Vuosi sitten Pia Hovi oli palaamassa illalla kotiin Hovikummusta, talosta, jota hän remontoi. Hän huomasi, että vastaantulevien kaistalla auto seilasi tien laidasta toiseen. Ajaja oli nukahtanut rattiin, ja auto tuli suoraan päin. Tien toisella puolella oli kaide ja sen takana rotko, joten ojaan ei voinut paeta.
”Ohjasin auton niin kiinni kaiteeseen kuin pystyin. Ehkä adrenaliinista johtuen olin tyyni. Hyväksyin, että kuolen ja elämäni päättyy.”
Auto murskautui törmäyksessä, mutta Pia ei. Hän selvisi kolarin rajuuteen nähden vähillä vammoilla ja pääsi sairaalasta kotiin jo samana yönä.
Pia sanoo, että ihminen ei totisesti tarvitse näin rajua herätystä, jotta ymmärtäisi elämästä jotain tärkeää. Hänen kohdallaan vakava auto-onnettomuus kuitenkin sinetöi lopullisesti elämänmuutoksen.
”Se oli viimeinen niitti kaikille pohdinnoilleni. Elämä voi päättyä koska tahansa, joten päätin elää niin kuin haluan.”
Konkurssi olikin onnenpotku
Kaikki alkoi oikeastaan konkurssista. 2000-luvulla Pia Hovi työskenteli aviomiehensä kanssa omassa rekrytointiyrityksessä. Hän on koulutukseltaan psykologi ja konsultoi työssään yrityksiä ihmisten palkkaamisessa. Asiakkaita riitti, ja elämä oli mallillaan.
Vuonna 2008 tuli lama, ja työt loppuivat kuin seinään.
”Se oli hurjaa aikaa, sillä autistinen poikamme sairastui diabetekseen ja erosin miehestäni. Yrityksen konkurssi vei taloudellisen turvan”, Pia huokaa.
Nyt Pia ajattelee, että kriisi oli sysäys kohti sitä, kuka hän oikeasti halusi olla. Oivallus ei kuitenkaan tullut hetkessä. Ensin Pia perusti yksin uuden yrityksen ja teki vuoden psykologin töitä. Mies oli muuttanut pois perheen kodista, jonka Pia oli lunastanut. Velkaa oli paljon.
Kun Pia myi talon, tietystä elintasosta luopuminen tuntui vapauttavalta. Hän pohti, mitä olikaan tehnyt viimeksi kuluneiden vuosien aikana.
”Yrittäjänä tähtäsin aina uusiin saavutuksiin. Se oli tuttua jo nuoruudestani: tavoittelin hyviä numeroita, halusin menestyä kilpaurheilussa ja tahdoin valmistua yliopistosta mahdollisimman nopeasti.”
Pia pohtii, mistä suorituskeskeisyys on peräisin.
”Isäni kuoli vuonna 1991, kun olin parikymppinen. Ehkä olen yrittänyt tavoitella isän huomiota ja hyväksyntää näyttämällä, että pärjään. Siten uskoin, että olen hyväksytty ja rakastettu.”
Pia korostaa, että asia ei toki ole niin yksioikoista, sillä myös hänen persoonallisuuteensa kuuluu sinnikkyys ja vahva kilpailuvietti.
"Liiallinen analysointi ei ole hyväksi"
Näin jälkikäteen konkurssi tuntuu Piasta kuin lahjalta, vaikka tuolloin se oli kaukana siitä.
”Olin musertunut, ahdistunut, täynnä huolia. Kärsin valtavasta stressistä enkä nukkunut kunnolla.”
Pelot ja turvattomuus hiipivät uniin, ja Pia näki paljon painajaisia. Hän kävi terapiassa purkamassa ajatuksiaan. Apua tuli myös omasta alitajunnasta.
”Halusin irrottautua työstä ja yritin keskittää voimani perheeseen ja itseeni.”
Pia Hovi ymmärsi, ettei enää halunnut työskennellä psykologina.
”Halusin syntyä eräällä lailla uudeksi ihmiseksi. Psykologia minussa on yhä se, että olen itsereflektoiva ja kiinnostunut ihmismielestä ja vuorovaikutuksesta.”
Itsereflektiossa opittu käsitys heijastetaan esiin mietiskelyn ja harkinnan kautta, jotta sitä voidaan paremmin tarkastella ja tarpeen vaatiessa muuttaa.
Pian mukaan psykologin ammattitaidosta on ollut apua tunne-elämää pohtiessa, mutta ammatista on ollut myös haittaa.
”Liiallinen analysointi ja älyllistäminen etäännyttävät minut tunteista, kuten vihasta, surusta ja pelosta.”
Hän välttää analysoimasta liikaa myöskään masennusoireitaan.
”Masennus ilmenee minulla voimakkaina sisäisen surun ja apatian tunteina. Kapuan masennuksesta ylös itse. Kokemus on opettanut minua tunnistamaan, mikä laukaisee oireet, miten masennus etenee ja toisaalta miten se väistyy. Tiedän, että oireet menevät ohi.”
Masennuksen kanssa pärjäämisessä auttaa hoivaava ja myötätuntoinen asenne itseä kohtaan.
”Kun tunsin itseni oikein yksinäiseksi ja surulliseksi, keksin itselleni mielikuvitusolennon, joka hieroi jalkapohjiani. Se oli minulle hyödyllinen työkalu lievittämään oloani.”
Unet toivat tärkeän viestin
Pia ajattelee, että herkkyys reagoida stressiin ja taipumus masentuneisuuteen on osa hänen luontoaan.
”Hyväksyn, etten koskaan pääse kokonaan eroon ahdistuksesta ja masennusoireista. Kun kuuntelen oireitani hyväksyvästi, voin saavuttaa mieleni tasapainon uudestaan.”
Pia ei ylipäätään usko, että onnellisuus voisi olla ihmisen pysyvä olotila.
”Voin kuitenkin tietoisesti tehdä asioita, jotka tuottavat hyvää oloa ja voimaa.”
Unien kautta pintaan pyrki huolia, joita Pia ei ollut uskaltanut aiemmin kohdata.
”Olenko hyväksytty jos en menestykään? Mitä jos epäonnistun täysin?”
Psykologina hänellä oli välineitä pohtia, mitä unet tarkoittivat.
”Kun ymmärsin painajaisteni viestin, ne loppuivat. Ymmärsin, että raha ja menestys eivät tuo hyvinvointia. Sen sijaan rakkaudella itsensä toteuttaminen tuo.”
Myös tärkeä viisaus on tullut ilmi unessa.
”Mieleeni jäi ajatus: ’Älä yritä ratkaista ja hallita asioita, muuten et saa koskaan tietää, mitä tapahtuu.’ Kun suorittaja-Pia yrittää ratkaista taas kerran kaiken, muistutan itseäni unestani.”
"Hyväksyin vastoinkäymiset"
Turha pään seinään takominen jää, kun seisahtuu katsomaan tilannetta tarkemmin ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Vastoinkäymiset eivät enää tunnu maailmanlopuilta, vaan ne tarjoavat mahdollisuuden johonkin uuteen.
”Kun annoin itselleni tilaa kuunnella, mihin kriisi minua ajaa, tuntui, että pääsin lähemmäs omaa luontoani ja sisäistä rauhaa. Silti ajattelen, että olen vieläkin toipilas.”
Pia korostaa, ettei selviytyminen ole sitä, että pääsee yli konkurssista tai pärjää erityislapsen kanssa. Se tarkoittaa sitä, että ymmärtää selviytymisen olevan osa elämää.
”Kohtaamme vuoroin suvantoja, huippuja ja alhoja. Aloin voida paremmin, kun hyväksyin vastoinkäymiset, enkä kamppaillut niitä vastaan, ja kun samaan aikaan tein asioita rakkaudesta ja omista tarpeistani käsin.”
Ainoa vankkumaton seikka Pian elämänmuutoksessa on ollut hänen äitiytensä.
”Sen tärkeys ja merkitys on pysynyt ennallaan muutosten keskellä.”
"Olin liian hallitseva pojalleni"
Pialla on kaksi poikaa. Heistä nuorempi on autistinen ja tarvitsee paljon tukea arjessa. Erityislapsen vanhemmuus on hetkittäin raskasta.
”Äitinä huolehdin lapseni pärjäämisestä tässä maailmassa. Autistisen lapsen kanssa on koko ajan huomioitava ympäristöä ja olosuhteita. Poikani ei autismin vuoksi sopeudu ympäristöönsä, vaan ympäristön pitää muovautua hänen tarpeisiinsa.”
Kun Pia erosi puolisostaan, kuopus asui äitinsä kanssa. Viisi vuotta sitten poika muutti isänsä luokse. Murrosiän kuohuissa suhde äitiin oli muuttunut vaikeaksi.
Pia oli tottunut olemaan ongelmien ratkoja ja asioiden järjestelijä nyt 19-vuotiaan poikansa asioissa.
”Olin hänen temperamentilleen liian hallitseva. Joskus on hyvä vain katsoa tilannetta kauempaa ja hahmottaa, mitä lapsi tarvitsee, vaikka hän ei sitä osaa ilmaista. Olen oivaltanut, että minun pitää antaa pojalleni tilaa tehdä irtiottonsa minusta. Siitähän murrosiässä on kyse.”
Pian ja ex-puolison yhteinen vanhemmuus on sujunut aina hyvin. He asuvat lähekkäin, ja kuopus on äitinsä luona aina sen ajan, kuin pojasta tuntuu hyvältä.
”Ensin pojan muutto tuntui uhkaavalta, koska olin pitänyt itsestään selvänä, että olen lapseni kanssa koko ajan. En ole kuitenkaan ollut asian suhteen itselleni ankara. Tiedän, että olen tehnyt parhaani.”
Kuopus muuttaa tuettuun asuntoon loppuvuodesta.
”Meillä on iso myllerrys vielä edessäpäin. Muutto omaan kotiin on silti hänen kannaltaan parasta.”
Luovuuden riemu
Taiteilijaksi Pia ryhtyi päähänpistosta. Uusi elämänasenne toi tullessaan uuden intohimon. Eräänä yönä hän vain päätti, että rakastaa maalaamista ja pitää näyttelyn puolen vuoden päästä.
”Kun on vuosikausia ollut sokea sille, mitä haluaa tehdä, ja sitten yhtäkkiä puhkeaa kukkaan, se on uskomaton riemun aihe.”
Lähipiiristä ei löytynyt epäilijöitä. Ystävät kannustivat, ja Pian rohkeus sai muutkin miettimään elämänvalintojaan.
Kun Pia oli aloittelemassa maalaamista, hän sai tärkeää inspiraatiota pojaltaan, joka tuohon aikaan piti piirtämisestä.
Kuin vaivihkaa Pia hoksasi, että he voisivat yhdistää taiteelliset harrastuksensa.
Pia maalasi poikansa piirroksiin tai poika piirsi äidin maalauksiin. Tuloksena oli yli 30 taideteosta ja yhteinen taidenäyttely.
”Yhteisissä maalauksissa olemme yhdessä ilman autismin kommunikointihaasteita: rakkaus välillämme konkretisoituu kuvaksi kankaalle.”
Kun Pia maalaa, se on suunnittelematonta ja pakotonta. Hän tuntee olevansa kosketuksissa itseensä ja voivansa hyvin. Hän toivoo ansaitsevansa tulevaisuudessa elantonsa taiteilijana.
Psykologin työssä Piaa motivoivat ulkoiset seikat, eikä hän tuntenut työniloa.
”Nyt tiedän, että olen villi ja luova. Minun on pakko saada tehdä jotain sellaista, jossa sisimpäni tulee näkyväksi. Minulle sen tarjosivat taide ja oma talo.”
Remontointi auttoi toipumisessa
Talosta tuli suorastaan pakkomielle: vanha hirsitalo, purkukunnossa, odottamassa Piaa tuolla jossain. Hän halusi talon maalta korjattavakseen, sellaisen, joka muistutti häntä lapsuuden ihanista ja turvallisista kesistä mummolassa Pohjanmaalla.
Kaksi vuotta sitten hän laittoi ilmoituksen nettiin ja tutustui taloon Seitsemisen kansallispuiston keskellä. Hovikummusta tuli Pialle tärkeä tukikohta.
”Maalla kuulen kaikki linnut, ketut käyvät pihassa, eikä naapureita ole. Talo on minulle niin rakas, että ikävöin sitä.”
Pialla ei ollut varaa palkata työvoimaa.
”Ajattelin, että kaikki on opittavissa. Hommasin työkalut ja selvitin, miten vanhan talon lattiat eristetään ja niin edelleen.”
Pala palalta Pia purki, korjasi, maalasi ja nikkaroi. Hän arvelee, että talo on symboli hänen toipumiselleen.
”Tuntuu hienolta saada talovanhus hengittämään uudestaan. Aina kun otan lastulevyn pois ja laitan tilalle jotain aitoa, se korjaa jotain sisälläni. Talo edustaa turvaa, paluuta luonnon läheisyyteen ja oman itseni löytämiseen ja ilmaisuun.”
Nyt tupa on valmis, mutta Pia tekee silti talolla töitä ”ihan hulluna”.
”Talon korjaamisessa piilee sama ansa kuin maalaamisessa tai aiemmissa töissäni: teen töitä viisi tuntia putkeen syömättä ja olen ihan poikki.”
"Osaan sammuttaa murehtivan mieleni"
Pia on huomannut, että kaikesta oppimastaan huolimatta omista piirteistään on vaikea päästä eroon.
”Oma toimintatyylini on nopea ja intensiivinen, ja se jää päälle. Pitäisi muistaa miettiä, onko tämä tahti minulle hyväksi ja pystyisinkö sietämään keskeneräisyyttä.”
Pialla on kaksi kissaa, joilta hän yrittää oppia joutilaisuuden hyvettä.
Vaikka talo on Pialle elintärkeä juuri nyt, hän tietää olevansa valmis luopumaan siitä.
”En halua kiintyä siihen pakonomaisesti. Ehkä se voisi joskus palvella jonkun muun tarpeita, kuten autistisia nuoria. Tämä on voimistava paikka, jossa luonto nostaa pintaan kaikkea sitä vahvaa, mitä meissä oikeasti on”, Pia miettii.
Pia täytti Eino Leinon päivänä 50 vuotta. Hän on nyt ollut seitsemän vuotta itsekseen. Vaikeiden vaiheiden pyörteissä ihmissuhteista piti tinkiä, eikä edellytyksiä uuden parisuhteen luomiseen ollut. Kaipuu rakkauteen ja kumppanin tukeen oli kuitenkin olemassa.
Vaikka yksinolo on ollut tärkeä vaihe, Pia toivoo itselleen kumppania tulevaisuudessa.
”Olisi ihanaa jakaa elämä toisen kanssa. Mieleni ei kuitenkaan vaella tulevassa. Elän tämän päivän varassa: näin on hyvä nyt.”
Hän toivoo, että hänen lapsensa löytäisivät omat polkunsa.
”Olen opetellut sammuttamaan murehtivan mielen ja pieni pilke silmässäni hyväksynyt oman luontoni sellaisena kuin se on.”
