Piia Pasanen, 50, reippailee kylmästä sateesta huolimatta kotoaan Pohjois-Helsingistä kahvilaan Punavuoreen. Ylen pitkäaikainen uutis­ankkuri kävelee tai pyöräilee vapaapäivinään kohtuulliset välimatkat säässä kuin säässä. Lisäksi hän käy joka viikko salilla, tanssimassa ja uimassa.

”Täytin huhtikuussa ystävien ja sisarusten ympäröimänä pyöreitä. Juhlat olivat ihanat", hän sanoo ja valitsee lounaaksi kanatortilloja.

”Samalla tajuan, että viisikymmentävuotiaana olen elänyt yli puolet elämästäni. Itsestä huolehtiminen on tullut viime aikoina entistä tärkeämmäksi.”

Kesäkuussa Piian ja MTV Uutisten vastaavana päätoimittajana työskentelevän aviomiehen Tomi Einosen kotona nostettiin malja tuoreelle ylioppilaalle, esikoispoika Oulalle, 19. Tytär Aava, 15, menee syksyllä lukioon.

Lasten aikuistuminen ja oma ikääntyminen ovat saaneet pohtimaan, haluaako Piia vielä jotain muutakin elämältä. Hän rakastaa työtään, jossa on vuosien varrella saanut tehdä vaihtelevia tehtäviä, kuten vaalilähetyksiä. Samalla hän ihailee ihmisiä, jotka uskaltavat hypätä uuteen kypsällä iällä.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä nopeammin aika kuluu. Mietin, haluanko jäädä tästä työstä jonain päivänä eläkkeelle? Osaisinko tehdä muuta ja mitä se voisi olla?” hän sanoo.

”Jos leikittelen ajatuksella, niin unelmatyöni voisi liittyä vaikkapa ruokaan, mutta mitä se olisi, onkin jo toinen juttu.”

Nyt hän kertoo, mitkä asiat häntä ovat elämässä tähän asti kannatelleet.

”Kun yli kaksikymmentä vuotta sitten aloitin Ylellä, eräs pomoni totesi, että ’olet ehkä vähän liian kaunis uutisankkuriksi’.

Vaikka en ole uhrannut kommentille oikeastaan ajatustakaan sen jälkeen, jokainen julkista työtä tekevä varmasti tiedostaa olevansa katseiden ja samalla myös arvostelun kohteena. Nykyinen HD-tekniikka on aika paljastava ja televisioruudut ovat suurentuneet.

Olemme kollegojen kanssa huomanneet, että naisille tulee enemmän juuri ulko­näköön ja vaatteisiin liittyvää palautetta, niin hyvässä kuin pahassakin. Uutiset eivät kuitenkaan ole ulkonäköammatti, koska pääosassa on sisältö.

Jos joku vetää ulkonäkökortin esiin negatiivisessa mielessä, ajattelen, että varsinainen asia eli oma työni on mennyt niin hyvin, ettei siitä ole löytynyt huomautettavaa. Saan säännöllisesti työpaikan postilaatikkoon paperisen haukkumakirjeen samalta lähettäjältä. Enää en edes avaa kuorta vaan laitan sen suoraan roskikseen.

Ulkonäköpaineet ovat minulle toissijaisia, ja puhun itselleni pääsääntöisesti kauniisti ja hyväksyvästi. Myös lapsille on tärkeää näyttää esimerkkiä itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä.

Olen hedonisti. Rakastan hyvää ruokaa enkä laske kaloreita. Toki pidän terveellä tavalla itsestäni ja kunnostani huolta.

Uutisankkurille ikä on vain plussaa: se tuo vakuuttavuutta ja tuttuutta. Iän mukana tuleva ammatillinen itsevarmuus heijastuu myös ulkoiseen olemukseen. Uutiskasvoja ei vaihdeta nuorempiin.”

”Lokakuussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun äiti sai syöpädiagnoosinsa. Muistan tarkasti päivän, kun hän soitti kertoakseen uutiset. Olin kotona kovassa flunssassa. En harmikseni ollut päässyt töihin isona uutispäivänä, jolloin julkistettiin maailman ilmastoraportti.

Keuhkosyöpä oli hirveä järkytys. Raskainta oli kertoa lapsille, ettei mummu enää parane. Syöpä oli jo levinnyt, ja äiti menehtyi vuoden ja kahden kuukauden päästä diagnoosista.

Äiti oli perheemme voimahahmo, joka kannatteli muita. Hänen positiivinen elämänasenteensa on antanut minulle valtavasti voimaa ja myös kykyä kestää hänen kohtalonsa. Äiti ei katkeroitunut, eikä häneltä jäänyt tekemättä asioita, joita hän olisi kuolinvuoteellaan surrut.

Viimeisen talvensa aikana äiti teki meille kaikille neljälle lapselle ja muutamalle sukulaiselle valokuva-albumit, joihin hän keräsi kuvia elämiemme varrelta. Hän näki suuren vaivan, joka oli samalla osa hänen omaa surutyötään ja luopumisprosessiaan.

Jouluaattona isä, me lapset ja lapsenlapset kävimme äidin luona terveyskeskuksen saattohoito-osastolla. Katsoimme yhdessä joulurauhan julistuksen.

Joulupäivän aamuna poiketessamme äiti nukkui raskasta unta, ja iltapäivällä meille soitettiin hänen menehtyneen. Ehdimme jutella edellisenä päivänä eikä meille jäänyt asioita kesken. Äiti sai lähteä onnellisena.

Olen kiitollinen, että äiti pystyi osallistumaan esikoiseni rippijuhliin viimeisenä kesänään. Vanhempani ehtivät elää yhdessä yli viisikymmentä vuotta. Se jos mikä on arvokasta.

Äiti oli kuollessaan vain 73-vuotias. Se pistää miettimään, voisiko sairaus osua myös omalle kohdalle. Äidin kohtalo opetti, että kaikki voi muuttua hetkessä. Pitää arvostaa sitä, mitä on saanut ja mikä on hyvin.

Yritän olla kiitollinen joka hetkestä. On niin vähän asioita, joihin voimme vaikuttaa ja joita kontrolloida.”

”Vietin lapsuuteni Toivalassa, Siilinjärvellä. Nyt eläkkeellä oleva isäni oli kaupallisen koulutuksen saanut metsänhoitaja. Äiti opetti englantia iltalukiossa, joten hän oli kotona, kun tulimme koulusta. Minä ja sisarukseni emme koskaan olleet päivähoidossa.

Kotona kuuntelimme paljon klassista musiikkia ja kävimme konserteissa. Minä, isoveljeni ja kaksi pikkusiskoani soitimme kaikki jotain klassista instrumenttia. Aloitin viulunsoiton viisivuotiaana ja lopetin vasta parikymppisenä, kun lähdin Tampereelle opiskelemaan.

Äidin kanssa seurasimme Kuopion viulukilpailun alkueriä ja finaaleja katsomossa. Äidille musiikki oli valtava voimavara loppuun saakka. Saattohoitovuoteeltakin hän halusi mennä konserttiin, vaikka voimat eivät enää siihen riittäneet.

Äidille laitettiin arkkuun hänelle rakkaita huilu- ja pianonuotteja. Hän suunnitteli tarkasti, mitä hautajaisissa soitetaan ja lauletaan.

Olen halunnut antaa musiikin lahjan myös lapsilleni. Kävin molempien kanssa aikanaan muskarissa ja lastenkonserteissa.

Tykkään käydä keikoilla, koska musiikki on parasta livenä. Minä olen enemmän musiikkiin suuntautunut kuin Tomi. Ei meillä ole edes yhteistä biisiä.

Musiikki on ollut mukana elämäni tärkeissä tilanteissa, kuten häissä, lasten ristiäisissä ja äidin hautajaisissa. Se on tärkeä tunnelmanluoja, piristäjä ja treenin boostaaja mutta myös rauhoittaja ja lohduttaja. Jean Sibeliuksen viulukonsertto ja Finlandia-­hymni koskettavat ja liikuttavat sielua aina, kun ne kuulen.”

”Minut kasvatettiin rohkeaksi ja luottamaan itseeni. Päätös lähteä lukiossa vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltojen Pohjois-Carolinaan on ollut elämäni parhaita.

Vaihtovuosi opetti maalaistytölle rohkeutta, itsenäistymistä ja avarakatseisuutta ja toisaalta myös sen, miten samanlaisia olemme taustoista huolimatta. Bonuksena sain sujuvan englannintaidon ja rutkasti itseluottamusta. On hieno tunne, kun siivet kantavat maailmalla.

Muistan aina, kun isäntäperheeni vei minut vuonna 1990 viikonlopuksi New Yorkiin. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä tunne ole haihtunut mihinkään. New Yorkissa minut valtaa aina sanoinkuvaamaton onnen ja vapauden tunne.

Olen käynyt New Yorkissa yhdeksän kertaa. Lempipaikkojani ovat Brooklyn Bridgen silta, joka pitää kävellä Brooklynista Manhattanin suuntaan. Samalla voi katsella pilvenpiirtäjien reunustamaa horisonttia. En kyllästy siihen koskaan.

Viihdyn parhaiten Greenwich Villagen kaupunginosassa. Siellä on kodikkaan kylämäinen tunnelma ja matalia rakennuksia, mutta katujen välistä voi nähdä pilvenpiirtäjien silhuetit.

Viimeksi olin New Yorkissa vuosi sitten tuolloin 18-vuotiaan poikani, hyvän ystäväni ja hänen poikansa kanssa. Äitien ja poikien Nykin-reissu oli ollut jo pitkään to do -listalla, ja koronarajoitusten purun jälkeen matka vihdoin toteutui.

Olen yhä säännöllisesti yhteyksissä vaihto-oppilasvuoden isäntäperheeseeni. Olen käynyt heidän luonaan usein ja hekin ovat vierailleet Suomessa. Tyttäreni on suunnitellut lähtöä vaihto-oppilaaksi, ja kannustan häntä siihen täysillä.”

”Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat tanssia hyvin. En ole parkettien kuningatar, mutta en myöskään kankikaikkonen. Yläasteella kävin muutaman vuoden modernissa tanssissa, mutta aikuisiällä harrastus jäi.

Kun tyttäreni oli pienempi, vein häntä viikoittain tanssitunneille. Odotellessani pukuhuoneessa katsoin kaihoisasti, kun aikuiset menivät tunneilleen. Heillä näytti olevan niin kivaa, että se kävi suorastaan kateeksi. En kuitenkaan hennonut vielä jättää tytärtäni valvomatta tanssitunnin ajaksi.

Noin vuosi sitten laitoin itseni jonoon Marco Bjurströmin suositulle tunnille, josta sain peruutuspaikan.

Ensimmäinen tanssitunti oli järisyttävä kokemus. Tajusin, etten ollut tuntiin ajatellut kertaakaan työasioita. Arjessa kuormitun ja stressaannun aika helposti, mutta tunnilla minun ei tarvinnut ottaa paineita mistään – voin vain päästää irti.

Tanssiminen vapautti täysin tällaisen suorittajan ja kontrollifriikin. Tanssin kautta tunnen totaalisen ilon ja rentoutumisen.

Menen salin takaosaan ja katson mallia paremmista. Olen myös iloinen, ettei tanssiharrastukseni ole tavoitekeskeistä emmekä me seniorit joudu esiintymään tanssikoulun näytöksissä. Vaikka esiinnyn työkseni, en kovin usein tanssi julkisesti.

Musiikki ja tanssi aktivoivat aivoja aivan erityisellä tavalla. Tanssin takia maanantaista on tullut lempipäiväni.”

”Olemme olleet Tomin kanssa yhdessä 28 vuotta. Olen kiitollinen pitkästä liitostamme. Se ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Puolison tuki ja tasavertainen osallistuminen vanhemmuuteen ovat olleet korvaamattomia. Kun lapset olivat pieniä, pidin puolentoista vuoden äitiysvapaan. Kun palasin töihin, oli Tomin vuoro jäädä hoitovapaalle kummankin lapsen kanssa.

Arvostan Tomissa sydämellisyyttä, hyvyyttä ja kiltteyttä. Olemme molemmat tasaisia, kumpikaan ei ole riidanhaastaja.

En hakeudu konflikteihin kotona tai töissä. Olen mieluummin hienotunteinen ja pidättyväinen kuin pamautan asioita suoraan. Valitsen tasaisuuden enkä tulta ja tappuraa.

Emme kumpikaan Tomin kanssa ajattele mustavalkoisesti. Kuuntelemme ja arvostamme toisen eriäviäkin mielipiteitä. Kun riitoja väistämättä kuitenkin tulee, ne pitää vain osata käsitellä ja sopia.

Äiti aina sanoi, että älä anna auringon laskea vihasi yli. Olen yrittänyt noudattaa ohjetta, mutta en aina ole siinä onnistunut.

Meillä saa näyttää kaikenlaiset tunteet. Perheessämme itse kukin saattaa välillä korottaa ääntään ja sekin on ok – kunhan muistaa pyytää käytöstään anteeksi.

Perhe ja parisuhde kasvattavat kärsivällisyyteen. Hankalinta on ollut hyväksyä, että asiat eivät aina suju kuten itse haluaisin.

Meillä on Tomin kanssa aika erilaiset työajat. Kun satumme olemaan samaan aikaan kotona, urakoimme pari kolme ruokaa tuleviksi päiviksi.

Näytän rakkauttani kokkaamalla. Lapsena leivoin äidin kanssa, nyt jatkan perinnettä lasteni kanssa. Teemme muun muassa korvapuusteja ja juhliin kakkuja, joista bravuurini lienee sacherkakku.

Tasainen hyvä arki riittää minulle. Se lisää hyvinvointiani. Jossain kohtaa lapset lentävät pesästä ja jäämme Tomin kanssa kaksin. Toivon, että meillä on edessä vielä monta tervettä ja onnellista yhteistä vuotta.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2023. Kuvauspaikka hotelli St. Georgen Wintergarden-baari.