Pirjo Airaksinen ja Pertti Ruuskanen säteilevät iloa ja onnea mustavalkoisessa hääkuvassa vuodelta 1996. Pirjolla on jalassaan Valentinon korkokengät, jotka ovat yhä tallella, Pertillä on täydellisesti istuva puku. He olivat toistensa suuret rakkaudet.

”Meillä oli syvä luottamus, keskinäinen kunnioitus ja rakkaus. Olimme aina avoimia toisillemme. Tavatessamme olimme molemmat eronneet ja päätimme, että meillä ei ole salaisuuksia. Se oli hyvä päätös”, Pirjo ­kertoo.

Hän ja Pertti ehtivät olla yhdessä 31 vuotta. Pertti kuoli sydäninfarktiin viime vuonna kesäkuun viidentenä. Hän oli silloin 69-vuo­tias. Arkkuun Pertille puettiin kirkkaansininen vihkipuku.

Ensimmäisen sydäninfarktin Pertti sai 45-vuotiaana juostessaan lenkkiä. Hän oli kovassa kunnossa, ja kohtaus tuli yllättäen sukutaustasta huolimatta: isä ja kaksi veljeä olivat kuolleet samaan sydänsairauteen.

Vuosien aikana Pertille tuli useita infarkteja, mutta hän ­selviytyi lääkityksen ansiosta. Pirjo ei tiedä, oliko puolisolla viimeisinä vuosina kipuja tai oireita. Tämä oli kova ­touhuamaan ja tekemään eikä halunnut valittaa ja huolestuttaa läheisiään.

”Ajattelin, että selviydymme kaikesta. En valmistautunut Pertin kuolemaan mitenkään, en halunnut”, Pirjo sanoo.

Puolitoista vuotta ennen kuolemaa Pertillä oli vakava infarkti. Silloin hän ja Pirjo päättivät, että alkaisivat tehdä yhdessä heille tärkeitä asioita.

Ensin he matkustaisivat Välimerellä, jouluksi tultaisiin Siilinjärvellä sijaitsevaan vapaa-ajan kotiin, jota kutsutaan Punaseksi tuvaksi. Sen jälkeen lähdettäisiin Alpeille laskettelemaan ja rinteisiin, joissa alppihiihdossa menestynyt Pertti oli kilpaillut 1970-luvulla.

Superson-markkinointiviestintätoimistossa johtajana työskennellyt ja mediabisneksessä pitkän uran tehnyt Pirjo jäi eläkkeelle huhtikuussa 2022 heti, kun eläkeiän alaraja täyttyi.

Seuraavana kesänä Pertti kuoli. Sen jälkeen Pirjo kävi itsensä kanssa dialogia. Hän ei voinut mitään sille, että puoliso oli poissa. Pahinta olisi murtua surun alla ja jättää oma elämä elämättä.

”Minä olen elossa. Minun täytyy jatkaa elämääni ja yrittää tehdä siitä paras mahdollinen itselleni.”

Pirjo sai voimia Pertin kuoleman jälkeen Susanna Jussilan kirjoittamasta kirjasta Sielun sopukoita, voit olla säröillä ja silti säihkyä, jonka hän sai ystävältään.

”Kirjan teema on, että ihmisellä on lupa loistaa, vaikka on tapahtunut järkyttävä asia. Se on ollut ohjenuorani”, Pirjo kertoo.

Hän päätti toteuttaa yksin Pertin kanssa tehdyn matkasuunnitelman.

”Matka oli osoitus siitä, että minä loistan. Siinä oli surua, epätoivoa, riemua ja ihanuutta.”

Pertin kuoleman jälkeisenä syksynä Pirjo matkusti Portugaliin. Hänellä oli aikoinaan ensimmäisen aviopuolisonsa kanssa talo Tavirassa. Hänen oli tarkoitus näyttää se ja 35 kilometriä pitkä hiekkaranta Pertille.

Portugalissa Pirjo vaelsi yksin rannalla ja löysi sieltä rauhaa. Hän tapasi ystäviä ja jatkoi matkaa Espanjaan ja Nizzaan, niin kuin oli suunniteltu. Joulun Pirjo vietti hänen ja Pertin yhteisen pojan, Petterin, kanssa ­Nizzassa tämän toiveesta. Siilinjärven-­kotiin olisi liittynyt liikaa muistoja.

Etelä-Ranskasta Pirjo lähti Alpeille. Hän asui alppimajoissa ja ystävien vieraana. Ystäviä oli niin Pertin kilpailuvuosilta kuin yhteisiltä matkoilta.

Pirjosta tuntui, että puoliso oli koko ajan hänen mukanaan. Oli tärkeää saada olla molemmille rakkaassa ympäristössä. Pirjo ja Pertti rakastivat vuoria.

”Välillä minusta tuntui, että kohta Pertti laskisi ohitseni ja sanoisi, että mennäänkin tuonne. Vaikeinta oli päivinä, jolloin laskin yksin. Tunsin, etten selviydy mutta selviydyin. Laskin ja muistelin.”

Hyvästijätön tunteita Pirjo tunsi vahvasti vuorilla.

”Se oli yksinäisyyden opettelua. Olin ihan yksin toisissa ympäristöissä kuin kotona. Oli epätoivoisiakin, itkuisia hetkiä, mutta tunteita ei saa padota, vaan ne pitää käydä läpi.”

Pirjo on aina tiennyt pärjäävänsä yksin, vaikka hän on seurallinen ihminen.

”Matkallani opin, että tulen hyvin toimeen itseni kanssa. En tarvitse seuraa koko ajan.”

Suru on pitkä prosessi, ja Pirjo uskoo, ettei se häviä ikinä. Välillä on edelleen erittäin lohdutonta.

Ennen Perttiä Pirjo oli menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Hänen pikkusiskonsa kuoli liikenneonnettomuudessa 16-vuotiaana, ja hänen veljensä teki kymmenen vuotta sitten itsemurhan. Aiemmat menetykset eivät kuitenkaan valmistele puolison menettämisen aiheuttamaan suruun.

”Olin valinnut Pertin. Hän oli toinen puolikkaani ja sielunkumppanini, joka tunsi minut läpikotaisin.”

Yhteinen menneisyys sitoi Pirjoa ja Perttiä alusta asti. He tunsivat toisensa jo lapsina, sillä molemmat ­kasvoivat ­Siilinjärvellä. Siellä ”kaikki” harrastivat laskettelua, myös Pirjo ja viisi vuotta vanhempi Pertti, josta tuli alppihiihtäjä ja huippu-­urheilija.

”Ihailin Perttiä. Katsoimme telkkarista kisoja isolla porukalla ja jännitimme hänen puolestaan”, Pirjo muistelee.

Vuonna 1991 Pertti oli eronnut ja kuullut, että niin oli 33-vuotias Pirjokin. Hän soitti Pirjon veljelle ja pyysi siskon numeroa.

Pertin puheluun vastasi Pirjon kotona yökylässä ollut ystävä, joka sanoi: ”Se kundi on niin mukavan tuntuinen, että jos sinä et soita sille takaisin, minä soitan.”

Pirjo soitti, ja parin viikon päästä Pertti haki hänet treffeille. Yhdessäolo oli helppoa, koska he tunsivat toistensa taustat. Pirjosta Pertti oli auttavainen, huomioonottava ja positiivinen.

”Hän oli myös hyvin komea, ja välillämme oli vahva fyysinen vetovoima. Se oli huikea rakastuminen puolin ja toisin. On ihanaa, että olen kokenut sellaisen. Tulee yhä lämmin tunne, kun muistelen sitä.”

Rakastuessaan Perttiin Pirjon ura mediamaailmassa oli nousussa. Hän oli halunnut töihin televisioon viisivuotiaasta asti.

Silloin hän katsoi perheensä kanssa tätinsä luona televisiouutisia, joissa kerrottiin John F. Kennedyn kuolemasta. Seuraavalla viikolla kotiin hankittiin ­televisio.

Journalismi kiinnosti Pirjoa, mutta Tampereen yliopiston sijasta hän meni Yleisradion kuvaussihteerikurssille, jonka hänen äitinsä oli huomannut.

Ensimmäisen miehensä Russell ­Smithin ja kahden muun yhtiökumppanin kanssa perustetussa videotuotantoyhtiössä Pirjo näki 1980-luvun nousukauden. Silloin kukaan ei kysynyt hintalappujen perään vaan töitä tehtiin ympäri maailmaa, joskus lennettiin helikopterillakin.

1990-luvun laman aikaan Pirjo oli Crea Videon tuotantojohtaja. Vaikeista vuosista selviydyttiin ideoimalla ohjelmakonsepteja ja kauppaamalla niitä televisioyhtiöille, mikä oli uutta Suomessa. He tekivät muiden muassa Ympäristöuutisia TV2:lle ja Bon Appetit -ohjelmaa MTV3:lle.

Pirjo nimitettiin televisiokanava Nelosen ­kotimaisten ohjelmien ­tuotannosta ­vastaavaksi johtajaksi 1998 ja kahden vuoden kuluttua koko kanavan johtajaksi.

”Tuotantoala oli miehinen, ja siellä piti olla kova jätkä, että pärjäsi. Minä olin.”

Pirjon siirtyessä Neloselle hänen ja Pertin poika Petter oli kaksivuotias.

”Olin uraorientoitunut ja ajatellut, etten tee lapsia. Mutta halusimme yhteiseen elämäämme ehdottomasti lapsen, ja ihanaa, että saimme Petterin”, Pirjo kertoo.

Kymmenen kuukautta Petterin syntymän jälkeen valmistui perheen vapaa-ajankoti Punanen tupa Pirjon lapsuudenkodin viereen. Se oli alun perin Pirjon Aapeli-isän idea, ja hän auttoi paljon rakentamisessa.

Punasesta tuvasta tuli enemmän kuin vapaa-ajan koti, sillä Pertti ja Petter asuivat siellä kahdeksan vuotta. Petter meni kouluun Siilinjärvellä ja palasi Helsinkiin yhdeksäsluokkalaisena. Pertti työskenteli urheiluvälineiden maahantuojalla.

Järjestelyn primus motor oli Petter, joka halusi kultaisennoutajan. Hän tunsi kaikki Etelä-Helsingin koirat ja koiranomistajat ja keksi, että maalla koiran pitäminen voisi onnistua.

”Hän pohti, että mitäs, jos he muuttaisivat isin kanssa maalle ja isi alkaisi tehdä siellä töitä. Yksi argumentti oli myös: ’äiti, sä olet töissä koko ajan, enhän mä näe sua kuin viikonloppuisin’.”

Petterin ideaa päätettiin kokeilla, ja kaikki sujui loistavasti. Petter sai kultaisennoutajan, Popin. Isän ja pojan suhteesta tuli läheinen, ja tärkeät isovanhemmat olivat lähellä. Petter kävi kyläkoulua, ja vieressä olivat sekä laskettelurinne että golfkenttä.

Pirjolle järjestelyä päiviteltiin.

”Minuun lyötiin huonon äidin leima. Sitä ei sanottu suoraan, mutta niin annettiin ymmärtää. Olen kiitollinen Pertille, että hän hoiti arjen. Hän oli maailman paras isä kaikille kolmelle lapselleen.”

Viikonloput perhe vietti yhdessä Siilinjärvellä tai Helsingissä. Lomat matkustettiin, ja Petter ja Pertti olivat joskus mukana Pirjon työmatkoilla. Työviikoilla Pirjo ikävöi puolisoaan, mutta mustasukkaisuutta liitossa ei ollut. He tekivät parisuhteestaan juhlaa. Yhteinen viikonloppu alkoi torstai- tai perjantai-iltana kynttilän valossa nautitulla illallisella.

”Pertti tuki minua niin, että pystyin tekemään rauhassa töitä. Hän sanoi, ettei hänen tarvinnut enää antaa näyttöjä, sillä hän oli ne urheilussa jo antanut.”

”Kun on koko ajan yhdessä, ei huomaa muutosta puolison kunnossa samalla lailla kuin jos hänet tapaa vain silloin tällöin”, Pirjo pohtii.

Koronapandemian aikana hän ja Pertti asuivat Siilinjärvellä Punasessa tuvassa. Ystävät näkivät, että Pertin kunto oli heikentynyt.

Kesäisenä sunnuntaiaamuna Pirjo huomasi, että Pertillä oli sydän­infarkti. Hän ei ollut nähnyt kohtausta aiemmin mutta ymmärsi, mistä oli kyse.

Pari nukkui talon alakerrassa, ja Pirjon puhelin oli yläkerrassa. Hän meni soittamaan ambulanssin ja alas palattuaan huomasi, että Pertti oli noussut sängystä ja tuupertunut kylpyhuoneeseen.

Pirjo alkoi elvyttää puolisoaan ja huusi puhelimeen, että ambulanssi tulisi nopeasti. Ensihoito elvytti Perttiä kauan.

”Tilanne on tullut uniini monta kertaa myöhemmin. Olen miettinyt, olisinko ­voinut tehdä jotain toisin. Ambulanssilääkäri sanoi, ettei mitään ollut tehtävissä. Kohtaus oli niin raju. Jälkeenpäin olen ajatellut, että oli hyvä olla ­paikalla. Oli lohdullista, että se tapahtui kotona.”

Ensin Pirjo ei halunnut jäädä taloon yksin ja soitti ystävättärelleen, joka tuli hänen luokseen ja oli suurena tukena.

”Tunneskaalani menivät laidasta laitaan Pertin kuoleman jälkeisinä kuukausina. Olin hänelle myös hyvin vihainen ja kysyin mielessäni, miksi hän jätti minut tänne yksin.”

Nykyisin Pirjon on rauhallista ja hyvä olla talossa, jonka he suunnittelivat ja jossa he elivät yhdessä.

”Minulla on vieläkin sellainen olo, ettei Pertti ole oikeasti kuollut; että kohta hän tulee ovesta sisään ja kertoo jonkin hullun jutun. Puhun hänelle kaiken maailman arkisia asioita ja ajatuksia, ja kuulen, mitä hän sanoo minulle, neuvoo ja toruu: ’Älä ole kärsimätön’.”

Juttu on julkaistu Eevassa 10/2023.