Petri Nygård haaveili perheestä, mutta silloin rinnalla ei ollut sopivaa kumppania: ”Olen ehkä jo liian vanha isäksi”
Räppäri Petri Nygårdin äiti sairastui alkoholismiin ja isä skitsofreniaan. Ehkä siksi hänestä on tullut keski-ikäinen, joka osaa olla kiitollinen tasaisesta arjesta.
Onnellisuus on sitä, että saan elää juuri tätä elämää. Aamuisin ajattelen, että mahtavaa, tästä se taas lähtee. Sain herätä uuteen päivään. Kaikki eivät herää”, bailubiiseistä tunnettu rap-artisti Petri Nygård, 50, sanoo.
Elämän rajallisuus konkretisoitui hänelle varhain. Petri oli 25-vuotias, kun hänen ensimmäinen sinkkunsa, rap-piirien sisäpiirivitsiksi tehty Vitun suomirokki nousi listaykköseksi ja myi platinaa. Samana vuonna hän menetti äitinsä.
Petri oli silloisen tyttöystävänsä kanssa tämän vanhempien luona kylässä, kun isä soitti. Äiti oli saanut sairauskohtauksen. Hänet oli viety sairaalaan ja todettu siellä aivokuolleeksi. Parin päivän päästä äiti kuoli. Syyksi paljastui alkoholimyrkytyksen aiheuttama sydänkohtaus.
Petri ei lähtenyt katsomaan äitiä. Hän ei halunnut, että sairaala jäisi viimeiseksi muistoksi. Sen sijaan Petri suuntasi keikalle, josta oli luvassa hänen uransa isoin palkkio.
”Ajattelin, etten pysty esiintymään, mutta kaverini sanoivat, että olisi ehkä hyvä saada muuta mietittävää.”
Petri oli ajatellut kustantaa äidille, isälle ja isosiskolleen Maaritille Karibian-risteilyn. Risteily jäi tekemättä, ja hän maksoi äidin hautajaiset.
Äidin kuoleman jälkeinen syksy oli vaikeaa aikaa. Petri tunsi olevansa varjo itsestään: fyysisesti läsnä, henkisesti ei. Keikoilla kului alkoholia niin runsaasti, että hän sai muistikatkoksia.
Petri jatkoi biisien kirjoittamista, mutta hänen ei tehnyt mieli keikkailla eikä antaa haastatteluita. Hän alkoi työskennellä kokkina, vaatekaupassa ja raksalla. Välissä oli pitkiä työttömyysjaksoja.
Yhdeksän vuoden kuluttua Petri sai muusikkona uuden mahdollisuuden. Siihen hän tarttui ja saavutti suursuosion.
”Välillä mietin, ovatko menetykset olleet menestyksen hinta. Sellaistahan elämä on: tapahtuu hyviä ja huonoja asioita.”
Petri syntyi 1970-luvulla Ruotsissa, jonne hänen vanhempansa olivat lähteneet tehdastöiden perässä. Perhe – äiti, isä ja Petriä neljä vuotta vanhempi Maarit – asui länsirannikolla Gävlessä.
Isä teki töitä paperitehtaassa, äiti työskenteli siivoojana. Petri kävi suomalaista ala-astetta, sillä paikkakunnan suomalaiset pitivät tiiviisti yhtä. Muutama ruotsinkielinenkin kaveri oli, vaikkei yhteistä sujuvaa kieltä ollut.
Perhe muutti Suomeen 1984: ensin Toijalaan ja sen jälkeen kerrostaloon Tampereelle Lielahden lähiöön. Ruotsissa Petri oli kokenut itsensä ulkopuoliseksi. Kokemus toistui Suomessa.
”Tunsin olevani taas vääränlainen. Luokkakaverit haukkuivat minua hurriksi. Suomessa olin ruotsalainen, Ruotsissa olin ollut suomalainen.”
Lapsuudenkodin Petri muistaa onnellisena ja turvallisena. Teini-ikäisenä hän halusi vaihtaa jääkiekkoharrastuksensa musiikkiin. Rumpuja Petri ei kerrostalokotiin saanut, mutta muutoin vanhemmat tukivat poikansa innostusta. Isä osti joululahjaksi kitaran.
18-vuotiaana Petri rakastui amerikkalaiseen vaihto-oppilastyttöön, pakkasi tavaransa jääkiekkokassiin ja ilmoitti vanhemmille muuttavansa Amerikkaan.
”He eivät toppuutelleet minua vaan sanoivat, että varmasti pärjäät ja kaikki järjestyy. Arvostan sitä.”
Reissu kesti kolme kuukautta.
”Vertaistuki on ollut minulle korvaamatonta. Olen yrittänyt myös itse olla olkapää, johon nojata.”
Vanhempien ongelmat alkoivat näkyä, kun Petri oli parikymppinen. Maarit oli muuttanut Lontooseen, ja Petri lähti vanhempiensa kanssa siskon luo viettämään joulua. Se oli ensimmäinen kerta, kun äidin ongelma, alkoholinkäyttö, tuli näkyväksi.
Kotona äidin pyykkikoreista ja keittiön kaapeista alkoi löytyä tyhjiä viinapulloja.
”Kaadoin viinat vessanpönttöön, mutta eihän se mitään auttanut.”
Tuli uusia pulloja, ja sitten äiti ei enää päässyt aamuisin sängystä siivoojan työhönsä. Muutaman kerran Petri teki sovitut työkeikat äidin puolesta. Tämän vointi huolestutti Petriä, ja hän puhui siitä sisarensa ja isänsä kanssa.
”Ajattelin kai, että se on vaihe, joka menee ohi. En osannut hakea hänelle apua tai terapiaa. Nykyisin se tuntuu vähän surkealta.”
Äidin kuoleman jälkeen Petri muutti Tampereella isän luokse. Tämä alkoi oireilla seuraavaksi. Isä oli apaattisen masentunut ja vuoroin raivon vallassa. Silloin hän haukkui pankin, poliisin, yhteiskunnan ja lapsensa.
Petri tukeutui yhä enemmän Englannissa asuvaan Maaritiin. He alkoivat pitää päivittäin yhteyttä. Siskonsa kanssa jutellessaan Petri ymmärsi, että isän käytös johtuu sairaudesta.
”Olin tiennyt teini-ikäisestä lähtien, että isällä on skitsofrenia. En ollut täysin ymmärtänyt asiaa, sillä isä ei oireillut lapsuus- ja nuoruusvuosieni aikana.”
Isän vointi jatkui vuosia ailahtelevana. Yhtenä päivänä hän solvasi Petriä ja seuraavana soitti hyväntuulisena kuulumisia.
”Muistutimme Maaritin kanssa toisiamme siitä, että isä ei tarkoita pahaa, vaan sairaus on ottanut hänestä vallan.”
Isä kuoli joulukuussa 2017 sydänkohtaukseen. Petri kuuli siitä Maaritilta ajaessaan keikalle. Hän mietti, miten selviytyisi tulevista esiintymisistä, ja samalla päätti taas hoitaa sovitut työt. Lavalla Petri tempaisi energisen shown, takahuoneessa tuli itku.
”Isä tuli lavalla jatkuvasti mieleeni, sillä tajusin, miten paljon olin lainannut biiseihini hänen sanontojaan. Esimerkiksi Selvä päivä -kappaleessani on monia isän letkautuksia.”
Meni monta vuotta, ennen kuin Petri pystyi käymään äidin haudalla. Vielä useampi vuosi kului siihen, että Petri jatkoi lupaavasti alkanutta musiikkiuraansa.
Petri julkaisi internetissä uusia kappaleitaan 2009. Suuret kuulijaluvut nähtyään hän teki albumin ja lähti kiertueelle.
2011 hän esiintyi Suomen jääkiekkojoukkueen maailmanmestaruusjuhlissa Helsingin Kauppatorilla lähes satatuhatpäiselle yleisölle. Petri keikkailee ja julkaisee uutta musiikkia säännöllisesti.
Voittokulku on vaatinut menneisyyden käsittelemistä. Sen Petri on tehnyt itsekseen pohdiskellen ja ystäviensä kanssa puhuen. Hänellä on pieni joukko läheisiä ystäviä, joiden kanssa voi puhua kaikesta.
”Moni ikäiseni on kokenut jotakin vaikeaa. Vertaistuki on ollut minulle korvaamatonta. Olen yrittänyt myös itse olla olkapää, johon nojata. Terapiassa en ole käynyt, vaikka moni on suositellut sitä minulle. Voi olla, että joskus on sen aika.”
Tärkeä selviytymiskeino Petrille on ollut musiikin tekeminen.
”Biisien kirjoittaminen on ollut terapiaa. Olen purkanut niissä tuntojani. Olivathan ensimmäiset albumini aika rajuja.”
Petrin kappaleissa räpätään vosuista, ämmistä ja horoista ja horjutaan katkokävellen kotiin. Keikoilla tanssitytöt ovat esiintyneet rinnat paljaina ja lavasteena on käytetty puhallettavaa vaginaa, josta artisti astelee lavalle.
Petri ei tunnustaudu sovinistiksi, sikailijaksi eikä alkoholin suurkuluttajaksi.
”Rakastan naiskauneutta ja kunnioitan naisia. On surullista, että ihmiset tekevät juovuksissa tyhmyyksiä: tappelevat, lyövät ja tekevät itsemurhia. Minulle alkoholi on ollut aina iloinen asia. Juon rentoutuakseni ja juhlistaakseni. Ahdistuneena tai alakuloisena minun ei edes tee mieli alkoholia.”
Petri Laurilan ja artistinimellä keikkailevan Petri Nygårdin välillä on ero. Petri Nygård on alter ego, joksi Petri Laurila pukeutuu panemalla lierihatun päähänsä ja nostamalla aurinkolasit nenälle. Hän käyttää esiintymisasuaan myös lehtikuvissa, ja se on kannattanut. Hän saa kävellä kadulla melko rauhassa.
”Tuntuu hassulta, että jotkut leimaavat minut biisieni perusteella alkoholisoituneeksi seksiaddiktiksi. Enhän ehtisi edes keikkailla ja säveltää kappaleita, jos nussisin ja ryyppäisin päivät pitkät.”
Miksi hän sitten kirjoittaa biisejä kuin eläisi niin? Petri alkoi tehdä tekstejä alun perin omasta kokemuksestaan.
”Sellaista elämä oli parikymppisenä, että käytiin baareissa ja etsittiin sänkyseuraa. Petri Nygård on ikään kuin nuori Petri Laurila humalassa.”
Viisikymppisenä työhön on tullut syvempi merkitys. Petri haluaa provosoida, jotta saisi ihmiset ajattelemaan ja keskustelemaan.
”Voisin tehdä rakkauslauluja, mutta niitä on tehty tuhansia. On muitakin kiinnostavia aiheita, kuten seksi. Siitäkin on tärkeää tehdä biisejä.”
Helmikuussa 50 vuotta täyttäneen Petrin on vaikea hahmottaa ikäänsä. Ystävien perustaessa perheitä hän on jatkanut keikkailevana artistina ikuista nuoruutta. Petri ajattelee, että hänellä on parikymppisen mieli viisikymppisen ruumiissa.
”Mieleni on virkeä ja nuorekas, mutta kroppani ei tule enää ihan yhtä ketterästi perässä kuin 30 vuotta sitten.”
Petriä hämmentää, kun häneltä kysytään, miten jaksat edelleen keikkailla.
”Tietenkin jaksan. Keikkailu on parasta, mitä tiedän. En ole ajatellut himmailla.”
Petrin fanit ovat kulkeneet mukana vuosikymmenestä toiseen. Ja uusi sukupolvi tekee 20 vuoden takaisista kappaleista TikTok-videoita. Petriä se myhäilyttää.
”Olen mennyt ura edellä, ja nyt hämmästelen, mihin vuodet katosivat. Olen ehkä jo liian vanha isäksi.”
Petrin lähipiiriin kuuluvat Maaritin, sukulaisten ja ystävien lisäksi puoliso, juontaja ja media-alan moniosaaja Susanna Laine sekä kissa.
Kissa on Petrin silmäterä ja paras ystävä. Ensimmäiseksi aamulla hän antaa lemmikillensä ruuan. Sen jälkeen leikitään.
”Ilman kissaani en olisi varmaan selviytynyt korona-ajasta keikkataukoineen. Hän oli terapeuttini.”
Lapsia Petrillä ei ole, kuten ei ole Maaritillakaan.
”Olemme vitsailleet, että kun äiti oli alkoholisti ja isä mielisairas, geenejä ei kannata laittaa jakoon.”
Petri on pysähtynyt asian äärelle myös vakavissaan.
”On minulla joskus ollut perhehaaveita, mutta silloin rinnallani ei ollut sopivaa kumppania. Ajattelin aina, että ehkä joskus myöhemmin. Olen mennyt ura edellä, ja nyt hämmästelen, mihin vuodet katosivat. Olen ehkä jo liian vanha isäksi.”
Petrin viikonloput kuluvat yleensä keikkaillen ja arkipäivät keikoista palautuen. Viikolla hän kirjoittaa uusia kappaleita ja seuraa maailman menoa.
”Katson leffoja ja sarjoja, kuuntelen musiikkia sekä podcasteja. Saatan saada inspiraation uuteen biisiin keskustelusta, jonka kuulen kahvilassa.”
”Minulla ei ole työ- ja vapaa-aikaa, vaan kuljen aistit avoimina koko ajan. Joskus herään keskellä yötä kirjoittamaan riimin ylös.”
Moni asia on mennyt eri tavalla kuin Petri oli suunnitellut, mutta hän on päässyt pidemmälle kuin olisi ikinä uskonut.
”Ennen minulla ei ollut koskaan rahaa. Nykyään asun Tampereella omakotitalossa ja minulla on oma piha. Parasta menestyksessä on se, että olen voinut työllistää bändillä ystäviäni ja saan tehdä heidän kanssaan hommia.”
Petri nauttii myös matkustelusta. Lapsuudenperheen kanssa seilattiin Suomen ja Ruotsin väliä.
”Taannoin lomaillessani mietin, että olen tehnyt jotain räppejä – ja nyt saan herätä Filippiineiltä. Tuollaisissa hetkissä olen hyvin kiitollinen.”
Petri on kiitollinen myös siitä, että arjessa on vapaat aikataulut, kotisaunassa lempeät löylyt ja että hän sai urallaan toisen mahdollisuuden.
Menneisyyden kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, minkälainen keski-ikäinen Petristä on tullut. Leikkisän, hauskan ja luovan miehen toinen puoli on hidas, harkitseva ja suunnitelmallinen.
”Haluan punnita asioita ennen kuin toimin. Otan aikalisän pienissäkin päätöksissä.”
Petri ei hötkyile työasioissaan eikä ihmissuhteissaan. Hän kohtasi lapsuudessa arvaamattomuutta ja äkkipikaisuutta, joten hän kaipaa tasaisuutta. Tunnereaktiot pysyvät kauan sisällä, ennen kuin hän näyttää niitä toiselle.
Vanhempien menettäminen nuorena on vaikuttanut siihen, että Petristä on tullut pessimisti, joka osaa arvostaa hyvää.
”Jos jotain hyvää tapahtuu, ajattelen, että pian seuraa alamäki. Olen jatkuvasti varuillani. Toisaalta pyrin nauttimaan jokaisesta hetkestä. Tiedän, että elämä voi päättyä milloin tahansa.”
Menneisyys ei määrittele Petriä. Hän on käsitellyt sen ja mennyt eteenpäin.
”Juhlapyhinä, etenkin äitienpäivänä ja isänpäivänä, tunnen yksinäisyyttä. Myös onnellisen perheen näkeminen voi muistuttaa siitä, että minulla ei ole enää vanhempia. Olosuhteet huomioon ottaen olen kuitenkin pärjännyt aika hyvin.”
Juttu on julkaistu Eeva -lehdessä 07/24.
