Viimeisillään raskaana oleva Jonna Karasmaa istui kesällä puolisonsa kanssa saunassa. Oli kuumaa ja rauhallista. Juuri kun Jonna oli lähdössä vilvoittelemaan, mies sanoi, että näytät kauniilta. Jonnan teki mieli vastata jotain vähättelevää, mutta hän hymyili ja sanoi kiitos.

”Tämä voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta tapahtumalla oli minulle suuri merkitys”, Jonna sanoo.

Jonna on psykologi ja syömishäiriöiden kokemusasiantuntija. Vaikka syömishäiriö oli vuosia poissa, viime vuoden lopulla alkanut raskaus aktivoi vanhat ajatusmallit.

”Kun raskaustesti näytti plussaa, olin haltioissani. Lapsi on ensimmäiseni ja syvästi toivottu. Silti aloin heti miettiä, kuinka raskaus vaikuttaa vartalooni ja painooni.”

Teini-ikäinen Jonna ei viihtynyt koulussa, sillä häntä kiusattiin. Häntä nimiteltiin, syrjittiin ja haukuttiin nimettömissä viesteissä.

Uimahypyistä tuli tärkeä selviytymiskeino. Vesi oli mieluisa elementti, ja hypätessään Jonna pystyi ylittämään itsensä. Lajilla oli kuitenkin kääntöpuolensa.

”Vaikka kukaan ei vaatinut, kävimme joukkuekavereiden kanssa usein vaa’alla ja tarkkailimme painoamme. Laji vaati tiettyä estetiikkaa, ja hoikkuus sopi siihen.”

Viisitoistavuotiaana Jonna alkoi vähentää syömisiään. Hän sinnitteli pienillä aterioilla, vaikka samaan aikaan hän kävi viisi kertaa viikossa uimahyppytreeneissä ja aloitti myös kestävyysjuoksun. Puolen vuoden jälkeen syömättömyys muuttui ahmimiseksi. Syynä oli aliravitsemus: Jonnan keho huusi ruokaa. Myöhemmin hän oppi, että tämä on tyypillistä.

”Syömishäiriöihin sisältyy usein eri vaiheita. Monella, kuten minulla, oireilu on yhdistelmä eri syömishäiriöitä.”

Kun espoolaislukiossa kello soi tunnin jälkeen, Jonna tiesi jo, ostaako hän automaatista Marsin vai Twixin.

”Kun sain vessassa suklaan suuhun, mieleeni tulvi helpotus. Suklaa suli ihanasti kielen päälle.”

Hyvä tunne kesti vain hetken. Seuraavan oppitunnin alkaessa itseinho nousi pintaan entistä pahemmin.

”Pulpettiin istuessani vannoin, etten ahmi enää ikinä. Kun kello taas soi, lähdin kohti välipala-automaattia.”

Kierre syveni. Jonna halveksi peilikuvaansa ja alkoi pukeutua vartalon muodot peittäviin vaatteisiin. Pettymys repsahduksista kalvoi mieltä, ja hän turrutti oloaan ahmimalla lisää ja lintsaamalla päivän viimeiset tunnit.

”Ostin kaupasta mysliä, suklaata, keksejä ja jäätelöä – mitä makeampaa, sen parempaa. Kotona söin kaiken ja vannoin, että seuraavana päivänä lopetan.”

Toisena lukiovuonna Jonna myönsi tarvitsevansa apua.

”Luin ryhmätyötä varten kirjan syömishäiriöistä ja tunnistin itseni.”

Lukion terveydenhoitaja ja vanhemmat ohjasivat hänet psykologille. Jonna aloitti psykodynaamisen psykoterapian, joka jatkui yli neljä vuotta. Vähitellen syömiskohtaukset harvenivat ja ahmimismäärät pienenivät.

Ylioppilaskirjoituksia seurasivat onnelliset vuodet. Jonna aloitti psykologian opinnot Joensuussa, ja hänen elämäänsä tuli illanistujaisia, spontaaneja kyläilyjä ja tauon jälkeen taas uimahyppyharrastus.

”Luulin vilpittömästi jo parantuneeni, mutta syömishäiriöt ovat katalia. Ne saattavat olla piilossa pitkään ja aktivoitua jälleen uuden tilanteen tai muutoksen edessä.”

Jonna päätti muuttaa Rovaniemelle työpaikan perässä kaksi vuotta sitten. Päätös osoittautui oikeaksi.

”Pohjoisen ilmapiiri on ihana: ihmiset ovat avoimia ja auttavaisia. Lisäksi mäntymetsiköt, karut kalliot, jäkälät ja juurakot tekevät minut onnelliseksi. Olen viihtynyt.”

Lapissa Jonna rakastui, ja viime jouluna raskaustesti näytti plussaa. Jonna ja puoliso olivat innoissaan, mutta pian Jonna alkoi murehtia.

”En miettinyt mitään negatiivista, kun ajattelin vauvaa, mutta minua pelotti.”

Jonna huomasi, että raskaus voi olla syömisen ja painon suhteen vaikeaa aikaa. Ajatukset kiersivät kehää: syönkö liikaa tai jotenkin muuten väärin? Tunnistanko varmasti nälän, etten ala taas ahmia?

”Fyysinen muutos on niin hurja, että sitä on hankala hahmottaa yksin. Silti juuri raskaudessa olisi erityisen tärkeää voida hyvin ja syödä tasapainoisesti.”

Jonna soitti neuvolaan.

Neuvolassa hätä otettiin tosissaan. Jonna sai toivomansa ajan ravitsemusterapeutille, jotta saisi ulkopuolista näkökulmaa ruokamäärien ja nälän tunteen hahmottamiseen.

Ennen tapaamista Jonna piti viikon ajan ruokapäiväkirjaa, johon hän merkitsi kaikki ateriat ja niiden viereen numeron yhdestä kymmeneen. Kymmenen tarkoitti ähkyä, yksi kovaa nälkää. Näin Jonna oppi huomaamaan, kohtasivatko nälkä ja syöty annos.

”Opettelin myös tunnistamaan nälkääni paremmin. Heikotus ja paha olo ovat jo merkkejä siitä, että syömään on kiire. Joillekin nämä asiat ovat selviä, mutta minä tarvitsin neuvoja.”

Jonnalle iso oivallus oli huomata, että vaikka hän söi entistä useammin, se oli ok, koska annoskoot olivat maltillisia. Kehon kuuntelemisesta tuli pikkuhiljaa arkipäiväinen taito.

”Ennen ruoka-aikaa voi miettiä, mitä keho kaipaa tai minkäkokoinen nälkä on nyt. Huomasin, kuinka tärkeää on olla kosketuksissa kehon tuntemuksiin.”

Raskausajasta tuli lopulta helpompi kuin Jonna oli alun perin kuvitellut. Hyvää oloa ovat tuoneet säännölliset ruokailut, pitkät kävelylenkit ja bodypump- tunnit. Ankaruuden tilalle on tullut lempeyttä.

”En lähde enää väkisin lenkille, jos väsyttää, vaan lepään. Raskauden aikana vahvistui se, etten halua pakottaa itseäni tekemään jotain, mikä ei tunnu hyvältä.”

Peilin edessä Jonna on tietoisesti keskittynyt hyvään. Keho on näyttäytynyt vahvana ja pystyvänä, ja Jonna on pyrkinyt vastaamaan sen tarpeisiin parhaansa mukaan.

Raskausaikana Jonna ei ole ahminut kertaakaan. Hän on sallinnut itselleen herkuttelua mutta osannut lopettaa sen ajoissa, jos on tullut paha olo.

”Olen syönyt keksejä ilman morkkista, jos olen halunnut. Olen ajatellut, että ehkä keho tarvitsee jotain, mitä kekseissä on. Olen luottanut kehoni signaaleihin.”

Jonna on pohtinut paljon syömishäiriötaustaansa. Hän on ymmärtänyt, ettei kenenkään tarvitse olla joko terve tai sairas, vaan oireita voi tulla pitkänkin tauon jälkeen. Keskeisintä on, miten oireitaan käsittelee, ei niinkään se, tuleeko niitä.

”Raskauteni on osoittanut, kuinka tärkeää on uskaltaa hakea apua. Moni saattaa ajatella, ettei ansaitse tai tarvitse apua, jos on jo saanut sitä. Näin ei tietenkään ole.”

Jonna on puhunut syömishäiriötaustastaan avoimesti jo opiskeluaikana, vaikka joskus keskustellessaan alansa ammattilaisten kanssa häntä on mietityttänyt, voiko avoimuus haitata työllistymistä. Hän on aistinut, ettei mielenterveystyötä tekevä saisi olla sairas tai jos on, ei ole luotettava. Tätä käsitystä hän haluaa purkaa.

”Jokaisella on ammatistaan riippumatta oikeus olla, mitä on. Ammattitaito ei ole kiinni yhdestä seikasta, kuten sairaudesta”, Jonna painottaa.

”Ajattelen, että menneisyyteni on voima enkä piilottele sitä. Tiedän olevani työssäni hyvä. Vain jakamalla omia kokemuksiamme voimme karistaa ennakkoluuloja.”

Kalapuikot, suklaakakku ja salaattia. Niihin kiteytyy neutraalin salliva ja itseä kunnioittava ruokasuhde, jota Jonna haluaa välittää lapselleen.

Jonna tietää tulleensa syömishäiriönsä kanssa pitkän matkan ja on siitä ylpeä.

”Kahden vuoden jälkeen itkin, kun sairastaminen oli kestänyt niin pitkään. En arvannut, mitä on edessä.”

Vaikeimmilla hetkillään häntä on kantanut usko siihen, että jonakin päivänä helpottaa.

”Tämä hetki ei määritä tulevaisuutta loputtomasti. Elämä voi yllättää myös positiivisesti.”

Jonna Karasmaa, 33, on psykologi, joka asuu Rovaniemellä puolisonsa Jannen, elokuussa syntyneen lapsensa ja Havu-koiran kanssa.

Juttu julkaistiin alun perin Kauneus ja Terveys -lehdessä 12/22.