Olen suorittaja ja perfektionisti, ja yrittäjänä on yllättävän helppo vetää itsensä äärirajoille. Kun siihen lisätään vielä rankka juoksuharjoittelu, on uupumisen riski todellinen.

Kun olin ehtinyt olla yrittäjä viisi vuotta, kehoni ilmoitti haluavansa levätä. Aloin sairastella – sain muun muassa anafylaksia-kohtauksia, eli rajuja äkillisiä kasvojen sekä hengitysteiden turpoamisia ilman selvää syytä.

Uupumuksesta selviäminen on kuitenkin opettanut valtavasti, ja olen ottanut tämän opetuksena itsestäni. Kokemus on tasapainottanut minua, ja olen rentoutunut ihan älyttömästi. Ensimmäistä kertaa elämässäni osaan ottaa kevyemmin. Olen oppinut näkemään, mikä on turhaa stressaamista ja mikä tervettä välittämistä siitä, miten asiat menevät.

Vuosien karttuminen tuo kunnioitusta itseä kohtaan. Varsinkin sinkkuna on ollut rohkaisevaa, kun asiat ovat menneet koko ajan paremmin ja elämä on hyvää. On tullut olo, että pärjään myös yksin.

Minulle tuli tänä vuonna täyteen seitsemäs vuosi yrittäjänä. Yrittäjän päivänä meitä huvitti kollegoiden kanssa, kun jokaisella oli sattunut olemaan huono päivä. Toisaalta sen päivän iltana meni läpi tarjous oman yritysurani isoimmasta työstä.

On ollut ihana huomata, miten ajankohtainen ammatti restaurointi on, vaikka kyse on aika perinteisestä tekemisestä. Enää ei kunnosteta vain arvo- tai designkalusteita ja vanhaa tavaraa, vaan myös esimerkiksi aivan arkisia kalusteita sekä vanhempaa Ikeaa. Asiakkaat ovat koko ajan nuorempia, ei vain vanhempia antiikin harrastajia.

Huonekalun laatu paljastuu viimeistään restauroijan käsissä. Kaiken ei tarvitse kestää käyttöä ikuisesti, mutta korjattavuus on tärkeää kestävän kehityksen kannalta.

Moni uusi kaluste on materiaaliltaan kestävä, mutta vaikkapa liitoksen hajotessa korjaus voi olla vaikeaa tai lähes mahdotonta. Korjatun kalusteen tai vaatteen pitäisi olla omistajalleen ylpeys.

Jotkut tuntuvat ajattelevan, että käsityöläisten työ ja elämä on yhtä Juhla Mokka -mainosta, mitä se harvemmin on. Ehkä meillä kaikilla on muiden töistä romantisoitu kuva.

Joskus käy tunteisiin, kun miehet deittitilanteessa kysyvät, saavatko he tulla verstaalle mukaan tekemään jotain tai katsomaan työskentelyäni. Ei sitä ehkä kukaan pahalla tarkoita, mutta tulee vähän sellainen fiilis, kuin vain puuhastelisin harrastuksena jotakin. Että voinko minäkin tulla toimistolle katsomaan, kun näpytät exceliä?

Toki on ihanaa, kun joku ihailee työtäni, mutta kyse on kuitenkin työpaikasta.

En ole tuntenut, että joutuisin naisena todistelemaan tällä alalla olemista. Lähinnä tuntuu edulta, että rautakaupassa saan naisena usein nopeammin palvelua kymmenen raksamiehen rinnalla.

Ja edelleenkin saatan soittaa isälle ja pyytää häntä verstaalle kiristämään ruuvit, kun omat voimani eivät riitä siihen.

Olen harrastanut juoksemista 17-vuotiaasta asti. Olen vähän sellainen Forrest Gump, joka vain rakastaa juoksemista. Jos en pääse juoksemaan, olen aika rasittava ihminen.

Koska pidän valokuvaamisesta, olisi tarkoitus, että pääsisin Vilgot-koirani kanssa vaeltamaan. Vilgot on ulkonäöstään huolimatta ihan uskottava juoksukaveri.

Sairastelun myötä olen luopunut sykemittareista ja muista suoritusta mittaavista ohjelmista. Treenaan niin, että kuuntelen vain itseäni. Polkujuoksuun siirryin, koska kaipasin lajilta muutakin kuin kilometrejä.

Jossakin vaiheessa huomasin, että oli suoritus mikä tahansa, aina olisi voinut olla parempi. Sellainen toimii ehkä ammattiurheilussa, mutta tällä tasolla se ei tee muuta kuin tuhoaa urheilun ilon. Nykyään osaan mennä salille vain venyttelemään ja lukea itseäni sekä omaa oloani paremmin.

Sairastelun jälkeen arvostan mukavuutta. Pukeutumisessakin se on minulle tärkeintä. Jokainen on varmaankin nuorempana kiskonut jonkin mekon päälle vain, koska tietää sen näyttävän hyvälle vaikka se ei tunnu siltä.

Minulla on aina ollut aika klassinen tyyli, joka on muuttunut minimalistisemmaksi. Vaatteiden pitää olla mahdollisimman helposti yhdisteltäviä. Arvostan kestävyyttä ja sitä, että vaatteet ovat hoidettavissa.

En halua ostaa mitään turhaa. Tunnen huonoa omatuntoa kaikesta mitä ostan, ja pohdin pitkään hankintojani. Olen karsinut tavaraa paljon, ja kotini kiinteät säilytyskalusteet ovat puoliksi tyhjiä.

Tämän jälkeen ei ole tullut kertaakaan tunnetta, ettei olisi päällepantavaa. Olen huomannut, ettei ratkaisu ole se, että on elämä täynnä tavaraa. Kyse on enemmänkin henkisestä tilasta.

Muutos on näkynyt ulkoisesti myös siten, että en ole värjännyt hiuksiani kahteen vuoteen. Yhtään huonoa hiuspäivää ei ole ollut sen jälkeen.

Vähän aikaa sitten kaveri sanoi, että älä nyt pelästy, mutta sinulla on aika paljon valkoisia hiuksia. Olen ollut harmaantumisesta innoissani ja inspiroitunut seuraamaan aikaisin harmaantuneita tyylikkäitä naisia.

Aloin googlata heitä sen sijaan, että miettisin, miten pääsen harmaista eroon.”

Juttu on julkaistu aikaisemmin Trendissä.