”Olin ollut koko ikäni sohvaperuna. En löytänyt lajia, joka innostaisi. 38-vuotiaana päätin, että haluan omaksua terveellisemmän elämäntavan.
Samaan aikaan työpaikallani aloitti juoksukerho, jossa tähdättiin maratonille. Oikeastaan motivaation hakeminen ei ollut vaikeaa, koska porukka oli hauska ja meillä oli tavoite, jota varten treenasimme.
Olin aiemmin juossut väärin: lantio takana, huonossa ryhdissä ja liian pitkin askelin. Oikean tekniikan oppiminen motivoi. En edes huomannut treenaavani, mutta kuntoni kasvoi ja olin innoissani. Olin virkeämpi ja terveempi. Aikaisemmin hartiat olivat aina jumissa, mutta urheilun myötä kipu poistui.
On luonnollista, että iän myötä palautuu ja kehittyy hitaammin kuin nuorena. Minua motivoi se, että olen kehittynyt paljon aikuisenakin. Se johtuu ehkä siitä, että lepään, jos siltä tuntuu.
Porukalla on suuri vaikutus motivaatioon. Yhteistreenit ovat minusta triathlonin suola. On hauskaa, kun saa höpötellä muiden höyrähtäneiden kanssa.
Lajia on turha harrastaa yksin, valmentajan ja treenikavereiden kanssa siitä saa paljon enemmän irti.
Ilman valmennusta en olisi oppinut tekniikkaa enkä kehittynyt. Kun noudatan saamaani treeniohjelmaa, ei tule ylilyöntejä.
Minulla on aina jokin tavoite, joka lisää motivaatiota. Osallistun sekä isoihin että pieniin kisoihin. Ne ovat minulle vain hieman kovempia treenejä.
Treenaan viidestä kuuteen kertaa viikossa. Treeni on minulle kuin hampaiden pesu. Siitä täytyy tehdä tapa, jota ei pidä kyseenalaistaa. Päätän, että on treenin aika. Pistän automaattiohjauksen päälle ja suhtaudun asiaan neutraalisti.
Suunnittelu auttaa motivaation ylläpidossa. Jos olen menossa treeneihin töistä, katson edellisenä iltana eväät ja kamat valmiiksi. En kuitenkaan noudata orjallisesti treenisuunnitelmiani, vaan tarvittaessa joustan.
Jos olen väsynyt, saatan antaa itselleni luvan mennä vain vartiksi ulos, mutta usein jaksankin juosta tunnin. Mieheni sanookin, että ainahan minua huvittaa urheilla. Täytyy vain lähteä, sillä harvoin olo kääntyy huonommaksi.”
