Amyloidit ovat valkuaisainekertymiä, jotka pakkautuvat tietyissä sairauksissa kudoksiin ja aiheuttavat oireita. Niistä tutkija Tiina Paunio teki väitöskirjansa 1990-luvun puolivälissä.

Toinen väitöskirjaohjaajista, professori Jorma Palo kirjoitti myöhemmin Tiinasta kirjassaan. Hän kertoi nuoren, idealistisen tutkijan ajattelevan, että ratkaisemalla amyloidiongelman tämä ratkaisee kaikki maailman ongelmat.

– Mikään ei ollut minulle nuorena yhtä tärkeää kuin ratkaista tutkimusongelmani, Tiina myöntää.

Nykyisin psykiatri ja tutkimustohtori ei ole enää yhtä kiihkeä.

– En enää ajattele, että kaikki ratkeaa yksittäisellä molekyylillä. Sen sijaan on hienoa olla osa tutkimusverkostoa, joka tutkii, miten ihmiset voisivat paremmin.

Juuri tämä asia motivoi häntä eniten. Tiina haluaa auttaa mielen häiriötiloista kärsiviä. Eli meitä kaikkia.

Lääkäriopintojen alussa ihmisaivot kiehtoivat Tiinaa. Sitten hän kiinnostui yhä enemmän ihmisestä ja mielestä. Siksi hänestä tuli psykiatri.

– Mielen toiminta on suuri arvoitus. Mieli pystyy moneen, mutta se voi myös mennä rikki. Siinä on suuri potentiaali ja suuri herkkyys.

Hienoonkin koneistoon tulee joskus häiriöitä, niin aivoihinkin. Ajatellaan vaikkapa aisti­havaintoja. Ne eivät ole tarkkoja kuvia ympäristöstä, vaan aivojen arvioita ja siksi alttiita virheille.

Jos ihmistä valvotetaan muutama vuorokausi eivätkä aivot saa tarvitsemaansa lepoa, käytännössä jokainen alkaa kokea harha-aistimuksia.

Mielellä ja biologialla on vahva yhteys, esimerkiksi uni ja tunteiden säätely voivat kytkeytyä toisiinsa. Parempi unen ja vuorokausirytmin hallinta saattaakin parantaa mielenterveyspotilaiden oloa. Tätä Tiina tutkii nyt.

Hän haluaisi ihmisten ymmärtävän, että kenen tahansa mieli voi järkkyä, jos on tarpeeksi rankkaa.

– Kukaan ei ole mieleltään sataprosenttisen terve. On käsittämätöntä, että elämme yhä maailmassa, jossa on rohkeaa tunnustaa käyvänsä terapiassa.

Tiinan mielestä silloin kuin terapialle on tarvetta, sinne menemisen pitäisi olla itsestäänselvyys.

Kotitoimiston ikkunasta näkyvät pihlaja, kirsikka­puu, männynkäppyrä ja tulikuusamaköynnös. Tiina jakaa työaikansa kodin ja Psykiatriakeskuksen välillä. Hän tekee sekä tutkimusta että potilastyötä.

Pihapuita katsellessaan Tiina pohtii unen ja tunteiden säätelyn lisäksi genetiikkaa.

Perimä ja ympäristö yhdessä muovaavat ihmistä hedelmöityshetkestä lähtien. Ne vaikuttavat siihen, miten yksilö reagoi erilaisiin stressitekijöihin.

Asia ei kuitenkaan ole kovin yksinkertainen.

– On lähes mahdotonta löytää yksittäisiä tekijöitä, jotka määräävät ihmisen kehitystä tai geenien ja ympäristön vuorovaikutuksia.

Mielen ongelmat eivät suoraan periydy, Tiina sanoo.Perimä vaikuttaa temperamenttiin, muistiin ja oppimiskykyyn. Jokainen on yksilö ja monen asian summa. Jos äiti on stressiherkkä, se ei tarkoita, että lapsikin olisi.

– Perimä ei ole deterministinen. Ei ole löydetty algoritmia, joka varmasti kertoisi, kuka sairastuu ja kuka ei.

Tiedetään, että raskaana olevan äidin vakava sairastuminen, nälänhätä tai lapsen kaltoinkohtelu lisäävät riskiä sairastua. Mutta on myös paljon asioita, jotka suojaavat mieltä: tunteiden hyvä säätelytaito tai kyky oppia ja muistaa uusia asioita.

Skitsofrenia on esimerkki vahvasti periytyvästä mielen sairaudesta. Jos toinen identtisistä kaksosista sairastuu, toinenkin sairastuu 50 prosentin todennäköisyydellä. Mutta jäljelle jää 50 prosenttia, jotka eivat sairastu.

– Elämässä on aika paljon sattumaa, ja monia asioita ei vielä tunneta. Perimä on kuin pelikortit, jotka pitää hyväksyä. Niiden kanssa voi pelata hyvällä tavalla.

Tiina ajattelee, että mielestä voi huolehtia samoin kuin kehosta. Jos on riski tyypin 2 diabetekseen, paino kannattaa pitää kurissa. Jos taas on stressiherkkä, elämää on hyvä muokata niin, ettei tule ylenpalttista kuormitusta.

Unettomuus ja masennus lisääntyvät, ja stressi on uusi kansansairautemme. Miksi voimme niin huonosti?

– En ole varma, onko näin käynyt täysin. Vai vertaammeko enemmän muihin ja vaadimme elämältä lisää?

Nyt ihannoidaan individualismia ja suorittamista.

– Onnellisuuden ydinjuttu on se, ettei vertaa itseään ja elämäänsä muihin, psykiatri sanoo.

Vertailun lopettaminen vaatii vahvuutta.

Kova tahti kuormittaa aivoja. Jo koululaisilla uniongelmat ovat lisääntyneet. Tiina tietää omasta kokemuksestaan, että jatkuva uuden oppiminen voi olla rankkaa.

– Ihaninta ja vaikeinta on, että joutuu koko ajan uudistumaan. Se stressaa välillä, mutta jos pysyy paikallaan, alkaa sammal kasvaa korvista ja nenästä, Tiina sanoo.

Tutkijan työssä on pakko oppia hyväksymään taka­pakit. Välillä tutkimus takkuaa, välillä ei tipu rahoitusta.

Paras apu ahdistukseen on opetella hyväksymään itsensä ja tunteensa.

– Olen aika optimistinen ja terrierimäisen sitkeä. Se auttaa kestämään epäonnistumisia.

Optimismi on peruja Tiinan isältä. Tiinan mieleen on jäänyt isän sanat, kun hän ei kymmenvuotiaana päässyt koripallo-ottelussa kentälle.

Isä kehui pelin jälkeen, kuinka hienosti Tiina oli verrytellyt ja kannustanut muita. Isä sanoi, että joukkue on juuri niin hyvä kuin vaihtopelaajat. Kannustus auttoi.

Myöhemmin Tiina voitti useita Suomen mestaruuksia.

Ne amyloidit. Tiinan tie psykiatriksi ei ollut tavanomainen. Neurologian alan väitöskirja auttoi Tiinaa löytämään oman polkunsa. Sitä Tiina suosittelee muillekin, itsensä kuuntelemista. Niin mielikin voi paremmin.

– Arvosta sitä, kuka olet. Maailmassa tarvitaan erilaisia ihmisiä. Toiset pärjäävät vaikeissa oloissa, toiset keksivät uutta, jotkut ovat hyviä rakentamaan yhteiskuntaa.

Tärkeää on hallinnan tunne. Se auttaa stressissäkin.

Tiina käsittelee stressiä keskustelemalla, pohtimalla ja purkamalla sitä liikkumalla, soittamalla vaikka pianoa tai tekemällä ruokaa perheen kanssa.

Ihan ensiksi hän kuitenkin miettii, mistä stressi kumpuaa. Meditaatio ei auta, jos työt ovat tekemättä. Silloin on tärkeämpi miettiä priorisointia ja delegoimista.

Tiina on perinyt optimismin lisäksi kriittisyyttä. Nuorena hän ruoti esityksiään ankarasti, ei enää.

– Kokemus työyhteisön ja lähipiirin tuesta on antanut uskoa siihen, että hankalistakin tilanteista selviää.