Laura Lehtola, 42, on kirjailija ja ohjelmistoinsinööri, joka asuu Helsingissä miehensä Tuomaksen ja kahden lapsensa kanssa. Syyskuussa ilmestyi hänen kolmas teoksensa Minä valitsin sinut (Otava):

"Ensimmäinen puolisoni, hänkin nimeltään Laura, menehtyi luusyöpään kahdeksan vuotta sitten. Lauran kuolema muutti käsitykseni elämästä kertaheitolla. Se, mikä näytti aiemmin pitkältä ja loputtomalta, olikin yhtäkkiä rajallinen ja katoava.

Sairauden kanssa eläminen oli jatkuvaa sopeutumista muutoksiin. Oli kokeita, tulosten odottelua, vaihtuvia hoitosuunnitelmia.

Pahinta oli epävarmuus. Ensin hoidot tehosivat, seuraavassa hetkessä Lauran jalka oli pakko amputoida.

Edes se ei estänyt syövän leviämistä.

Laura kuoli keväällä 2012. Minusta tuli leski, ja jäin kotiimme kolmevuotiaan poikamme kanssa kaksin.

Kirjoitin ristiriitaisia tunteitani ylös jo Lauran sairauden aikana. Kirjoittamisesta tuli vähitellen tapani olla ja ajatella. Puhuessa poukkoilen aiheesta toiseen, mutta kirjoittaessa pitää valita ajatus, johon keskityn.

Surussa rinnallani kulki Lauran ja minun yhteinen ystävämme Tuomas. Vuosi Lauran kuoleman jälkeen ystävyytemme syveni rakkaudeksi.

Kun aloimme seurustella, pohdin, mitä Tuomaksen vanhemmat mahtavat ajatella minusta. Meidät Lauran kanssa oli esitelty heille naisparina. Mutta eivät he ihmetelleet. Muutenkaan lähipiiri ei kyseenalaistanut rakkauttamme.

Leskeys varmasti vaikutti. Kaikki olivat onnellisia, että vierelleni löytyi rakas ihminen. Jos olisin jättänyt Lauran miehen takia, asenne olisi varmasti ollut toisenlainen.

Samaan aikaan kirjoittamiseni muuttui lähes maaniseksi. Lyhyessä ajassa syntyi sata sivua. Sitten iski hirveä häpeä. Enhän minä ole mikään kirjailija!

Käsikirjoitus jäi sivuun, kunnes aloin odottaa Tuomaksen ja minun tytärtä. Kärsin niin hirvittävästä raskauspahoinvoinnista, että makasin kahdeksan viikkoa makuuhuoneessa ja poistuin vain vessaan oksentamaan.

Sängynpohjalla minulle kirkastui, että minun on saatava käsikirjoitus valmiiksi. Lupasin itselleni, että jos selviän tästä, ilmoittaudun kirjoittajakurssille ja kirjoitan kirjan loppuun. Ja niin tein.

Ulkopuolisesta voi tuntua suurelta elämänmuutokselta myös se, että menin Lauran jälkeen naimisiin Tuomaksen kanssa. Seksuaalinen suuntautumiseni ei ole muuttunut, mutta maailma on.

Kun olin parikymppinen, eduskunnassa kiisteltiin, soveltuvatko samaa sukupuolta olevat parit, eli minä ja Laura, vanhemmiksi. Nyt kun olen naimisissa savolaisen heteromiehen kanssa, kukaan ei ole enää kiinnostunut siitä, sovellunko äidiksi. Olen kuitenkin sama ihminen.

Molemmissa suhteissani olemme hoitaneet lapset yhdessä, mutta puolisoni ovat huolehtineet minua enemmän kotitöistä. Lauran päähän ei silti soviteltu sädekehää. Tuomas saa osakseen jopa vähän sääliä.

Kun päiväkodissa lasta kehotettiin viemään pyykit äidille, hän oikaisi, että meillä pyykit pesee isä. Minä taas neuvottelen esimerkiksi lainat ja remontit.

Lauran kuolemasta on nyt kulunut kahdeksan vuotta. Kolmas kirjani ilmestyi juuri. Jos Laura ei olisi kuollut, minusta tuskin olisi tullut kirjailija. Tekisin todennäköisesti täyspäiväisesti ohjelmistoinsinöörin työtä enkä ikään kuin haaskaisi aikaa kirjoittamiseen.

Joskus mietin, onko edes normaalia, että aikuinen leikkii päässään kuvitteellisilla ihmisillä. Sehän on insinöörinäkökulmasta yhtä hyödytöntä kuin japanilaisten tapa rentoutua haravoimalla hiekkaan kuvioita.

Kirjoittaminen on elämäntapa. Sen avulla näen, mitä ajattelen."

Lue Eeva-lehden haastattelu vuodelta 2018: Laura Lehtola: "Puolison kuolema opetti, että minun on uskallettava elää"