Meidän suloinen tonttumme. Näyttelijät Pihla Penttinen, 43, ja hänen puolisonsa Santtu Karvonen, 42, katsovat vastasyntynyttä tytärtään Helsingin Naistenklinikalla.

Vauvalla on tumma hiuspehko, joka sojottaa edestä pystyssä kuin tontulla ja kiepsahtaa takaraivolla untuvaiseksi pyörteeksi. Tässä meidän perheemme vihdoin on, Pihla ajattelee. On juhannus 2021.

Vauva syntyi sektiolla neljä päivää kestäneen synnytyksen päätteeksi. Pihlan olo oli epätodellinen vielä silloinkin, kun lapsi oli jo hänen sylissään.

”En voinut uskoa, että saamme todella pitää hänet eikä kukaan vie lasta meiltä pois. Rakkauden aalto oli niin valtava, etten saanut onnenkyyneleitä loppumaan.”

Muistona tuosta ajasta heillä on Santun ottama ensimmäinen perhekuva. Kuvassa Santtu hymyilee leveästi, Pihla itkee ”naama mutkalla” vauva sylissään.

”Jossain on olemassa kaksi ihmistä, jotka ovat lahjoittaneet meille kokonaisen elämän. Ajattelen heitä joka päivä kiitollisuudella ja onnella.”

Pihlan ja Santun rakkaus alkoi 18 vuotta sitten, kun pari opiskeli samalla vuosikurssilla Teatterikorkeakoulussa. Pihla sanoi äidilleen jo suhteen alkumetreillä, että Santun kanssa hänestä tuntuu kuin olisi tullut kotiin.

Parilla oli hyvä olla kahdestaan. Epävarma työ ja repaleiset työajat eivät houkutelleet suunnittelemaan perheenlisäystä.

Yhdeksän vuotta sitten Pihlan ja Santun ajatukset muuttuivat: he tajusivat haluavansa yhteisen lapsen.

”Ajattelin, etten alkaisi stressata ja seurata ovulaatioita vaan suhtautuisin raskauden odotukseen rennosti ja sydän auki. Lapsi tulisi, jos olisi tullakseen.”

Kului vuosi, mutta mitään ei tapahtunut. Pihla päätti käydä gynekologilla varmistamassa, että kaikki on hyvin. Hänellä todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, jonka lääkäri arveli vaikeuttaneen raskaaksi tulemista.

Pihla aloitti lääkityksen ja ajatteli, että kohta tärppää. Kului toinen vuosi, eikä mitään tapahtunut.

”Itkin aina kun kuukautiseni alkoivat, mutta sitkeästi yritimme uudestaan.”

Pihla ja Santtu hakeutuivat hedelmällisyystutkimuksiin silloiselle Väestöliiton lapsettomuusklinikalle. Selvisi, ettei Santtu voisi saada biologisia lapsia.

”Kun lääkäri kertoi meille tiedon, tunsin suurta huolta ja surua mieheni puolesta. Samalla minulla oli varma olo siitä, että tämä on meidän yhteinen taistelumme.”

Surun ja taistelun lomassa Pihlan ja Santun arki oli tavallista, hauskaa ja onnellistakin.

”Yritimme kovasti olla myös muuta kuin lapseton pari, jonka elämää pelkästään lapsettomuus määrittäisi. Vaikka meillä oli surua, ilo, nauru ja pikimusta huumori auttoivat jaksamaan.”

Haaveestaan Pihla ja Santtu eivät silti luopuneet.

”Olen kiitollinen ja ylpeä miehestäni, joka suhtautui ennakkoluulottomasti kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoihin. Niitä voi olla vaikea nähdä, sillä lapsettomuuden toteaminen on arka ja kova paikka. Santtu piti mielensä avoimena ja oli valmis jatkamaan kaikin keinoin.”

Pari pohti adoptiota ja tukiperheeksi ryhtymisen mahdollisuutta. Lahjasolujen käyttäminen tuntui heistä kuitenkin omimmalta vaihtoehdolta muun muassa siksi, että Pihla toivoi kokevansa raskauden ja synnytyksen. Hedelmöityshoidot aloitettiin lahjasiittiöillä 2015. Pihla ja Santtu ajattelivat, että niiden avulla tärppäisi nopeasti.

Raskaustestit pysyivät silti negatiivisina koko seuraavan vuoden ajan. Oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Pihla ja Santtu olivat alkaneet yrittää lasta.

Pari päätti aloittaa IVF-hoidot. Pihlalta kerättiin munasoluja ja koeputkihedelmöitystä yritettiin lahjasiittiöillä. Hedelmöitetyt munasolut eli alkiot kasvoivat laboratoriossa hyvin, mutta raskaus ei edennyt hänen kohdussaan. Syytä ei löytynyt.

Hedelmöityshoitoja jatkettiin silti vuosia. Hoitoihin kuuluvien hormonien piikitys stressasi Pihlaa.

”Olin väsynyt, ja se alkoi näkyä myös ulkoisesti. Häpesin muuttuvaa kehoani ja aloin vältellä sosiaalisia tilanteita. Myös näyttämölle meno tuntui vaikealta.”

Välillä hoidoissa oli huilitaukoja. Lopulta syksyllä 2018 alkioita lähetettiin ulkomaille tutkittavaksi.

Selvisi, että ne eivät kehittyneetkään kuten luultiin. Raskauden onnistumisen todennäköisyydet olivat pienet.

Pihla ja Santtu päättivät turvautua myös lahjoitettuihin munasoluihin. Jos raskaus onnistuisi, lapsella ei olisi geneettisesti kummankaan perimää.

”Päätös oli melko nopea, sillä olimme käyneet läpi lahjasoluhoitoihin liittyvät ajatukset jo silloin, kun saimme tiedon, että Santtu ei voisi saada biologisia lapsia. Tilanne oli samaan aikaan surullinen mutta myös helpottava ja valoisa. Tärkeintä oli, että meillä oli edelleen mahdollisuus päästä eteenpäin ja tulla vanhemmiksi.”

Vuosien ajan Pihlan ja Santun elämä oli edennyt kuukausittaisten pettymysten ja uuden taistelutahdon lataamisen sykleissä.

”Se oli emotionaalisesti kuluttavaa. Olin pitkään hävennyt sitä, että uskalsin toivoa. Nyt tuntui, että se oli kannattanut ja voisimme vihdoin onnistua.”

Pihlan ja Santun hoidot tehtiin yksityisellä hedelmöitysklinikalla, koska lahjasoluhoitoja ei vielä silloin tehty julkisella puolella kuten nykyisin.

”Olimme etuoikeutettuja, että pystyimme kääntymään yksityisen hoidon puoleen. Tukenamme oli alusta asti hyvin ammattitaitoinen lääkäri. Ilman häntä emme olisi jaksaneet. Onneksi myös julkisen puolen hoitoja on sittemmin kehitetty lisää.”

Yksityiset, vuosia kestävät lapsettomuushoidot maksavat kymmeniä tuhansia euroja.

”Olemme tiristäneet hoitoihin kaikki rahamme. Jos joku olisi lyönyt hintalapun pöytään yhdeksän vuotta sitten, voi olla, että emme olisi nyt vanhempia.”

Puhelu tuli yllättävän nopeasti sen jälkeen, kun Pihla ja Santtu olivat päättäneet jatkaa hedelmöityshoitoja lahjasiittiöillä ja -munasoluilla: munasolujen luovuttaja oli löytynyt.

”Ajattelin lämmöllä, että tuolla jossain on lahjoittajamme. Lähetin hänelle mielessäni voimia prosessiin.”

Ensimmäinen alkionsiirto päättyi kuitenkin onnettomasti, sillä Pihlalle tuli kohdun ulkopuolinen raskaus.

”Pettymys oli hirveä. Toisaalta se loi toivoa, että raskaaksi tuleminen on mahdollista.”

Pari toipui surusta muutaman kuukauden ajan. Kun he olivat valmistautuneet menemään uuteen alkionsiirtoon keväällä 2020, lapsettomuusklinikka meni kiinni koronapandemian takia.

Seuraava alkionsiirto päästiin tekemään saman vuoden syksyllä, kun edellisestä yrityksestä oli kulunut vuosi. Santtu oli ollut aiemmissa siirroissa Pihlan mukana, mutta tällä kertaa hän oli ystävänsä kanssa Lapissa vaeltamassa.

Pihlalla oli klinikalla mukanaan Santun paita, jota hän rutisti siirron ajan. Santtu taas oli vaelluksella löytänyt maasta pienen kävyn, josta tuli hänen talismaaninsa.

Siirron jälkeen Pihla teki kotona Helsingin Kalliossa raskaustestin. Sitten hän ja Santtu itkivät ja nauroivat onnesta: he odottivat vauvaa.

Jälkikäteen Pihla on ihmetellyt, miten hän sai heräteltyä toivon yhä uudelleen lähes kymmenen vuotta kestäneen prosessin aikana.

Välillä hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut nousta sängystä. Uupumuksen vuoksi terapiassa käyminenkin tuntui muutaman kerran jälkeen liian raskaalta. Pihla aloitti terapian kunnolla vasta kohdunulkoisen raskauden jälkeen ja käy siellä edelleen.

”Myös vertaistuki oli todella arvokasta. On tärkeä tiedostaa, että on olemassa muita tahattomasti lapsettomia, jotka ovat samanlaisessa tilanteessa. Lapsettomalle tulee herkästi tunne, että on ainoa, joka ei onnistu.”

Erityisen tärkeitä Pihlalle olivat tukiryhmätapaamiset tahattomasti lapsettomien Simpukka ry:ssä. Yhdistyksen Helminauhaprojekti tukee lahjasoluhoitoja suunnittelevia tai sen avulla lapsen saaneita perheitä.

Suomessa syntyy vuosittain noin 500 lasta lahjasolujen avulla. Pihlan mielestä asiasta pitäisi puhua enemmän. Tällä haastattelulla hän toivoo voivansa antaa voimia ja rohkeutta niin lapsettomuudesta kärsiville kuin ihmisille, jotka harkitsevat sukusolujen lahjoittamista.

”Aikoinaan vanhempia neuvottiin vaikenemaan lahjasoluhoidoista. Nykyään niistä kehotetaan onneksi puhumaan avoimesti. En häpeä sitä, mitä olemme kokeneet, enkä varsinkaan sitä, miten olemme taistelleet.”

Lapsi voi halutessaan selvittää biologiset vanhempansa 18 vuotta täytettyään. Lahjasolujen -luovuttajia se ei sido mihinkään. Pihlan mielestä on tärkeä ymmärtää lapsen halua tietää, mistä on tullut.

”Lahjasolujen avulla syntyneet lapset eivät etsi vanhempaa vaan haluavat selvittää taustansa ja esimerkiksi mahdollisten geneettisten sisarusten olemassaolon. Meille lahjasolut ovat tuoneet suuren onnen. Omalle lapsellemme kerromme jo nyt, kuinka onnellisia olemme vauvasiemenistä, joita saimme lahjaksi.”

Tunteet pinnassa

Kodin lattialla konttailee nyt pian kymmenen kuukautta täyttävä pienokainen, jonka hellittelynimi on edelleen Tonttu.

Vauva-arki on mennyt Pihlan mielestä jopa turhan nopeasti. Lapsi oppii koko ajan uutta ja siirtyy yhdestä kehitysvaiheesta toiseen.

”Tekisi mieli sanoa hänelle, että nyt pientä paussia.”

Santun ensimmäinen isänpäivä nosti tunteet pintaan, ja Pihla arvelee, että niin käy myös toukokuun toisena sunnuntaina.

”En voi vieläkään uskoa, että saan viettää ensimmäistä äitienpäivääni.”

Vaikka vanhemmuus on tuntunut Pihlasta luonnolliselta, se on myös yllättänyt. Ennen vauvan syntymää hän kuvitteli olevansa rento äiti, joka elää perhearjen rinnalla omaa elämäänsä ja pitää kiinni menoistaan. Mutta lapsesta erossa oleminen onkin vaikeaa.

”Olen hämmästyttävän kiinni lapsessani. Toivon, että opin kanavoimaan suuren rakkauteni tulevaisuudessa niin, etten takerru häneen.”

Aiemmin Pihla oli tottunut määräämään omista aikatauluistaan, tekemään iltapainotteista työtä ja nukkumaan pitkiä yöunia. Kaikki se on pitänyt toistaiseksi unohtaa. Välillä arki väsyttää.

”Äitiys on minulle uutta ja ajoittain raskasta. En halua kieltää itseltäni ikäviä tunteita, vaikka vanhemmuuden saavuttaminen oli minulle vaikeaa. Se ei tee siitä pyhää. Kiitollisuuden lisäksi yritän sallia itselleni muutkin tunteet.”

Lapsi on tiivistänyt Pihlan ja Santun suhdetta, vaikka välillä kolisee. Molempien täytyy antaa toiselle tilaa olla vanhempi omalla tavallaan.

Pihla on opetellut puremaan hammasta silloin kun mies lukee lapselle iltasatua teatraalisen kovaan ääneen. Santtu taas suhtautuu kärsivällisesti siihen, että Pihla on toisinaan hieman ylihuolehtivainen.

”On tärkeää löytää puolison silmistä yhteys ja pilke. Se muistuttaa, että olemme edelleen me: uusia vanhempia mutta silti samat tyypit kuin ennenkin.”