Teatterikouluun pääsy ja lisäsi vahvuuttani kirjailijana.

Myöhemmin myös romaanini Maihinnousu ja lastenkirjani Kahden maan Ebba ovat olleet Finlandia-ehdokkaita.

Minulle kirjoittaminen on kielen taidetta, ei niinkään mahdollisuus vaikuttaa. Haluan havainnoida ja tutkia maailmaa kielen avulla. Sittemmin olen kirjoittanut romaanien ja lastenkirjojen lisäksi myös kuunnelmia ja näytelmiä. Nyt kehitteillä on nuorten kirja. Siinä teemana on ystävyys, joka voi olla yhtä ihanaa ja kipeää kuin rakkaus.

Ajoittain kirjoittaminen on yksinäistä. Joskus tuntuu haikealta, kun hartaasti rakennettu romaani katoaa nopealla syklillä vaahtoavaan kirjamereen.

Yhdessä tekeminen on hyvää vaihtelua, ja siksi olen jatkanut vanhempieni perinnettä ja myös opetan kirjoittamista. En ole paasaaja, tärkeintä on luoda tilanne, jossa opiskelijat saavat miettiä turvallisesti kirjoittamiseen liittyviä kysymyksiä.

Olen utelias, innostun nopeasti ja tartun toimeen. Monet asiat työssäni ja myös yksityiselämässäni ovat sattumia. En tee kunnianhimoisia suunnitelmia enkä rakentele pitkän tähtäimen unelmia. Olen positiivisella tavalla ajautuja.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 4/2022.