Seksuaalirikoslaki uudistui vuoden alussa. Lakiuudistukseen liittyy monta asiaa, kuten ahdistelun käsitteen laajeneminen, rangaistusasteikon koventaminen, ja huomiota herättävimpänä yksityiskohtana raiskauksen määrittelyn muuttuminen. Aikaisemmassa lainsäädännössä raiskaus määriteltiin käytetyn väkivallan mukaan. Nyt keskiössä on suostumus, tai oikeammin sen puute.

Lakiuudistuksen valmistelun ja käyttöönoton ympärillä käyty keskustelu toi mieleeni ajan, jolloin me too -liike siirtyi Yhdysvalloista Eurooppaan.

Kummassakin tapauksessa keskustelussa kuului voimakkaimmin huolestuneiden miesten ääni: ”Nythän kuka tahansa pahantahtoinen nainen voi syyttää ketä tahansa syytöntä miestä häirinnästä, tai vielä järkyttävämpää, raiskauksesta! Missä oikeus, missä kohtuus?!”

Me too -liike auttoi naisia lopettamaan vaikenemisen ja sanomaan että kyllä, myös minä olen kokenut seksuaalista häirintää, seksuaalista väkivaltaa. Vuosikymmenten hiljaisuus alkoi murtua kun naiset ympäri maailmaa avasivat suunsa, ja liikkeen alkuaikoina syytöksiä esitettiin paljon.

Minä ja muut 90-luvun Suomessa (ja sitä ennen) nuorta aikuisuutta eläneet naiset emme ajatelleet syytteiden määrän johtuvan siitä, että naiset valehtelisivat. Me tiesimme, ettei tällaisten asioiden ääneen sanomiselle ollut aikaisemmin tilaa. Oli ihan luonnollista, että syytöksiä tuli alkuun ryöppynä, kun niitä sai sanoa ääneen ensimmäistä kertaa.

Tuntuu että törmään julkisuudessa useammin ja useammin tilanteeseen, jossa nainen tekee syytteen raiskauksesta ja mies vastaa siihen kunnianloukkaussyytöksellä. Väkivallasta raportoiva nainen pääsee siis hetkessä osaksi myös oikeusprosessia, jossa on itse syytettynä. (Vaikka perättömästä syytöksestä saa kyllä rangaistuksen muutenkin.)

En millään pysty käsittämään, miksi kukaan kuvittelisi kenenkään huvikseen tai pahantahtoisuuttaan haluavan joutua niin kamalan kohtelun uhriksi kuin mikä on häirintä- ja raiskaussyytöksiä esittävän naisen osa julkisuudessa.

Julkkismiestä seksuaalisesta häirinnästä tai raiskauksesta syyttävä nainen saa julkisuudessa todella kylmää kyytiä. Ei tarvitse edes katsoa ulkomaille, Suomessakin seksuaalisesta häirinnästä ja raiskausyrityksistä kertovalle naiselle tavataan kertoa, että ”väärin koettu ja muistettu” ja ”ei minulle ainakaan ole tuommoista käynyt”.

Missä näkyy tämä pelätty uhka raiskaussyytösten tuhovoimasta julkkismiesten maineelle tai työmahdollisuuksille? Itse en ole havainnut yhdenkään raiskaussyytöksiä vastaanottaneen julkkismiehen kadonneen julkisuudesta: siellä he juontavat ja näyttelevät ja saavat rahoituksia projekteilleen aivan entiseen malliin.

Ainoat julkisuudesta poistuneet kasvot liittyvät tapauksiin, joissa seksuaaliväkivallasta on tullut oikeuden tuomio.

Oxfordin yliopiston professori Amia Srinivasan tuo keskusteluun vielä yhden loistavan näkökulman. Valheellisten raiskaussyytösten kohteina eivät ole ensijaisesti valkoiset, vallassa olevat miehet, jotka tekaistuista raiskaussyytöksistä kohkaavat, vaan köyhät ja rodullistetut.

Lisäksi Srinavasin mukaan naisten esittämiä valheellisia syytöksiä paljon vaarallisempia ovat miehiä syyttävät miehet: suurempi riski oikeuden toteutumiselle on oikeusjärjestelmään juurtunut rasismi.

Vääriä syytöksiä paljon olennaisempi, aidompi ja yleisempi ongelma on se, että raiskauksia ilmoiteta poliisille liian harvoin ja että ilmoitetuista valtavan harva etenee tuomioon saakka. Ja kun katsoo, mikä on ilmoittajan osa ja oikeusprosessien kesto, ymmärrän sydämestäni jokaista, joka toteaa ettei jaksa.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka uskoo että naisten välinen solidaarisuus ja #metoo muuttavat maailmaa.