Pirkko Hämäläinen on syntynyt toukokuun lopulla, ja hän uskoo, että syntymäajalla on merkitystä. Aika leskenlehdistä syreenin kukintaan on hänelle vuoden parasta aikaa.

Pirkko säteilee hyvää oloa, mutta se johtuu myös siitä, että hän on uudenlaisessa elämänvaiheessa. Siihen on liittynyt vastoinkäymisiä ja suurta surua mutta myös toiveikkuutta, omien voimien tunnistamista ja uudenlaiseen itsellisyyteen totuttautumista.

”Asun ensimmäistä kertaa yksin yli 30 vuoteen enkä huolehdi kenestäkään muusta. Pitkästä aikaa olen vastuussa vain itsestäni”, Pirkko Hämäläinen kertoo.

Helsingin Lauttasaaressa sijaitseva rivitaloasunto on nyt ainoastaan hänen kotinsa. Pirkon puoliso, kirjailija Kirsti Simonsuuri kuoli syöpään kesäkuussa 2019. Pirkko ja Kirsti olivat yhdessä kymmenen vuotta.

Ennen Kirstiä Pirkko eli avoliitossa näyttelijä Puntti Valtosen kanssa, joka on hänen kahden poikansa Villen, 29, ja Akun, 27, isä. Aku muutti kehitysvammaisille tarkoitettuun asumisyksikköön viisi vuotta sitten. Siitä lähtien Pirkon luona asui Kirsti, joka tarvitsi viimeisinä vuosinaan paljon tukea.

”Minulla on ollut elämässäni monenlaisia muutoksia, ja niihin tottuu. Olen ollut aina joustava ja itsellinen ihminen, niin nytkin.”

”Nuorena näyttelijänä yritin vahvistaa vaikutelmaa, että olen syvällinen älykkö. En halunnut että minua pidetään tyhmänä, kepeänä blondina. Oikeasti olen kuitenkin ottanut asiat aina aika kevyesti.

Täytän toukokuussa 62 vuotta, ja tämän ikäisenä uskallan jo myöntää, että kepeys on hyvä asia. Iloisuus ei vähennä syvällisyyttä. Asiat voi kokea syvästi, vaikka elämään suhtautuu myönteisesti.

Kenellekään ei anneta enempää kuin hän jaksaa kantaa. Tai että kaikella on tarkoituksensa. Höpö höpö. En usko näihin sanontoihin ollenkaan. Kyllä ihmisille annetaan kohtuuttomia, musertavia taakkoja.

Mutta myös vaikeista tilanteista voi päästä yli ja selviytyä eteenpäin. Kaikkeen, mitä tapahtuu, ei voi vaikuttaa, mutta siihen voi vaikuttaa, kuinka tapahtumiin suhtautuu.

Olen seurannut läheltä vanhempieni, veljeni ja puolisoni sairastamista sekä elämän hiipumista.

Puolisoni Kirstin kohdalla raskainta olivat pitkät kuukaudet ennen kuolemaa. Kun lopullinen syöpädiagnoosi tuli, eikä mitään voitu enää tehdä, sitä oli vaikea katsoa sivusta. Kaikki meni vain huonommaksi, eikä toivoa enää ollut.

Tuskin kukaan voi täysin ymmärtää toisen surua. Mielestäni elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin elämä itse. Kun Kirsti kuoli, tajusin konkreettisesti, että elämää pitää jatkaa eikä mitään kannata jäädä odottelemaan. Tärkein selviytymiskeinoni on tarttua toimeen ja tehdä. Siinä minua auttaa kepeä, eteenpäin suuntautuva luonteeni.

Jokainen päivä on minulle tärkeä, ja kiinnitän huomiota pieniin asioihin, kauniiseen arkeen. Ruokin aistejani ja nautin siitä, että maljakossa on kukkia, vadissa sitruunoita ja valmistan ateriani hyvistä aineksista.

Kun elämä rullaa eteenpäin, oloni helpottuu myös raskaina aikoina. Huomaan hyviä asioita päivä päivältä lisää.

Annan itselleni myös aikaa olla ja ajatella. Katson aina tulevaisuuteen ja yritän kehitellä projekteja. Aina pitää olla jotain kivaa tiedossa, sillä se pitää mielen virkeänä. Viimeksi projektiksi riittivät pihalla olevat puutarhatuolit, jotka maalasin kauniin sinisiksi.

Nyt käynnissä on autoiluprojekti. Jouduin Auli Mantilan ohjaamaa Transport-televisiosarjaa kuvatessani muutaman kerran auton rattiin. Se oli jännittävää, sillä en ole ajanut vuosikausiin. Sain siitä kimmokkeen verestää taitojani. Tänä kesänä aion kruisailla oikeasti.”

”Olin 33-vuotias, kun minun ja ex-mieheni Puntin esikoispoika Ville syntyi. Siihen mennessä olin vain tehnyt töitä ja bailannut sekä riekkunut ravintoloissa. Elämä ei ollut millään lailla jäänyt elämättä. Olin valmis äitiyteen.

Kahden pojan äitiys on opettanut minua hyväksymään tosiasiat. Asioita vain tapahtuu. Jos ei halua musertua, täytyy miettiä vaihtoehtoja ja jatkaa eteenpäin.

Nuorin poikamme Aku vaikutti kehittyvän tavalliseen tapaan, kunnes puolentoista vuoden iässä huomattiin, ettei kaikki ole kunnossa. Kun puhetta ei alkanut kuulua, hän joutui tutkimuksiin.

Tieto Akun autismista oli aluksi järkytys. Enää en ajattele, että miksi näin kävi juuri meille, vaan että miksi ei yhtä lailla meille siinä missä muillekin.

Arki pienten lasten kanssa on aina säätämistä, mutta siihen tottuu ja sen jaksaa, koska tietää, että lapset kasvavat.

Erityislapsen kanssa on toisenlainen kaava. Lapsi kyllä kasvaa mutta ei itsenäisty eikä selviydy ilman apua vanhempanakaan.

Perusluonteeltani olen nopea ja vilkas, mutta äitiys on koulinut minusta kärsivällisen. Itse asiassa minulla on nykyään lehmän hermot. Minusta on tullut myös entistä sopeutuvaisempi.

Aku ei esimerkiksi puhu, ja pelkästään arkinen kommunikointi on vaatinut opettelua. Häntä ei isompanakaan voinut jättää yksin eikä edes kenen tahansa hoitajan seuraan. Nykyisin Aku asuu asumisyksikössä.

Arjen sujuminen on vaatinut joustoa koko perheeltä. Koronarajoitusten takia olen voinut olla välillä Akun kanssa yhteydessä vain FaceTime-puheluiden välityksellä. Etäkommunikointi on hänelle haastavaa, mutta kohtaamiset ovat sujuneet silti hyvin, kiitos apuvälineiden ja ohjaajan.

Minulta kysytään usein, kuinka olen jaksanut erityislapsen äitinä. Miksi en olisi jaksanut? Poikieni isä on ollut tukenani koko ajan, myös kaksitoista vuotta sitten tapahtuneen eromme jälkeen. Kumpikin meistä on tarvittaessa venynyt.

Rakastan lapsiani syvästi. Jokainen ihmiselämä on ihana ja erityinen, joten en voi ajatella, että kehitysvammainen lapsi olisi onneton asia.

Molemmat poikani ovat myös aina kannatelleet minua. Nykyään tunnen olevani yhä enemmän saamapuolella. Villen kanssa olemme nyt myös tasaveroisia kavereita ja viihdymme yhdessä.”

”Mielestäni ikä on todellakin enemmän kuin numero. En ole enää nuori.

Vanheneminen on ookoo, mutta haluaisin elää hyväkuntoisena, iloisena ja terveenä niin kauan kuin voin. Joku on sanonut, että voi kun eläisi pitkään ja saisi terveenä kuolla.

Olen aina liikkunut paljon. Suosikkilajini on ollut lapsesta asti uiminen. Vanhempani ja pikkusiskonikin harrastivat sitä.

Käyn säännöllisesti uimassa Yrjönkadun uimahallissa ja Uimastadionilla. Uiminen on kokonaisvaltaista ja tehokasta liikuntaa. Vesi on minun elementtini, se kannattelee minua kirjaimellisesti. Vedessä tunnen olevani kevyt ja vapaa, kuin leijuisin avaruudessa.

Tässä iässä on tärkeää ajatella kuntoaan, ja vuosi sitten tammikuussa päätin hankkia personal trainerin. Se kannatti.

Personal trainerini Liisa Leppänen tekee minulle liikuntaohjelmia ja tapaamme pari kertaa viikossa. Kyykkään, teen vatsalihasliikkeitä ja nostelen painoja. Tärkeintä minulle ei ole se, kuinka monta kiloa rautaa saan nousemaan vaan se, että kuntoni kasvaa.

En ollut huonossa kunnossa ennenkään, mutta treeni on selvästi tuottanut tulosta: lihakseni ovat kehittyneet ja rasvaprosenttini on pienentynyt. Sen jälkeen kun kuntosalit menivät keväällä kiinni koronarajoitusten takia, nostelin painoja kotipihallani.

Henkilökohtainen ohjaus sopii minulle. Nautin siitä, kun saan ohjeet ja noudatan niitä. Olen vuosikaudet huolehtinut läheisistäni ja järjestellyt muiden asioita heidän puolestaan.

Tuntuu hyvältä, kun saan Liisalta selkeät ohjeet ja voin vain toimia niiden mukaan. Minun ei tarvitse tehdä päätöksiä, vaan kerrankin joku toinen päättää puolestani.”

”Arkeni on ollut säännöllistä ja suunniteltua, koska hoidin kauan Akua ja sen jälkeen olin puolisoni omaishoitaja. Koska elämä on monimutkaista ja jopa kaoottista, olen oppinut, että hyvät rutiinit rytmittävät päivää ja auttavat selviytymään.

Esimerkiksi riittävä yöuni on minulle tärkeää. Ajoitus ja tarkkuus ovat tärkeitä myös näyttelijäntyössä niin esityksissä, kuvauksissa kuin repliikeissäkin.

Varjelen aikatauluani ja pyrin aina toimimaan harkitusti. Osaan sanoa ei. Haluan päättää itse ajankäytöstäni ja tekemisistäni sekä asettaa menoni tärkeysjärjestykseen.

Arjen hallintaa auttaa se, ettei minulla ole koskaan kalenteria mukana. Kun minua kysytään johonkin mukaan, vastaan aina rehellisesti, että tarkistan aikatauluni ensin kalenterista.

Monet asiat ovat kivoja eikä kieltäytyminen ole aina helppoa. Vaikka olen ripeä liikkeissäni, työtarjouksia ja kivojakin ehdotuksia on silti hyvä harkita hetki. Yleensä asioihin ei ole pakko reagoida nopeasti.”

”Olin huomionhakuinen, vilkas ja puhelias lapsi. Toisaalta olin myös hiljainen ja tarkkaileva. Harva kai on vain jotakin yhtä.

Vietin lapsuuteni Helsingissä Herttoniemessä ja Kasarmitorin varrella Äitini oli diplomi-insinööri ja isäni juristi. Tiesin pienestä pitäen, että minusta tulee näyttelijä. Olen kutsumusammatissani, ja työ on iso osa minua.

Vanhempieni mielestä minun olisi kannattanut hankkia kunnollinen porvarillinen ammatti. Isäni niputti asian näin: teatterilaiset, sehän tarkoittaa alkoholismia, avioeroja ja pieniä liksoja.

Vanhempani olivat kuitenkin fiksuja ihmisiä ja veivät minua sekä teatteriin että elokuviin. Sound of Musicin ja Maija Poppasen fiktiiviset maailmat imaisivat minut mukaansa. Halusin olla osa niitä.

Elokuvaohjaaja Taru Mäkelän kanssa tutustuimme jo lapsina Töölön yhteiskoulussa. Teimme yhdessä innokkaasti sketsejä, jotka olivat lähinnä kopioita televisio-ohjelmista kuten Ilkamista.

Sain myös esimakua teatterin ihmemaailmasta, kun pääsin esiintymään Kansallisteatterin satunäytelmään Lintu Sininen. Samassa näytelmässä oli muun muassa Kyllikki Forssell, ja näin Kansallisteatterissa legendaarisia tähtiä, kuten Ansa Ikosen ja jo eläköityneen Tauno Palon.

Pääsin Teatterikorkeakouluun toisella yrittämällä, ja vuosikurssini oli ensimmäinen, jota Jouko Turkka opetti. Hän vaati paljon, mutta päällimmäiseksi mieleeni jäi, että on tärkeää huolehtia kunnostaan ja antaa aina parastaan. Itseään ei saa päästää koskaan helpolla.

Paras ja tärkein opettajani on ollut Kaisa Korhonen. Hän on vahvistanut ammatillista itsetuntoani.

Kaisalta opin, että teatteri on aina yhteistyötä. Jokaisen pitää löytää oma paikkansa kokonaisuudessa. Ohjaajana hän uskalsi myöntää, että ’en minä tiedä sen enempää kuin sinäkään’ eli toisin sanoen ’sinä tiedät tästä yhtä paljon kuin minäkin’.

Kun ymmärsin sen, olen osannut suhtautua työhöni entistä rennommin. En yritä liikaa, mutta mietin jokaisen työn kohdalla, mikä on minun tehtäväni kokonaisuudessa.

Olen tyytyväinen, että autoritääristen dinosaurusten aika on ohi. Luova ala menee entistä tasa-arvoisempaan suuntaan.”

”En usko, että elämässä on vain yhtä suurta rakkautta. Puolisoni Kirsti kirjoitti hienosti, että kaikkien merkityksellisten ja tärkeiden ihmisten kanssa kokee jonkinlaisen rakkauden. Rakkaus on kaikkea kannatteleva voima, ja se ilmenee monella eri tavalla.

Ystävyyden ja rakkauden välinen raja on liukuva. Samoin on vaikea asettaa tärkeitä ihmisiä mihinkään järjestykseen. Minun kohdallani rakkaus ei häviä kokonaan koskaan. Kun olen kerran rakastanut, tunteesta säilyy jotakin aina.

Yhteiset lapset sitovat minut ja ex-mieheni Puntin yhteen. Lapsiin liittyviä asioita en voi samalla tavalla jakaa kenenkään muun kanssa. Kun rakastuin Kirstiin, en rakastunut naiseen vaan ihmiseen. Sekin rakkaus kantaa yhä.

Rakkaus pakenee kaikkea vaatimusta ja liian tarkkoja määritelmiä. Keitä me olemme vaatimaan yhtään mitään? Oikea rakkaus on sitä, että hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin hän on. Toista ihmistä ei voi muuttaa.

Asun tällä hetkellä yksin. Vaikka viihdyn näin, toki minäkin tunnen itseni välillä yksinäiseksi. Ajatus yksinäisestä vanhuudesta ei tunnu kivalta. Rakkaus on voima, jolle haluan pysyä avoimena. Jännittävää nähdä, mitä elämä tuo eteeni.

Minulla on paljon hyviä ihmisiä ympärilläni kuten pikkusiskoni, lapsuuden-ystäväni Taru Mäkelä ja Helena Salomaa sekä opiskelukaverini, näyttelijät Aino Seppo ja Sanna-Kaisa Palo. On helppoa jutella, kun on yhteisiä aikalaiskokemuksia.

Ystävät auttavat mutta ovat myös elämän hyviä hetkiä varten. Tykkään höpötellä, vaihtaa näkökulmaa ja nauraa. Hyvä omatunto on paras pielus. Pyrin aina selvittämään asiat ja yritän olla vetkuttelematta minkään ongelman kanssa.

Onneksi harvat asiat ovat hirvittävän vakavia. Monet asiat kuittaantuvat huumorilla. Ei se ole niin justiinsa.”

Pirkko Hämäläisen henkilöhaastattelu on julkaistu Eevassa 6/2021.

Seuraa Eevaa myös Facebookissa ja Instagramissa: