Pertti Sveholm ei osaa puhua tunteistaan lapsilleen – näistä hellyttävistä merkeistä Akseli-poika on oppinut tunnistamaan isän rakkauden
Pertti ja Akseli Sveholm muistuttavat toisiaan niin luonteeltaankin kuin tavoiltaankin. Joskus samanlaisuus vaikeuttaa kommunikaatiota, mutta enimmäkseen yhdistää.
Kun Pertti Sveholmin kaksi nuorinta lasta olivat pieniä, perheessä pidettiin kerran viikossa kriisipalaveri.
Palavereja tarvittiin, sillä piti sopia, kuka vakihoitajista olisi minäkin iltana lasten kanssa. Vanhemmat olivat töissä.
”Jälkikäteen olen harmitellut, että tein liikaa töitä. Lasten vuoksi minulla oli välillä huono omatunto”, Pertti sanoo.
Akseli Sveholm, 34, on Pertin kolmesta lapsesta keskimmäinen. Hän tietää, mistä isä puhuu.
”Joskus harmitti, että vanhemmat olivat iltaisin muualla”, Akseli sanoo.
”Sellainen oli kuitenkin meille normaalia.”
Nyt Pertillä on vihdoin kunnolla aikaa lapsilleen. 72-vuotias eläkeläinen ehtii esimerkiksi käydä poikansa kanssa syömässä tai lasillisella baarissa. Ammatillisesti antoisat mutta aikatauluiltaan tiukat ruuhkavuodet näyttelijänä ja ohjaajana ovat takana.
Pertti hyvitteli poissaoloaan varmistamalla, että lapsilla olisi, mitä he tarvitsivat.
”Ei minulla ollut vielä edes kännykkää, kun lapsilla oli jo iPhonet. Tarkoitus ei ollut ostaa rakkautta. Halusin vain varmistaa, että lapsilla oli käytössä kaikki, mitä he tarvitsivat.”
Tunteista puhuminen onkin sitten ollut mutkikkaampaa.
Rakastava isä. Sellainen Pertti mielestään on, mutta ei aina osaa sanoittaa tai näyttää tunteitaan. Se johtuu hänen kasvatuksestaan ja siitä, millaisia suomalaismiehet ovat tavanneet olla.
”Tunneilmaisuani on leimannut se, että suvussani miehet ovat olleet varsin puhumattomia. Ennen vanhaan rakkaudesta sanottiin: minä ilmoitan, jos tilanne muuttuu.”
Akseli on kuitenkin vaistonnut isänsä tunteet sanoittakin.
”Minun ei ole tarvinnut ikinä epäillä isän rakkautta. Hänellä on eleitä, joista olen sen ymmärtänyt.”
Sellainen ele on esimerkiksi hyväksyvä peukku. Kuin todisteeksi Pertti nostaa sen saman tien.
”Kutsuit kullaksi ja rakkaaksi. Se kertoi, että me lapset olimme sinulle tärkeitä”, Akseli sanoo.
Sama luottamus kantaa edelleen isä-poikasuhteessa.
”Vaikka elämä tuntuisi kiireiseltä ja yksinäiseltä, tiedän, että vanhempani ovat varmasti tukemassa minua”, hän jatkaa.
Pertti arvelee, että on oppinut iän myötä paremmin kertomaan ja näyttämään tunteitaan. Akseli pohtii, että isän ja pojan väliseen kommunikaatioon on muodostunut painottomuutta ja keveyttä, jonka kautta heidän on helpompi puhua.
”Ehkä suhteemme on kypsynyt ja tasapainottunut. Olemme oppineet kohtaamaan toisemme tasavertaisempina aikuisina, vaikka tietty isä–poika-asetelma ei koskaan kokonaan hälvene.”
Lappeenrannassa kasvaneen Pertin perhe ei ollut taiteellinen. Isä oli opettaja ja äiti sairaanhoitaja. Pertti harrasti nuorisoteatteria mutta muutti Helsinkiin opiskelemaan historiaa ja Suomen kieltä.
”Opintoihin kuului puheoppia. Lausuntataiteilija Ritva Ahonen-Mäkelä laittoi meidät opiskelijat tulkitsemaan ääneen runoutta. Se sai minut innostumaan uudelleen näyttelijän työstä. Pääsin Teatterikorkeakouluun.”
Lähes 50 vuotta kestäneellä urallaan Pertti on työskennellyt teattereissa ympäri Suomen niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin. Hän on tuttu sadoista televisio- ja elokuvarooleistaan, ja on voittanut Jussi-palkinnot rooleistaan Klassikko- ja Tummien perhosten koti -elokuvissa.
Päin vastoin kuin isänsä, Akseli syntyi taiteilijaperheeseen. Teatteri iskostui häneen jo lapsena, kun hän hyöri isänsä ja äitinsä, näyttelijä Sari Havaksen työpaikkojen lavasteissa ihailemassa rekvisiittaa ja roolivaatteita.
Teatterisavua Akseli rakastaa yhä.
”Se tuoksuu sadulle, seikkailulle ja salaisuuksille.”
”Minulle tyydyttävintä on ollut olla tavallinen perheenisä. Taiteilijuutta en ole halunnut korostaa.”
Akseliltakin kyseltiin jo varhain, tuleeko pojasta näyttelijä. Kotona siihen ei erityisesti kannustettu, saati painostettu. Pertille teatteri ja näytteleminen ovat olleet asioita muiden joukossa.
”Minulle tyydyttävintä on ollut olla tavallinen perheenisä. Taiteilijuutta en ole halunnut korostaa”, Pertti toteaa.
Ammatti periytyi korostamattakin. Akselista tuli näyttelijä ja ohjaaja. Hän on näytellyt ja ohjannut kotikaupungissaan Turussa ylioppilasteatterissa ja Jo-Jo-teatterissa.
Myös Akselin sisaret, isosisko Pihla Penttinen ja pikkusisko Asta Sveholm ovat näyttelijöitä.
Pertti ymmärtää, miksi vanhempien työ on kiehtonut myös jälkikasvua.
”Näyttelijyys on lumoava ammatti, joka vaihtaa muotoaan ja jossa kohtaa jatkuvasti uusia asioita ja ihmisiä. Haasteita on paljon, mutta mielihyvä, jonka työstä saa, on suuri.”
Akselin mainitsemalla mystiikallakin voi olla asian kanssa tekemistä.
”Teatterissa on salaseuramainen ilmapiiri: ollaan kiertävän sirkuksen jälkeläisiä, oma heimo.”
Nuoruudenkuvissaan Pertti ja Akseli ovat aivan samannäköiset, mikä riemastuttaa etenkin Perttiä.
Yhtäläisyydet eivät jää ulkonäköön.
Akselin sisaret huomauttavat välillä, että tämä puhuu faijamaisesti. Niissä hetkissä Akseli havahtuu itsekin äänensä sävyihin ja painoihin. Hän on ymmärtänyt, että huomaamattaan toisinaan imitoi isäänsä myös esiintyessään: puheessaan, eleissään tai läsnäolossaan.
”Arvelen, että isän vaikutus on juurtunut psyykeen, mikä sitten heijastuu esiintymiseen. En aina edes tunnista sitä, koska se on niin kerroksellista.”
Samoista piirteistä on ollut apua yhteisissä töissä. Sen Pertti ja Akseli huomasivat viime vuonna, kun he työskentelivät Heinolan kesäteatterin Näytelmä, joka menee pieleen -komediassa. Pertti ohjasi, ja Akselilla oli näytelmässä rooli.
”Oli kivaa olla tavallista tiiviimmin yhdessä. Akseli asuu Turussa emmekä näe kovin usein”, Pertti sanoo.
”Hauskaa oli. Ei tullut oloa, että toi ukko käskyttää mua”, Akseli naurahtaa.
Heinolan-kesän ajan isä ja poika asuivat kämppäkavereina. Näytelmäharjoitusten jälkeen he pohtivat, mitä illalla syötäisiin, katsoivat televisiosta jääkiekon MM-kisoja ja kannustivat Suomea.
Samankaltaisuus saattaa myös turhauttaa. Kumpikin kaipaisi toisiltaan suoraa puhetta tiukoissa paikoissa.
Jos Akselia painaa jokin, syytä on vaikeaa kaivaa esiin.
”Olisi hirveän paljon helpompaa, jos kertoisit ongelman saman tien, niin pääsisimme eteenpäin”, Pertti sanoo.
”Haluaisin kyllä, mutta asia on jonkin lukon takana. Siinä hetkessä en osaa avata sitä”, Akseli selittää.
Akseli taas muistaa tuskastuneensa isäänsä Heinolassa. Hänen mielestään Pertti suuttui turhasta.
”Sinulta paloivat käämit tekniikan kanssa. Olin aivan vieressä ja olisit voinut kysyä minulta jeesiä ennen kuin hermostut.”
”Jotain samaa meissä on”, Pertti nauraa.
”Minussa kummittelee pieni perfektionisti. On pitänyt opetella sietämään keskeneräisyyttä.”
Teini-iässä Akseli ei kapinoinut, Pertti muistaa. Myös rauhallisuus yhdistää isää ja poikaa.
Akselin sisaret olivat toista maata.
”He panivat haisemaan niin, että minulta lähti tukka päästä”, Pertti sanoo.
Akseli itse kuvaa itseään rauhalliseksi introvertiksi.
”Siskot ovat ulospäinsuuntautuneempia, ja heidän energiansa vaihtelee useammin rauhallisesta kiivaaseen. Minä olen tasaisempi.”
Lapsena Akselia kiinnostivat avaruus, fysiikka ja kemia. Taide alkoi kiehtoa Akselia teini-ikäisenä. Hän muistaa kuvitelleensa, että sitä pitäisi osata saman tien.
”Minussa kummittelee pieni perfektionisti. On pitänyt opetella sietämään keskeneräisyyttä.”
Lukion jälkeen Akseli haki Teatterikorkeakouluun, mutta ovet eivät auenneet. Kun Akseli pohti vaihtoehtoja, Pertti vinkkasi hänelle kansanopiston draamalinjasta.
”Kyse ei ollut ’kulje isäsi jalanjäljissä’ -ehdotuksesta vaan siitä, että siellä voisi kokeilla, tuntuuko ala omalta.”
”Sinä naputat, että olen iltakukkuja, ja minun on vaikea herätä aamuisin. Sinä vuonna ei koskaan harmittanut herätä, koska sain näytellä koko päivän”, Akseli kertoo.
Kansanopistovuoden jälkeen Akseli opiskeli Turun Taideakatemiassa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi.
Akseli päätti ammatinvalintansa itsenäisesti. Silti hän pohtii, että alitajuisesti saattoi etsiä hyväksyntää ja nähdyksi tulemista.
”Vanhempien esimerkki on toki vaikuttanut siihen, että ala on kiinnostanut. Puolivitsillä olen miettinyt, että mitä jos jonain aamuna herättyäni tajuaisin, etten koskaan halunnutkaan tätä”, hän tunnustaa.
”Mutta ei se niin ole.”
”Ehkä sisäinen pikkupoikani reagoi asetelmaan ikään kuin en olisi siinä ihan mukana. Perheessä aikuinenkin tuntee olonsa joskus pikkulapseksi.”
Aiemmin Akseli ajatteli, ettei näyttelijäperhe aiheuta hänelle suorituspainetta. Nyt hän ymmärtää olleensa väärässä. Hän on etsinyt paikkaansa perheessä, jossa kaikki muut ovat kouluttautuneet Teatterikorkeakoulussa näyttelijöiksi.
”En päässyt sinne opiskelemaan. Väistämättä siitä seurasi ajatus, että olen vähän erilläni muista perheenjäsenistä. Heillä on yhteinen kokemus ja koulutuksen ja tutkinnon kautta määritelty yhteiskunnallinen leima.”
Akseli korostaa, että perhe ei ole asettanut hänelle paineita eikä väheksynyt häntä.
”Ehkä sisäinen pikkupoikani reagoi asetelmaan ikään kuin en olisi siinä ihan mukana. Perheessä aikuinenkin tuntee olonsa joskus pikkulapseksi.”
Pertti on samaa mieltä.
”Tunne tulee ja menee, ja se kuuluu elämään.”
Akselissa elää halu todistaa osaamisensa perheelle, joka osaa katsoa teatteria ammattilaisen silmin.
”Eniten jännitän aina sitä esitystä, jota tulet katsomaan. Joskus enemmän kuin ensi-iltaa. Mietin, että pitää olla hyvä tänään, ei saa epäonnistua! Jos minulla olisi insinöörifaija, joka vain näyttäisi peukkuja, minun ei tarvitsisi jännittää,” Akseli kertoo isälleen.
Tunne on helpottanut vuosien aikana.
”Minä en oikein voi asialle mitään, jos haluan esityksen nähdä”, Pertti sanoo.
Hänen keinonsa on tsempata ja kannustaa lastaan tekemään parhaansa.
Joka vuosi pääsiäisenä Pertti isännöi päivällisiä, jonne tulevat lapset ja heidän kumppaninsa. Kun on syöty ja juotu hyvin, alkaa polveileva keskustelu.
”Se on isän lempihetkiä, istua hiljaa ja fiilistellä ilman, että tarvitsee olla huomion keskipisteenä”, Akseli kuvailee.
”Nojaudun taaksepäin ja seurailen nuoremman sukupolven dynamiikkaa. Se on mahtavaa”, Pertti täydentää.
Perhejuhlaan tuo uutta vauhtia Pihlan neljävuotias tytär. Pertti arvostaa poikansa eno-ominaisuuksia.
”Sinulla on vastaansanomaton taito antautua leikkiin kiireettömästi, lapsen ehdoilla. Näen, että sellainen superhyvä yhteys toiseen elävään ihmiseen tuottaa nautintoa myös sinulle.”
Tulevaisuuteen Pertti toivoo Akselille kaikkea hyvää.
”Minusta olisi myös hienoa nähdä lähelläsi joku tärkeä, läheinen ihminen.”
Akseli toivoo isälleen leppoista hengailua.
”Olet jo eläkeukko, mutta ennen kuin pää tai kroppa brakaavat, sinä et duunia lopeta. Siksi toivon myös kiinnostavia töitä.”
Isällä ja pojalla on tapana nauraa vapautuneesti toistensa jutuille.
”Olemme pysyneet lapsen tasolla, koska kaikki kakkapissahuumori naurattaa”, Pertti sanoo.
Pientä kuittailuakin suhde kestää.
”Parasta on, jos toinen heittää hyvän jutun ja itse vielä pääsee iskemään vastapalloon”, Pertti nauraa.
”Jos on hyvä isku tarjottimella, molempia harmittaisi, jos toinen ei vastaisi siihen”, Akseli hymyilee.
Pertti auttaa lapsiaan mielellään, mutta on yrittänyt opetella olemaan tyrkyttämättä apuaan.
”Kun Akseli alkoi itsenäistyä, heräsi huoli, kuinka hän pärjää taloudellisesti. Sekaannuin liikaa. On asioita, jotka jokaisen nuoren pitää rakentaa itse.”
”Joskus isän tukea on ollut vaikeaa ottaa vastaan, ja faija on ärsyttänyt minua. Silloin olen ottanut omaa tilaa. Tiedän, että kun tunne menee ohi, voin palata. Välirikkoa meillä ei ole koskaan ollut”, Akseli kertoo.
Pertti ajattelee, että vanhemmat ovat aina jossain määrin huolissaan lapsistaan.
”Se jatkuu hamaan kalkkiviivaan asti. Linnut pärjäävät yhdellä kesällä, mutta vastuu ihmiseläimestä kestää yliajalle. Nyt alamme olla käännekohdassa, ja kohta teidän on alettava huolehtia minusta.”
Pertti haluaa olla lastensa käytettävissä tulevaisuudessakin.
”En tiedä, kuinka hyvin lapset kestävät minua”, hän vitsailee.
”Paremmin koko ajan”, Akseli vastaa.
Juttu on ilmestynyt Eeva-lehdessä 1/2026.
Kommentit