Savonlinnan keskustassa sijaitseva vastaanottotila on valoisa. Huoneessa on kaunis vanha kaappi ja seinillä potilaiden lahjoittamia tauluja ja enkeleitä. Ikkunasta näkyy Kirkkokadulle, mutta verhot ovat yleensä kiinni, sillä ihmiset riisuutuvat huoneessa.

Monet plastiikkakirurgi Helena Puontin potilaista sairastavat rintasyöpää. Toiset taas tulevat hakemaan häneltä apua ulko­näköongelmiinsa. Vastaanotolla puhutaan usein kipeistä, käsittelemättömistä asioista.

Puonti ajattelee, että hän pääsee lääkärinä elämän näköalapaikalle. Vaikka syövän hoitamisessa kuolema on läsnä, työ on antoisaa.

– Voin tuoda ihmisille toivoa. Suomessa on maailman paras rintasyövän hoito ja suurin eloonjäämisprosentti. 86 prosenttia sairastuneista paranee täysin ja loputkin voivat elää pitkään melko normaalia elämää, hän sanoo.

Puonti voisi ikänsä puolesta olla jo eläkkeellä mutta hän ei halua. On niin paljon tehtävää.

Puonti haluaa tehdä sen, mihin ryhtyy, mahdollisimman hyvin. Niin hän on halunnut toimia jo nuoresta saakka. Tämä piirre sai nuoren Puontin vanhemmat huolestumaan siitä, osaisiko tytär pitää huolta itsestään, ettei joku vain käyttäisi häntä hyväkseen.

– En osaa vieläkään tehdä mitään puolivaloilla. Ajattelen, että kun panen sieluni mukaan, se tuottaa hedelmää, Puonti sanoo.

Hän löysi heti ensimmäisessä työpaikassaan asian, jolle hän halusi omistautua.

Nuorelle kirurgille annettiin hoidettavaksi ongelma, jota kukaan muu ei halunnut: rintapatit. 1980-luvulla vasta leikkauspöydällä selvisi, onko patti syöpä vai ei.

”Potilaalle sanottiin, että leikkauksen jälkeen hänellä ei välttämättä ole enää toista rintaa.”

Syöpäpotilailta leikattiin kainalosta iso alue, kaikki imusolmukkeet. Potilaan käsi saattoi turvota jopa kaksinkertaiseksi ja painavaksi, joten se roikkui, puutui ja kipeytyi.

Ongelma tiedostettiin terveydenhuollossa. Hoito kehittyi, kun mukaan tuli plastiikkakirurgia.

– Ajattelin, että potilaideni pitää saada parasta mahdollista hoitoa. Erikoistuin plastiikkakirurgiaan.

Rintasyöpäleikkaukset ovat kehittyneet hurjasti sitten Puontin uran alkuaikojen. Nykyisin rintaa ei useimmiten tarvitse poistaa kokonaan, ja kainalo ja imusolmukkeet pyritään säästämään. Potilaalle voidaan rakentaa uusi rinta. 1980-luvulla kehitettiin menetelmä, jolla rinta syntyy alavatsakielekkeen ihosta ja rasvasta.

Valtaosassa rakennettuja rintoja on kuitenkin yhä yksi ongelma: ne ovat tunnottomia. Se tarkoittaa sitä, että nainen ei tunne, vaikka jokin polttaisi tai viiltäisi rintaa. Siksi hänen voi olla tavallista vaikeampi varoa rinnan alueen tapaturmia tai vaikka sen palamista auringossa.

– Minua haittasi tunnon puute, ja aloin miettiä, miten tunnon voisi saada rakennettuun rintaan.

Puonti keksi ommella alavatsakielekkeen tuntohermoja kiinni rintakehän hermoihin. Hän teki aiheesta väitöskirjan ja leikkasi noin sata naista.

Kenellekään naisista ei tullut kipuja eikä muuta ylimääräistä haittaa. Kun Puonti onnistui ensimmäisen kerran rakentamaan rintaan täyden tuntoaistin, hän innostui tutkimuksesta tosissaan. Nykyisin hänet tunnetaan tuntevan rinnan kehittäjänä.

Uusi rinta voi olla jopa entistä rintaa ehompi. Iso merkitys voi olla silläkin, että tunnoton rinta tai rinnattomuus ei enää jatkuvasti muistuta syövästä.

– Nainen voi kokea vapautuneensa syövästä. Hän voi jättää sairauden taakseen ja jatkaa normaalia elämää, Puonti sanoo.

Tuntevaa rintaa tutkitaan maailmanlaajuisesti. Tällä hetkellä Puontin tiedossa ei ole, että sitä tarjottaisiin rutiinimenetelmänä muualla kuin hänen omalla klinikallaan, ei edes Suomessa.

Leikkauksen pitää auttaa oikeasti. Se on Helena Puontille tärkeää. Periaate koskee syöpäpotilaiden lisäksi niitä, jotka hakevat häneltä apua ulkonäköönsä. Hän tekee myös esteettistä kirurgiaa.

– Moni nainen on hyvin pienirintainen ja hävennyt itseään ja seksuaalisuuttaan koko ikänsä. Häpeä on toki turhaa, mutta jos asian korjaaminen auttaa, leikkaan mielelläni.

Usein Puonti välttää kertomasta ammattiaan vieraille, sillä siitä seuraa usein kysymys: mitä muuttaisit minussa?

– En vastaa siihen mitään. En halua korjata kenenkään ulkonäköä. Jos itse tahtoo korjauksia, se on eri asia.

Puonti tietää, että mikä on toiselle ulkonäössä persoonallista, voi olla toiselle ahdistava piirre. Epäsymmetria häiritsee monia.

– Uskon, että kauneuden taju on meille sisään rakennettu juttu. Se, mitä pidetään kauniina, lienee jossain määrin yksilöllistä.

Avuntarvitsijoita on paljon, ja Puonti tekee pitkää päivää omassa Klinikka Helenassaan. Hän leikkaa välillä myös julkisella puolella.

Puontilla on vielä toteutumaton työunelma: hän ha­­luaisi luoda Itä-Suomeen terveysmatkailukeskuksen.

Osa suomalaisista työtovereista on vastustanut hanketta. Puonti on ollut heidän reaktioistaan yllättynyt. Aluksi hän oli myös pahoillaan.

– En ole lannistunut. Vastustus on auttanut minua terävöittämään suunnitelmaani.

Vaikeat asiat pitää kohdata, Puonti sanoo, sillä vain niin vastoinkäymisistä voi vapautua.

– Monet vanhat ihmiset osaavat tämän eivätkä hötkyile, vaikka mitä tulisi vastaan. Kun on tehnyt kaikkensa, voi antaa anteeksi ja unohtaa.

Puontin mukaan potilaankin on tärkeä saada kokea, että häntä on kuultu ja kaikki mahdollinen hänen hyväkseen on tehty. Kun keskustelu menee syvälle potilaan tilanteeseen, se on herkkä paikka lääkärillekin.

– Kun ihminen kuulee, että on sairastunut vakavasti, hän kysyy: kuolenko tähän. Se riisuu pintakiillon ja teennäisyyden pois. Itken usein potilaan kanssa enkä häpeä sitä.

Puonti on saanut huomata, että syövästä voi joskus seurata jotain myönteistäkin.

– Syöpä voi pysäyttää hyvällä tavalla ja saada huomaamaan, miten paljon hienoja asioita omassa elämässä on. Elämä voi jatkua entistä täydempänä.

Työn lisäksi luonto täyttää Puontin päiviä. Hän asuu miehensä kanssa maalla ja seuraa kotieläinten touhuja.

– Olen maalaistyttö! Maalla tunnen oloni vapaaksi.