Kun Ranja Omaheimoa tökittiin kadulla ja kannustettiin rasvaimuun tv-sarjan kulisseissa, äidin puhelin soi: ”Oli hirveää kuulla, kuinka huonosti lapseni voi”
Raisa ja Ranja Omaheimon äiti-tytärsuhde on niin vahva, että se on kestänyt myös henkisen irtioton.
Lapseni on putkassa, kirjailija, käsikirjoittaja ja kolumnisti Raisa Omaheimo aavisti heinäkuussa, kun ei saanut opiskelijatytärtään Ranja Omaheimoa puhelimen päähän. Aavistus oli totta. Ranja oli osallistunut Elokapinan mielenilmaisuun. Aktivistit olivat istuneet ajotiellä ja estäneet näin liikennettä. Poliisi oli ottanut kiinni muun muassa Ranjan.
Tämä oli aavistellut, että näin voi käydä, sillä hänet oli otettu kiinni mielenilmauksissa aiemminkin. Siksi Ranja oli kertonut äidille, keneltä tilanteesta voi kysellä.
Aktivismi ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin vaikuttaminen on ollut tärkeää Raisalle vuosikymmeniä. Tytär on vienyt toiminnan äitiä pidemmälle. Ranja on osallistunut kansalaistottelemattomuuteen. Se määritellään yleensä väkivallattomaksi toiminnaksi, jonka tavoitteena on edistää yhteiskunnallista muutosta ja saada huomiota aktivistien epäoikeudenmukaisiksi kokemille asioille. Lakia saatetaan kieltäytyä noudattamasta tai sitä voidaan rikkoa.
Heinäkuisessa mielenilmauksessa tuotiin esiin ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja kritisoitiin hallituksen ilmastopolitiikkaa.
”Katublokkien tarkoitus on aiheuttaa häiriötä ja tuoda epäkohtia myös niiden ihmisten arkeen, jotka tietoisesti tai tiedostamatta sulkevat niiltä silmänsä”, Ranja sanoo.
Tyttären kiinniotot ovat herättäneet äidissä monenlaisia tunteita.
”Ihailen solidaarisuutta ja rohkeutta, jota Ranja osoittaa. Samalla huolehdin siitä, miten tyttäreni voi ja miten häntä kohdellaan.”
”Minua ovat pelottaneet kiinniottotilanteissa poliisin toiminta ja todistamani liioitellut voimakeinot. Kansalaistottelemattomuus on minulle yksi keino vaikuttaa. Sen avulla voin omalla kehollani ja olemisellani valottaa mielestäni olennaisia epäkohtia yhteiskunnassa. On muitakin tapoja toimia”, Ranja kertoo.
Hän haluaa vaikuttaa myös esimerkiksi yhdistämällä taidetta ja aktivismia sekä yhteisöllisyydellä.
Lokakuun puolivälissä, haastattelun tekemisen jälkeen Iltalehti uutisoi, että Ranja ja kuusi muuta aktivistia on tuomittu Helsingin käräjäoikeudessa sakkorangaistukseen niskoittelusta poliisia vastaan. Ranja ei noudattanut poliisin poistumiskäskyä Elokapinan ja Suojellaan Stansvik -liikkeen mielenosoituksessa lokakuussa 2023. Mielenosoituksessa vastustettiin avohakkuita. Tuomio on lainvoimainen.
”Pidän tärkeänä sitä, että tänä syksynä on tehty myös toinen, historiallinen päätös Stansvikiin liittyen. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi viiden aktivistin syytteet niskoittelusta poliisia vastaan, koska heidän katsottiin toimineen pakkotilassa, kun hakkuita pysäytettiin. Lisäksi syytteen ovat nyt saaneet useat virkamiehet ympäristön turmelemisesta. Syytteen mukaan hakkuiden yhteydessä turmeltiin vesilain suojelemaa noroa”, Ranja sanoo.
”Taksikuski työnsi käteeni rasvaimusta kertovan esitteen, ravintolan tarjoilija suositteli tilaamaan salaattiannoksen ja vaatekaupan myyjät naureskelivat koolleni. Kadulla minua tultiin tökkimään ja nipistelemään.”
Raisaa ja Ranjaa yhdistää paitsi halu vaikuttaa myös rakkaus sanoihin, taiteeseen ja luovuuteen.
Taiteen maisteriksi ja teatteri-ilmaisun ohjaajaksi valmistunut Raisa, 48, on tehnyt teksteissään näkyväksi syrjiviä asenteita. Ratkaisuja läskeille -kirjassaan Raisa kertoo omakohtaisia havaintoja ja tutkimustietoa kehonormeista, tavoista kuvata ja esittää lihavuutta ja yhteiskunnallisista rakenteista, jotka vaikuttavat asenteisiin.
”Yhteiskunnallinen toiminta on ollut minulle aina itsestään selvä osa elämää. Äiti otti minut mukaansa marssimaan jo silloin, kun olin lapsi. Varmaan siksi oli niin luontevaa ottaa Ranjakin jo kantoliinassa mukaan”, Raisa kertoo.
Ranja, 21, opiskelee kulttuurituottajaksi ja tekee lavarunoutta. Opiskelujen ohella hän työskentelee kulttuurituottajana ja asiakaspalvelutehtävissä.
Äidin puoleen Ranja kääntyy hädän hetkellä – vaikka toiselta puolelta maailmaa. Viime talvena Ranja osallistui Yle Areenassa nähtävän Au pairit Thaimaassa -televisiosarjan kuvauksiin. Tosi-tv-sarjassa seurataan neljän suomalaisen au pairin arkea Pohjois-Thaimaassa.
Sarjan kolmannessa jaksossa Ranja joutuu isäntäperheessään rajun arvostelun kohteeksi. Hän saa kuulla loukkaavia kommentteja syömisestään ja ulkonäöstään.
”Haluan sinun laihtuvan, että sinulla on kiva kroppa, kuten minulla. Laihana on parempaa, terveellisempää”, perheen äiti sanoo Ranjalle, jota alkaa itkettää.
”Oli hirveää kuulla, kuinka huonosti lapseni voi tuhansien kilometrien päässä. Yritin olla tukena, ja samaan aikaan tunsin valtavaa avuttomuutta. Yön tunteina laskeskelin, kuinka paljon lentoliput Thaimaahan maksaisivat”, Raisa kertoo.
Molemmat kiittelevät televisiosarjan tuotantoyhtiötä, joka otti tilanteen vakavasti. Kolmen päivän jälkeen Ranjalle järjestyi uusi isäntäperhe, jossa oli kunnioittava ilmapiiri. Silmätikkuna oleminen ei kuitenkaan loppunut siihen. Ranja kuvailee thaimaalaista kulttuuria läskivihamieliseksi.
”Taksikuski työnsi käteeni rasvaimusta kertovan esitteen, ravintolan tarjoilija suositteli tilaamaan salaattiannoksen ja vaatekaupan myyjät naureskelivat koolleni. Kadulla minua tultiin tökkimään ja nipistelemään.”
Raisan silmäkulmat kostuvat. Hän kaappaa tyttärensä tiukkaan halaukseen kesken haastattelun.
Tytär joutui ohjelmassa sellaisen katseen kohteeksi, jota Raisa on tehnyt näkyväksi kirjailijana.
Onni onnettomuudessa oli Raisan mielestä se, että Ranjalla oli Thaimaahan mennessään tietoa läskivihasta, tavoista, joilla sitä ilmennetään ja käsitteistä, joilla sitä voi jäsentää. Tytär tiesi, että syrjintä ei kumpua omista ominaisuuksista vaan yhteiskunnan rakenteista ja normeista.
”Muuten tuho olisi voinut olla paljon pysyvämpää”, Ranja kertoo.
”Kuvausten jälkeen hän palasi Suomeen omana itsenään”, äiti jatkaa.
Ranja käsitteli tunteitaan kirjoittamalla päiväkirjaa ja soittamalla Suomeen Raisalle ja ystäville.
”Silti mieleeni luikerteli monta kertaa ajatus laihdutuskuurista, jotta sopisin vieraaseen kulttuuriin. Jouduin sanomaan itselleni yhä uudelleen, että kyse on rakenteellisesta ongelmasta, eikä siitä, että minussa olisi jotain vikaa.”
Kun sarja julkaistiin keväällä, Ranja joutui uuden ryöpytyksen kohteeksi. Hän sai katsojilta viestejä, joissa hänen ulkonäköään arvosteltiin ja häntä kehotettiin pudottamaan painoa.
Myös toisenlaisia viestejä tuli. Ranja sai kuulla, että tekee hyvää nähdä oman kokoinen ihminen televisiossa ja että hänen esimerkkinsä rohkaisee pukeutumaan juuri kuten haluaa kiloista välittämättä.
”Jos olen rohkaissut edes yhtä ihmistä olemaan enemmän oma itsensä, osallistumiseni televisio-ohjelmaan ei ollut turhaa.”
Kokemukset syrjinnästä ovat melko samanlaisia, vaikka Raisa ja Ranja ovat eri sukupolvea. Lihavien epätasa- arvoisessa kohtelussa ei ole kyse vain satunnaisista tökeröistä kommenteista, vaan se näkyy muun muassa työmarkkinoilla, terveydenhuollossa ja mediassa. Raisa kuvailee, kuinka lääkärin vastaanotolla lihava ihminen saattaa saada kehotuksen laihduttaa mutta ei välttämättä hoitoa vaivaan, jonka takia vastaanotolle hakeutui.
”En voi mennä kivijalkakauppaan ostamaan vaatteita, sillä sopivia kokoja ei ole. Joudun tilaamaan vaatteeni sovittamatta netistä tai ulkomailta, mikä on epäekologista ja turhauttavaa”, Ranja jatkaa.
Raisaa surettaa se, että kehopositiivisuuden lisääntyminen tuntuu olleen vain hetkellinen pilkahdus. Hänen nuoruudessaan 1990-luvulla ihailtiin heroin chic -tyyliä, nyt puhutaan size zero -ilmiöstä. Molemmissa tavoitellaan äärimmäisen hoikkaa kehoa.
”Joka vuosikymmenellä on keksitty jokin ällistyttävä lääketieteellinen ratkaisu lihavuuteen rasvaimusta lihavuusleikkauksiin. Nyt elämme suolistohormonilääkkeiden kulta-aikaa.”
Äiti ja tytär haluavat edistää maailmaa, jossa ihmistä eivät arvota hänen kokonsa ja jossa on tilaa ja hyväksyntää kaikenlaisille kehoille. Huomioiminen voi tarkoittaa yksinkertaisia asioita. Ranja esimerkiksi huolehtii järjestämissään kulttuuritapahtumissa, että tarjolla on myös käsinojattomia tuoleja, joihin mahtuvat kaiken kokoiset.
Raisalla on vinkki, miten kohdata lihava ihminen: älä kerro tälle, että tämä on lihava.
”Hän tietää sen jo. Lihavalta ihmiseltä voi vaikka kysyä: mitä kuuluu ja miten voit.”
Kirjaston satutäti oli Raisan toiveammatti lapsena. Hän sai ensimmäisen kirjastokorttinsa nelivuotiaana, ja lapsuus kului kirjoja ahmien.
Sanojen maailma avautui Ranjallekin varhain. Lukemaan oppimisen jälkeen hän alkoi kirjoittaa satuja, runoja, päiväkirjaa…. Ranja kävi kuvaamataitopainotteisen peruskoulun ja ilmaisutaitolukion. Teatteriharrastus alkoi seitsemänvuotiaana.
”En olisi minä ilman kaikkea sitä luovuutta, johon minua pienenä kannustettiin. Molemmissa kodeissani minulle luettiin paljon”, Ranja kertoo.
Vanhemmat erosivat, kun tytär oli kaksivuotias. Ranja asui vuoroviikoin äidin ja isän luona.
Raisan mielestä vuorottelusysteemi oli tyttärelle huonoista vaihtoehdoista paras. Hän muisteli omaa lapsuuttaan 1980-luvulla, jolloin moni hänen ystävistään tapasi isäänsä vain yhtenä kahtena viikonloppuna kuussa.
”Minulle oli tärkeää, että tyttäreni voi säilyttää suhteet molempiin vanhempiinsa.”
Ranja muistaa kodin vaihtamisen henkisesti kuormittavana.
”En usko, että kukaan lapsi nauttii siitä. Tavarat olivat aina väärässä paikassa. Minun oli viikon välein virittäydyttävä elämään isän viisihenkisessä uusperheessä ja kahdestaan äidin kanssa.”
Nyt aikuisena Ranja ymmärtää ratkaisun. Sitä paitsi kahdessa kodissa oli hyviäkin puolia: jouluisin sai kaksi joulukalenteria ja syntymäpäivänä tuplapaketit.
Syyskuussa kolme vuotta sitten Ranjasta tuli täysi-ikäinen. Syntymäpäivänsä jälkeisenä aamuna lukiolainen ilmoitti muuttavansa omilleen.
”Tehtäväni oli tehdä oma tunnetyöni ja olla aikuinen.”
Puskista tullut uutinen ällistytti Raisaa. Mikään ei ollut hänen mielestään enteillyt Ranjan muuttohalua. Heillä oli ollut hyvä yhdessä.
”Tajusin, että tämä on Ranjan valinta, ei minun. Minun tehtäväni on olla kuten ennenkin: asettaa lapsen tarpeet omieni edelle, sopeutua ja olla tukena.”
Ranja ja Raisa laskivat, mitä itsenäinen asuminen vaatisi taloudellisesti: paljonko työvuoroja Ranjan pitäisi ottaa lukio-opintojen oheen ja paljonko tukea tarvittaisiin kotoa.
Henkisen irtioton Ranja teki, kun muuttokuorma oli kannettu kerrostaloyksiöön.
Seuraavan puolen vuoden aikana hän oli äitinsä kanssa tekemisissä vain harvakseltaan. Hän ei aina vastannut Raisan viesteihin tai puheluihin.
Ranjan ensimmäinen syksy omassa kodissa oli vauhdikas.
”Halusin tutkia ystävyyssuhteitani, heilastella ja tulla kännissä kotiin keskellä yötä ilman, että kukaan valittaa. Pohdin, kuka olen ja millaiseksi haluan tulla. Kehitin omat sunnuntaiperinteeni, kun kotia ei enää tarvinnut vaihtaa.”
Samaan aikaan Raisa kärvisteli omassa kodissaan. Ikävä ja huoli painoivat.
”Olisin halunnut mennä joka solullani soittamaan ovikelloa ja vaikka pudottamaan heijastimia postiluukusta. Mutta ymmärsin, että tehtäväni oli tehdä oma tunnetyöni ja olla aikuinen.”
Raisa alkoi tietoisesti luoda tiloja ja tilanteita, joihin Ranja voisi halutessaan tulla. Hän vinkkasi tyttärelleen hankkimastaan suoratoistopalvelusta ja viestitti, että aikoo paistaa makaronilaatikkoa tavallista isomman annoksen.
Strategia toimi.
Äiti ja tytär lähentyivät uudelleen. Nykyään heillä on kahden aikuisen välinen suhde.
”Meillä on mahtava meininki! Nautimme jälleen yhdessäolosta”, Ranja kuvailee.
”On valtava ero nähdä toista silloin, kun tahtoo, eikä siksi, että käyttää samaa jääkaappia. Valitsemme olla toistemme seurassa”, Raisa komppaa.
Äiti ja tytär soittelevat toisilleen pari kertaa viikossa ja tapaavat monta kertaa kuussa. Silloin syödään yhdessä, katsotaan putkeen Game of Thrones -fantasiadraamasarjan jaksoja ja jutellaan kuulumisista.
Aina välillä Raisa vie Ranjan kulttuurielämykseen.
”Toimin mielelläni teatterikummina. Liput ovat kalliita opiskelijan budjettiin.”
He ovat osallistuneet yhdessä mielenosoituksiin esimerkiksi Palestiinan puolesta. Raisa on ollut mukana myös Elokapinan toiminnassa muonitusryhmässä.
Raisan tärkein tehtävä on hänen mielestään äitiys. Se on kasvattanut häntä eniten.
”Vanhemman tehtävä on olla olemassa lapsen kaikkia tarpeita varten. Se tehtävä ei lopu koskaan. Lapsi ei ole olemassa vanhemman tarpeita varten, sillä kukaan lapsi ei ole tänne halunnut tulla. Lapsi ei ole vanhemmalle mitään velkaa.”
Ranja vakavoituu sanoista.
”Arvostan sitä, että äiti on aina saatavilla. Voin olla milloin tahansa häneen yhteydessä. Se tuo turvaa.”
Viime syksynä Ranja suunnitteli syntymäpäiväjuhliaan ja päätti tarjota vierailleen lapsuudesta tuttua suklaakakkua, jota äiti aina leipoi juhliin. Kello oli yli puolen yön, kun hän soitti Raisalle. Uninen äiti kysyi, onko tytär kunnossa.
”Puhelun jälkeen olimme yhtä mieltä siitä, että kakkureseptin tiedustelun voisi hoitaa myös seuraavana aamuna.”
Raisa leipoi suklaakakun Ranjan syntymäpäiville. Se oli hitti.
Ranja on äidille kiitollinen myös siitä, että tämä on antanut hänen olla oma itsensä. Kun Ranja alkoi ensimmäisen kerran seurustella, oli pelkästään ilmoitusasia, ettei hänen kumppaninsa ole mies.
”Tunnen olevani etuoikeutettu. Kaappi, josta tulin ulos, oli lasia.”
Raisa on kertonut kolumnissaan kuuluvansa itsekin seksuaalivähemmistöön.
”Ei minulla ole koskaan ollut odotusta siitä, mitä sukupuolta lapseni kumppani on. Olen sanonut, että kun löydät poika- tai tyttökaverin, tuothan hänet kylään.”
Tulevaisuuden haaveet ovat molemmilla selkeät. Ranja toivoo seesteisyyttä ja rauhaa. Sitä, ettei vähään aikaan tapahtuisi mitään mullistavaa. Hän ei kaipaa Thaimaata, tositeeveetä eikä muutakaan hässäkkää.
”Toiveeni on löytää tasapaino työn, aktivismin, tärkeiden ihmissuhteiden ja levon välille”, pian valmistuva Ranja sanoo.
Raisa soisi arkensa jatkuvan jokseenkin nykyisenkaltaisena.
”Saisinpa jatkaa mielekkäiden luovien töiden tekemistä lahjakkaiden ihmisten parissa. Inspiroidun siitä, että saan työssäni oppia jatkuvasti uutta.”
Kahden vuoden kuluttua Raisa täyttää 50 vuotta. Hän unelmoi pitkästä matkasta maata pitkin jonkin meren äärelle.
Sekä äiti että tytär toivovat, että heidän suhteensa säilyy yhtä läheisenä ja välittömänä myös tulevaisuudessa. Rakkaus on sitä, että voi kysyä toiselta kakkureseptiä tai pyytää mukaan mielenosoitukseen. Ja varsinkin sitä, että aina voi soittaa.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 11/2025.
