Vapautta päättää omista työtehtävistä ja aikataulusta. Vastuunottoa siitä, että hommat hoituvat ilman, että kukaan kyttää niskassa. Valtaa ohjata työelämää juuri siihen suuntaan kuin itse haluaa.

Itseohjautuvuus on ollut viime vuosien hittisana. Siitä ovat innostuneet niin yritykset kuin julkisalan organisaatiot. Myös kouluissa annetaan vastuuta yhä enemmän opiskelijoille itselleen. Jäykkä hierarkia ei enää toimi, kun työelämä ja maailma muuttuvat vauhdilla.

Itseohjautuvuuden ympärillä on pyörinyt aikamoinen hurmos, mutta on siinä ongelmansakin. Ilmiötä ovat pohtineet ja tutkineet Työterveyslaitoksen tutkija Jari Hakanen sekä johtava neuvonantaja Miia Savaspuro, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan Itseohjautuvuus tuli työpaikoille, mutta kukaan ei kertonut, miten sellainen ollaan.

Savaspuro haluaa poistaa muotitermin ympäriltä ylenpalttisen säihkeen. Hän työskenteli pari vuotta viestinnän konsulttina organisaatiossa, jossa töitä tehtiin itsenäisesti, ilman vakituisia tiimejä tai suoria esimiehiä. Lopulta itseohjautuvuudesta tuli taakka.

”On ihan normaalia tuntea olevansa hukassa itseohjautuvassa organisaatiossa”, Savaspuro sanoo.

Savaspurosta tuntui samalta, kuten monesta itse­ohjautuvassa organisaatiossa työskentelevästä:

”Kun työntekijät levittävät omia rajojaan turhan pitkälle, ollaankin liemessä ja heidän voimansa ehtyvät”, Jari Hakanen toteaa.

Mitä kaikkea itseohjautuvuus oikeasti työntekijälle ja organisaatiolle tarkoittaa? Miten siitä selviää uupumatta? Hakanen ja Savaspuro kertovat parhaat oivalluksensa.

Onko sinun vaikea ottaa käskyjä vastaan? Ärsyttääkö, jos moneen asiaan pitää pyytää erikseen lupa tai hyväksyntä? Sieppaako, jos esimies hengittää koko ajan niskaan? Savaspuro vastaa kaikkiin näihin epäröimättä kyllä.

”Olen aina tehnyt töitä tosi itseohjautuvasti. Se on tarkoittanut sitä, että olen hakeutunut paikkoihin, joissa valinnanvapaus ja mahdollisuudet vaikuttaa oman työn sisältöön ovat mahdollisimman suuret.”

Itseohjautuvuudesta puhuttaessa on pohdittu, kenelle itsenäisyyttä ja vapautta vaaliva työntekotapa sopii ja kenelle ei. Jari Hakanen ei kuitenkaan innostu jaottelusta.

”En ajattele, että olisi ihmisiä, joille itseohjautuvuus ei sopisi. Ennemminkin kyse on kasvusta. Itseohjautuvuus on prosessi, jota harjoitellaan ja jossa pitää olla tuki­verkot valmiina.”

Savaspurokin huomasi selkeän eron siinä, että vaikka hän oli tyyppinä juuri oikeanlainen itseohjautuvuuteen, vastaan tuli silti haasteita. Kyse kun ei koskaan ole vain yhdestä tyypistä, vaan siitä, miten kaikki saadaan toimimaan yhdessä – ja toki myös firman tavoitteiden mukaisesti.

En osaa, en pysty. Olen tyhmä, huono, tehoton.

Savaspuro muistelee hetkiä, jolloin edessä oli työtehtävä, josta hän ei tiennyt, miten sen tekisi. Haastavia hommia tulee vastaa jokaiselle, mutta näissä hetkissä tuskallisinta oli se, ettei Savaspuro tiennyt, mistä saisi apua. Yksin jääminen on itseohjautuvuuden suurin mörkö. Se nakertaa työntekijän turvallisuuden tunnetta.

”Kun jää yksin liian vaikean tehtävän kanssa, se tuntuu hirveän raskaalta ja kuormittavalta. Viime kädessä siitä syyttää itseään ja alkaa miettiä, olenko huono ihminen.”

Oikea kysymys kuitenkin on, olisiko vaikeasta tehtävästä edes tarkoitus suoriutua yksin?

Psykologinen turvallisuus on termi, jolla on ratkaiseva merkitys siinä, onnistutaanko itseohjautuvassa työnteossa vai ei. Hakasen mukaan se tarkoittaa sitä, että työntekijä voi sanoa ja tehdä asioita vapautuneesti, ilman pelkoa siitä, että jostain tulee sanomista.

”Kun on sinut työroolinsa kanssa ja saa olla työssään oma itsensä, energia voi suuntautua työntekoon.”

Jahas, nyt kun on viimein saatu työntekijät ottamaan vastuuta hommistaan, voikin itse keskittyä olennaiseen, vaikkapa myyntiin. Jos pomo ajattelee näin itseohjautuvuuden rantauduttua omaan organisaatioon, on se totaalinen virhearvio.

Itseohjautuvassa organisaatiossa johtajille on entistä enemmän töitä. Itsenäisesti toimivia työntekijöitä ei saa nimittäin jättää yksin: Miten rajaan työtehtäväni? Miten priorisoin aikaani? Miten opin uutta, miten ratkaisen ongelmia? Riitänkö, pärjäänkö ja miten minulla menee?

Itseohjautuvissa organisaatioissa puhutaan johtamisesta paljolti palvelemisena. Savaspuron mielestä juuri siihen pomojen pitäisikin keskittyä.

”Esimiesten työlistalla pitäisi olla vain esimiehenä oleminen. Pomo on johdettaviensa palveluksessa, ja hänen tehtävänään on auttaa heitä kukoistamaan.”

Muiden palveleminen ei kuulosta pomottamiselta. Savaspuro sanookin, että johtajuuden identiteetti on aika määritellä uudelleen.

”Ei se ole mitään valtapeliä. Jos johtaja haluaa osoittaa paikkasi, se on huonointa mahdollista johtamista. Esimiestyö on oman egon täydellistä sivuun työntämistä.”

Jari Hakasen mielestä kyse on jopa valmentamisesta ja esimiehen omastakin jatkuvasta oppimisesta.

”Se on jatkuvaa vuoropuhelua ja kannustamista.”

Sellainenkin perusasia on, että ihmiset oikeasti haluavat tulla johdetuiksi. Savaspuro pohtii, että vaikka hierarkiaa on syystä purettu, monissa firmoissa on menty jopa liikaa toiseen laitaan.

”Hierarkkisesta maailmasta ei voida siirtyä kertaheitolla täysin itseohjautuvaan maailmaan. Hierarkiasta on tullut turhan kielteinen sana, vaikka oikeasti sen merkitys on neutraali. Ihminen kaipaa aina jonkinlaisia rakenteita.”

”Minulle on kaikkein vaikeinta oman ajan hallinta. Törmään viikoittain tilanteisiin, joissa huomaan, että minulle on kasautunut liikaa asioita”, Savaspuro sanoo.

On fantastista, kun töissä on kiinnostavia juttuja ja omalle osaamiselle riittää kysyntää. Kun intohimo on mukana, työ imaisee mukaansa. Energiaa riittää niin kauan, kunnes hommia on yksinkertaisesti liikaa. Tämän tunnistaa moni, aivan kuten Miia Savaspurokin.

”Olen haalija, enkä osaa sanoa ei. Se on helmasyntini, jota harjoittelen edelleen.”

Kun työmäärä kasautuu, moni menettää hallinnantunteen ja alkaa tuntea riittämättömyyttä. Kuorma tuo tullessaan väsymyksen. Mutta kuka auttaa taakan alle jäänyttä, jos pomo ei katsele perään?

”Organisaatioissa ollaan vähän huonoja tunnistamaan tällaisia tilanteita ajoissa. Tykätään, kun on paljon hommia paiskivia ihmisiä ja luotetaan siihen, että he tunnistavat omat rajansa”, Hakanen sanoo.

Mutta aika monet eivät tunnista, ainakaan ajoissa. Itseohjautuvuus on jatkuvaa itsetutkiskelua. Se voi yllättää sellaisen työntekijän, joka ei ole moiseen tottunut. Valinnanvapaus tarkoittaa sitä, että pomo ei määrää – ja siispä sinun pitää itse tietää, mitä haluat.

”Olen nykyisin paljon krantumpi sen suhteen, mitä teen ja mikä minua kiinnostaa. Tunnen itseni ja tunnistan asiat, jotka ovat minulle energiasyöppöjä tai hirveän vaikeita”, Savaspuro kertoo.

Itseohjautuvuutta arasteleville tulee tässä suuri kannustus: sitä voi harjoitella ja opetella. Ja niin muuten tekevät ihan kaikki.

”Ajankäytön ja priorisoinnin harjoitteleminen on tärkeimpiä asioita, mutta samalla se on hemmetin hankalaa, varsinkin nykyaikana, kun elämme jatkuvassa tietotulvassa ja muutoksessa”, Savaspuro miettii.

Harjoittelemista itseohjautuvuus ja itsetuntemus ovat yhtä lailla myös organisaatioille. Kärkijoukko on jo ottanut monista virheistä opiksi, ja niitä kokemuksia on hyvä jakaa perässä tuleville.

”Nyt puhutaan jo ennemmin yhdessä ohjautumisesta, sillä siitähän tässä on ennen kaikkea kyse”, Hakanen sanoo.

Klassisen itseohjautuvuusteorian mukaan ideaali toteutuu silloin, kun kolme psykologista perustarvetta täyttyy.

”Ne ovat yhteenkuuluvuuden, omaehtoisuuden ja kyvykkyyden tunne. Nämä kaikki yhdessä ovat ihmiselle hirveän energisoiva asia.”

Ja sellainen työelämä kuulostaakin todella hyvältä: itsenäistä, mutta porukassa toinen toistaan auttavaa ja kannustavaa sekä mahdollisuus nojautua tarpeen tulleen myös esimiehen tukeen.

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä.