Kirjailija Raija Oranen, 68, näyttää tyylikkäältä. Päät kääntyvät Helsingin Esplanadilla, kun hän saapuu tapaamiseemme. Vaikka hän asuu talvet Espanjassa eikä ole enää kovin usein julkisuudessa, hänet tunnistetaan edelleen kaupungilla.
”Se lämmittää mieltä. Ilahduin eilen, kun moni tuntematon pysäytti ja kiitteli kirjojani”, Raija Oranen sanoo.
Viime syksynä tuli täyteen 45 vuotta kirjailijana.
”Kun vuorossa on 50-vuotistaiteilijajuhlat, kuka tietää, olenko elossa? Paras juhlia nyt, kun siihen on vielä mahdollisuus.”
Kirjailijalla on jo perspektiiviä katsella elämää taaksepäin. Jos hän voisi muuttaa menneisyydessä tapahtuneita asioita, niitä olisi paljon.
”Tällä järjellä, mikä minulla nyt on, en tekisi kaikenlaisia tyhmyyksiä, mitä matkan varrella on tullut tehtyä”, Raija sanoo.
”En ole ajatellut enkä harkinnut asioita loppuun asti. Olen ollut usein typerä. Kun kirjoittaessa huomaa huonon kohdan, se on helppo vetää yli. Elämässä se ei onnistu.”
Kirjailija ihmettelee, miten joku voi sanoa, ettei muuttaisi mitään menneisyydestä.
”Minusta se ei todista kovin suuresta fiksuudesta. Itse en jaksaisi elää uudestaan samaa elämää.”
Fyysisen vanhenemisen hän kokee hyvin raskaaksi.
”Nuorempana ajattelin aina, kun tuli jotakin kremppaa, että kyllä se siitä hoituu – mutta nyt ei enää hoidukaan. Ja pahinta on, kun tietää, että suunta on vain huonompaan päin.”
“Alkoholista tuli suojapanssari”
Raijan tilaama katkarapuleipä tuodaan pöytään. Hänellä on diabetes, ja sen vuoksi on tärkeää syödä säännöllisesti, mutta ei liikaa kerralla.
”Syömisessä pidän nykyisin kiinni kahdesta säännöstä. Lopetan heti, kun alan olla kylläinen. Makupalojen suhteen harkitsen, otanko sen makean vai haluanko olla hoikka”, hän sanoo ja naurahtaa.
Raija Oranen on ollut naimisissa puolisonsa Jyrki Orasen kanssa 43 vuotta. Heillä on kaksi lasta ja viisi lastenlasta.
Raija kirjoittaa edelleen tauotta. Häneltä on syntynyt 29 romaanin lisäksi lastenkirjoja, näytelmiä, televisiokäsikirjoituksia ja kuunnelmia, kaikkiaan 79 teosta.
Ruusun aika ja Puhtaat valkeat lakanat olivat aikoinaan television katsotuimpia kotimaisia sarjoja.
”Katsoin äskettäin Ruusun ajan yhdessä lastenlasteni kanssa, ja he tykkäsivät siitä kovasti. Aika ei ole kulkenut sen ohi, vaikka sarja on tehty jo 1980-luvulla”, Raija sanoo.
Hän kaataa itselleen lisää kivennäisvettä sitruunalohkoilla täytettyyn lasiinsa. Jääpalat kilisevät mukavasti kuin cocktailissa. Raija Oranen ei ole käyttänyt pisaraakaan alkoholia kolmeentoista vuoteen. Sitä ennen hän oli alkoholin suurkuluttaja.
”Se, että alkoholin käyttö riistäytyi käsistä, johtuu luonteestani. Itsetuntoni on aina ollut heikko, ja olen ollut hyvin herkkä. Lähdettyäni kotiseudulta Hyrynsalmelta maailmalle minulla ei ollut tarpeeksi suojapanssaria”, Raija arvelee.
“Äitini hoiti lapsiani”
Raija Oranen solmi ensimmäisen avioliittonsa hyvin nuorena, hän oli kihloissa jo 17-vuotiaana. Liitto päättyi pian, mutta siitä ehti syntyä poika. Erottuaan Raija lähti opiskelemaan ja valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi.
”Arvelen, että isäni sairaus ajoi minut nuorena naimisiin. Hän sairasti vaikeaa astmaa, ja sitä oli tuskallista katsoa. Olin aina ollut isän tyttö.”
Isä ehti saattaa tyttärensä alttarille ennen kuolemaansa.
”En tahtonut päästä millään yli hänen kuolemastaan. Näin isästä unta kymmenen vuotta harva se yö”, Raija muistelee.
Yhteiskunta muuttui 1960-luvulla kiivaasti. Raija oli lähtöisin maaseutupitäjästä ja tunsi itsensä kaikin tavoin juurettomaksi. Televisio suolsi kauheuksia Biafrasta ja Vietnamin sodasta.
Raijasta tuli taistolainen, ja hän meni Tiedonantaja-lehteen töihin. Hän uskoi, että vallankumouksen jälkeen tulisi parempi maailma.
Vähitellen nuori nainen alkoi kuitenkin tuntea pettymystä taistolaisten politiikkaa kohtaan. Raija jätti lehden, mutta siellä työskentely ei näyttänyt hyvältä uutta työtä hakiessa.
Lopulta hän sai suhteillaan työpaikan öljy-yhtiö Teboilin henkilöstöosastolta.
”Niinä vuosina aloin masentua. En osannut nukkua, vaan istuin illat lasin ääressä ravintola Kosmoksessa.”
Jyrkin, toisen aviomiehensä, Raija oli tavannut vuonna 1972, ja pari oli saanut pojan.
”Äitini asui meillä ja hoiti lapsia. Mieheni oli usein työmatkoilla, sillä hän johti matkatoimistoa. Kosmos oli minun taiteellinen yliopistoni. Se kesti vuosikymmenen. Menin sinne suoraan töistä, ja tulin yöllä kotiin.”
Masennuslääkkeitä ja viiniä
Elämä ei päästänyt helpolla. Äiti menehtyi maksasyöpään. Pian sen jälkeen Oraset joutuivat kahden kiinteistön loukkuun. He olivat ostaneet uuden talon Veikkolasta, Kirkkonummelta.
Vanhasta asunnosta oli edelleen velkaa, ja sen hinta romahti puoleen siitä, mitä he olivat toivoneet saavansa. Neuvostoliitto hajosi ja syttyi Persianlahden sota. Jyrki omisti osan matkatoimistosta, joka teki konkurssin.
Orasten muuttaessa Veikkolaan vuonna 1991 Raija joi jo runsaasti.
”Jyrki oli lukenut lehdestä markkinoille tulleista niin sanotuista onnellisuuspillereistä. Pyysin niitä lääkäriltä. Olin ahdistunut ja masentunut, ja join joka päivä enemmän. Masennuslääkkeet helpottivat oloa hieman.”
Raija kirjoitti kiivaassa tahdissa. Hänen ensimmäinen televisionäytelmänsä oli esitetty jo 1971. Raija niitti mainetta ja kunniaa, mutta onnellinen hän ei ollut.
”Pystyin tekemään töitä, vaikka alkoholisoiduin. Kirjoitin pitkiä päiviä.”
Lapset olivat jo lähteneet kotoa, ja aviomies teki omia töitään.
”Aloitin puolelta päivin valkoviinin maistelemisen, join vähintään kaksi pulloa päivän aikana. Illemmalla otin siihen päälle vielä konjakit ja vermutit. Aamuyöllä herättyäni join keskikaljaa. Olo oli aivan hirveä. Aamulla otin masennuslääkkeet.”
Keho oireili tulehduksilla
Raija Oranen on kärsinyt aina pimeästä vuodenajasta. Hänellä oli tapana jo juhannuksen jälkeen alkaa surra, kuinka päivät lyhenevät ja pian on syksy. 1990-luvun loppupuolella puoliso ehdotti, että he lähtisivät talveksi etelään.
Oraset löysivät Espanjasta mieleisensä talon. Vaikka valoa ja lämpöä oli enemmän kuin kotona Suomessa, Raija oli hyvin väsynyt. Hän oli alkanut nukahdella, eivätkä aiemmin auttaneet konstit, kahvi ja suklaa, tepsineet siihen lainkaan. Hän kärsi myös hiivatulehduksesta ja sen jälkeen poskiontelotulehduksesta.
Orasten palattua keväällä Suomeen Raija meni lääkärille ja luki odotushuoneessa artikkelin, jossa kerrottiin hiivan ja korkean verensokerin välisestä yhteydestä.
”Pyysin lääkäriä mittaamaan sokeriarvoni, ja se oli huikean korkealla. Diabetes-diagnoosi oli selvä.”
Raija jatkoi kuitenkin elämäänsä kuten ennenkin, vain diabeteslääke oli tullut vanhojen lääkkeiden lisäksi. Tauti ei tahtonut pysyä kurissa. Puolisot kokivat myös uuden taloudellisen kolahduksen.
”Yritimme saada velkojamme pienemmäksi, joten ostimme aivan ihanan huvilan järven rannalta. Kuntotutkimus oli tehty, ja aloitimme talon remontoinnin. Silloin havaittiin, että talo oli aivan mätä ja homeessa.”
Raijan ilme synkistyy vieläkin, kun hän muistelee tapahtunutta.
Oraset haastoivat myyjän oikeuteen, mutta hävisivät jutun. Kahdeksan vuotta sitten talo poltettiin viiden palokunnan voimin.
”Siinä samalla menetin myös uskoni Suomen oikeuslaitokseen. Olin aina kuvitellut sen toimivan, nyt en enää luota siihen tippaakaan.”
Sulo Raitis muutti taloon
Raija jatkoi juomista ja lääkkeiden käyttöä kirjoittamisen ohessa. Hänen olonsa muuttui hyvin huonoksi. Maksa-arvot olivat lähteneet nousemaan.
Kokeita otettiin uudelleen ja syksyllä 2003 lääkäri kertoi arvojen olevan aivan sekaisin. Lääkäri kysyi, voisiko Raija olla muutaman kuukauden ilman alkoholia, jotta nähtäisiin, mihin arvot asettuisivat.
”Muistan, kuinka seisoin puhelin kädessäni ja katselin ikkunasta ulos. Vastasin, että juomiseni on loppu siitä hetkestä alkaen. Eihän siitä niinkään mitään näyttänyt tulevan”, Raija kertoo.
Ja niin se loppui. Raija Oranen ei ole sen päivän jälkeen käyttänyt alkoholia.
Oraset lähtivät Espanjaan, ja Raija oli onnellinen. Tuntui siltä, että hän oli aloittanut uuden elämän juuri oikealla hetkellä. Onnea lisäsi uusi lemmikki. Pariskunnan Doris-koira piti suuresti Jyrkistä mutta suhtautui Raijaan välinpitämättömästi.
”Halusin oman koiran, mutta Jyrki vastusti uuden koiran ottamista.”
Espanjalaisella kirpputorilla Raija törmäsi naiseen, jolla oli sylissään viiden viikon ikäinen koiranpentu. Naisen koira oli tehnyt vahingossa pentueen, ja hän oli jakanut kaikki pennut pois. Tämä oli viimeinen.
”Nappasin pennun syliini. Olin aina haaveillut Sulo-koirasta, ja siinä se nyt oli, Sulo Raitis.”
Jyrki myöntyi, mutta totesi, että jos vaimo ryhtyisi juomaan, Sulo saisi lähteä.
Raija ei aloittanut juomista uudelleen. Ja Sulo osoittautui nimensä veroiseksi, juuri niin ihanaksi kuin hän oli arvellut. Unilääkkeiden ja masennuslääkkeiden käyttö jatkui entisellään.
“Minua ei itkettänyt edes hautajaisissa”
Pari vuotta sitten pidettiin Mikkelin kirkossa Jyrki Orasen isän siunaustilaisuus. Raija muistaa, kuinka hän istui penkissä kuivin silmin.
”En tuntenut mitään, enkä pystynyt itkemään. Ajattelin, että ei tämä elämä nyt ole oikein kohdallaan.”
Raija lopetti lääkkeiden käytön kuitenkin liian äkillisesti.
”Tein kuten amatöörit tekevät, eli lopetin kertaheitolla sekä masennuslääkkeen että iltaisin ottamani rauhoittavan lääkkeen.”
Muutaman päivän kuluttua Raija huomasi, että tunteet olivat palanneet. Hän osasi nauttia jopa lentomatkasta Malagaan.
Onni loppui kuitenkin lyhyeen, sillä lääkkeiden lopettamisesta seurasi krooninen unettomuus.
Seuraavan vuoden aikana Raija kokeili hierontaa, akupunktiota, liikuntaa – mikään ei auttanut. Eivät myöskään lääkärien määräämät, pieninä annoksina otettavat kolme eri masennuslääkettä.
”Lopetin viimein masennuslääkekokeilun. Soitin uniklinikan lääkärille ja sanoin, etten suostu ottamaan unettomuuteen mitään muuta kuin melatoniinia ja Diapamia. Tiesin, että diatsepaamijohdannaiset auttavat minua.”
Raija on nyt laatinut hoitosuunnitelman nukahtamisongelmiinsa. Hän ottaa iltaisin melatoniinia ja tarvittaessa yhden rauhoittavan tabletin. Lisäksi hän käyttää espanjalaislääkäreiden suosittelemaa luontaistuotetta, joka sisältää tryptofaania. Tryptofaani on aminohappo, jota on luontaisesti esimerkiksi lihassa ja juustoissa.
Nyt hän on osannut nukkua jo useita öitä ilman rauhoittavaa lääkettä.
”Ei lääkkeisiin kannata suhtautua kuin jumaliin. Ne ovat hyviä työkaluja.”
“Vissyvedestä tuli samppanjani”
Raija Oraselta ilmestyi viime syksynä romaani laulaja Aino Acktésta. Teos valottaa muun muassa salaperäisyyttä Acktén ensimmäisen lapsen, sittemmin näyttelijänä tunnetun Glory Leppäsen sukujuurista. Oliko tämän isä Acktén puoliso Heikki Renvall vai oliko se sittenkin taidemaalari Albert Edelfelt.
”Olen päätynyt siihen lopputulokseen, että isä on Edelfelt. Ackté siivosi arkistonsa tarkasti, eikä kirjeenvaihtoa Edelfeltin kanssa siltä ajalta löydy. He olivat kuitenkin samaan aikaan Pariisissa ja viettivät paljon aikaa yhdessä.”
Aino Ackté kirjoitti novellin, jossa hän kuvasi nuoren näyttelijän ja mestarimaalarin kohtaamista ateljeessa.
”Tarinassa henkilöillä on sellainen veto toisiinsa, etten usko, että sitä olisi voinut kuvailla sitä itse kokematta”, Raija sanoo.
Hän lisää jääpaloja juomaansa. Tekeekö joskus mieli alkoholia?
”Kyllä tekee. Pidin hyvästä konjakista, hyvistä punaviineistä ja samppanjasta. Minulla on hienoja viinilaseja, ja aluksi harmitti, että ne jäävät kaappiin pölyttymään.”
Sitten hän ymmärsi, ettei hän juomista ollut lopettanut, vain alkoholin juomisen.
”Kolme ensimmäistä raitista vuottani minulla oli aina lasi kädessä. Vissy omenamehulla terästettynä oli minun samppanjaani.
Nykyisin on myytävänä myös hyviä alkoholittomia viinejä.”
Raija sanoo, että alkoholinkäytössä oli myös mukavia puolia. Oli kiva kokoontua ystävien kanssa, sytyttää tupakat ja avata viinipullo. Tupakan ja alkoholin lopettamisen jälkeen jotain elämän iloista jää puuttumaan.
”Epäilen, että masennuslääkkeet olivat osasyy juomisen ja myös liiallisen syömisen kierteeseen. Kun ei mikään enää tuntunut miltään, yritin saada edes jotain iloa elämään viinalla ja herkuilla.”
Orasilla on takanaan pitkä avioliitto. Jyrki oli todennut vaimolleen, että hän olisi ottanut avioeron, mikäli juominen olisi jatkunut.
Raija sanoo, että kyllä he silti taistelevat. Kun kaksi äärimmäisen itsepäistä henkilöä on yhdessä, niin välillä vain kolina kuuluu, kun kulmat törmäävät. Eivätkä ne kulmat edes ole hioutuneet pyöreämmiksi, päinvastoin, yhä särmikkäämmiksi muuttuvat iän myötä.
”Ihmiselle tulee sellaista vanhuuden ärtymystä, kun elintoiminnot muuttuvat. Helposti syyttelee toista joka asiasta”, Raija arvelee.
Espanjan valo pelasti
Kuolema pelottaa Raijaa. Pelottaa myös, mitä sitä ennen mahdollisesti tapahtuu.
”Kukaan meistä ei ole koskematon. Jos minua kohtaa jokin oikein paha kolaus, miten kestän sen? Tuntuu, ettei minulla ole suojamuuria elämän ongelmia vastaan. Olen aina ollut erityisherkkä.”
Hän epäilee, että mikä tahansa varjo voi hänet luhistaa.
”Ja entä jos joudun johonkin kamalaan paikkaan pitkäaikaishoitoon?”
Raija on saanut 45 vuoden uran aikana yhden yksivuotisen apurahan. Eläke on pieni.
”Toisaalta minulla on tämä diabetes, joten ehkä kuolen kohtalaisen nopeasti”, hän sanoo.
Tänään asiat ovat vielä hyvin. Raija on työkykyinen ja nauttii kirjoittamisesta. Hänellä on viisi ihanaa lastenlasta. Hän tekee päivittäin puutarhatöitä.
Ja mikä tärkeintä: ei tarvitse säikkyä syksyä, koska hänellä on Espanja. Siellä Raija ja Jyrki ovat myyneet asuntonsa, mutta he asuvat edelleen vuokralla tutussa paikassa.
”Espanjassa ei tarvitse pelätä, että valo loppuu. Tietää, että ilta tulee ja silloin on pimeää tiettyinä kellonaikoina”, Raija sanoo.
”Tietää myös, että sen jälkeen tulee valoisa aamu. Voi mennä ulos ja vaikka uimaan. Espanja on pelastanut minut.”
Toimittaja: Eija Huusari
Kuvat: Jouni Harala
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 10/2016.
