Ex-uutisankkuri Keijo Leppäsen perheessä ei puhuta tunteista – neljä vuotta sitten jääkiekkoilijapoika Ottoville päätti toisin ja soitti isälleen
Eläkkeelle jäänyt uutisankkuri Keijo Leppänen ja hänen jääkiekkoilijapoikansa Ottoville Leppänen ovat perheensä rauhallisimmat luonteet.
Isänpäivän iltana vuonna 2020 jääkiekkoilija Ottoville Leppänen päätti kokeilla tunteista puhumista. Siksi hän soitti isälleen Keijo Leppäselle Yhdysvalloista.
Ajatus ei ollut täysin oma. Isänpäiväksi osuneissa treeneissä Ottovillen joukkueen RPI:n valmentaja haastoi kaikki pelaajat, jotka tuntevat rakastavansa isäänsä, sanomaan sen tälle ääneen.
Keijo Leppänen vastasi poikansa puheluun kotonaan Espoossa. Mitä pojan tunnustuksesta jäi isälle mieleen?
”No, minä en muista sitä. Eli se ei tehnyt minuun sillä tavalla syvää vaikutusta”, Keijo sanoo.
Ottoville, perheen kesken Ottis, pelasi Yhdysvalloissa jääkiekkoa paikallisissa yliopistosarjoissa kaikkiaan viisi vuotta ja palasi Suomeen vuonna 2023. Hänen isänsä Keijo Leppäsen moni tuntee MTV:n pitkäaikaisena uutisankkurina.
Leppästen perheessä ei puhuta tunteista, eikä isälläkään ole tapana ladella pojalle suoria rakkaudentunnustuksia.
”Ehkä olen vähän liian harvoin pukenut sanoiksi sen, kuinka paljon Ottiksesta tykkään. Meillä tulee huumori väliin: kyllä sä olet Ottis sitten hyvä jätkä”, Keijo sanoo ja taputtaa Ottovilleä leikkisästi olkapäähän.
Ottoville tunnustaa, että hänen isänpäivän puhelunsakin meni kiertelyksi ja kaarteluksi.
”Taisin pohjustaa puheluani kertomalla, että hei, koutsi oli sitä mieltä, että tämä pitäisi sanoa. Ymmärrän tosi hyvin, etteivät sanat silloin jää mieleen.”
Isä ja poika puhuvat jääkiekosta, eivät ihmissuhteista. Keijolle olisi kauhistus löytää itsensä hääräämästä pojan suhdekuvioiden alueella.
”Vaikkapa tyttöystäväjutut ovat täysin pois laskuista. En halua olla niissä jeesimässä. Ylipäätään minulle riittää vaistota, että perheessäni kaikilla on kaikki hyvin. En halua jatkuvasti varmistella, onhan niin”, Keijo sanoo.
Keijon ja hänen Hanna-vaimonsa laaja ystäväpiiri käy usein lauantaisin yhdessä lounaalla. Aikuistuneet lapset saavat tulla mukaan.
Ottovillellä on kaksi veljeä, kaksi vuotta vanhempi Ukkopekka ja kaksi vuotta nuorempi Frans-Eemil. Perheyhteys on tiivis, vaikka tunteista ei puhutakaan. Kun isä ja poika keskustelevat, nopea huumori lentää ja vitsailu on yhteistä.
”Kun näin perheen studion oven takana, tippa tuli linssiin ja ääni alkoi vapista.”
Ottoville pelaa ensimmäistä kauttaan Kiekko-Espoon paidassa jääkiekon SM-liigassa. Seuran kotihalli, nykyinen Metro-Areena, on sama halli, jossa Espoossa syntynyt Ottoville otti ensituntumaa kiekkojäähän viisi- tai kuusivuotiaana. Isä sen paremmin kuin poikakaan eivät muista tarkkaa ikää.
Keijo Leppänen jäi syyskuussa eläkkeelle uutisankkurin työstään. Hän ehti lukea uutisia televisioruudussa yli 30 vuotta.
Eläkkeelle jäämisestä sai alkunsa kaksi hauskaa perhetapahtumaa. Keke, kuten perhe häntä kutsuu, koki yllätyksen viimeisenä lähetyspäivänään. Puoliso Hanna, kaikki pojat sekä Ukkopekan tyttöystävä Mette ja Ottovillen tyttöystävä Oona kokoontuivat salaa Maikkarin uutisstudioon ja yllättivät suosikkiankkurin pukeutuneena samanlaisiin kukkapaitoihin.
”Työroolissa pokka pitää, vaikka vastapäätä istuisi Riikka Purra tai Petteri Orpo. Sen sijaan läheisten läsnäolo liikutti. Kun näin perheen studion oven takana, tippa tuli linssiin ja ääni alkoi vapista.”
Toinen yllätys oli luvassa seuraavana päivänä. Nyt asialla oli Keijo ja kohteena Ottoville, joka oli sijoitettu ensi kerran nykyisen joukkueensa Kiekko-Espoon avauskokoonpanoon. Se on nuorelle kiekkoilijalle juhlava hetki, sillä näiden pelaajien nimet luetaan hallissa ääneen ennen tuomarin vihellystä ja pelin alkamista.
Normaalisti Keijo kulkee Kiekko-Espoon kotipeleihin kausikortilla siinä missä kuka tahansa katsoja, mutta nyt joukkueen kapteeni oli salaa pyytänyt laitahyökkääjän isää lukemaan kokoonpanon ääneen jo pukukopissa ennen ottelua.
”Vuorokaudessa tapahtui kosto. Ensin hänet salakuljetettiin minun työpaikalleni, sitten minut hänen työpaikalleen siitäs sait -henkisesti”, Keijo sanoo.
Tämä on sitä yhteistä huumoria, joka huvittaa molempia.
”Olen ilmeisesti toiminut aika säällisesti suhteessa lapsiini, ja myös heidän kaverinsa ovat huomanneet sen.”
Moni Ottovillen joukkuekaveri tuntui arvostavan Keijo Leppäsen näkyvää läsnäoloa pukukopissa, pelaajien pyhimmässä paikassa. Somepätkää vierailusta jaettiin ahkerasti, ja monet halusivat myös toivottaa pojan kautta Kekelle hyviä eläkepäiviä.
”Tuli olo, että minulle on sattunut cooli faija”, Ottoville sanoo.
Ottovillellä on joukkueen kesken myös perheestä tuttu lempinimi.
”Jotkut kutsuvat minua hallilla Keijoksi.”
”Hiukan imartelee”, aito Keijo vastaa.
”Olen ilmeisesti toiminut aika säällisesti suhteessa lapsiini, ja myös heidän kaverinsa ovat huomanneet sen.”
Töissä Keijo teki iltavuoroa. Hän ei aina päässyt naapuruston lasten ja aikuisten välisiin, pihalla useasti pelattuihin salibandyturnauksiin yhtä säännöllisesti kuin jonkin toisen perheen äiti tai isä.
”Mutta jos koulussa piti mennä vanhemman kanssa hammaslääkäriin yhdeltätoista, se ei ollut iskälle ongelma”, Ottoville sanoo.
Keijo kuljetti lapsia harrastuksiin, Ottovilleä jääkiekkoon ja Ukkopekkaa ja Frans-Eemiliä jalkapalloon.
Perheen äiti Hanna on pitkälti vastuussa arjen koti- ja metatöistä. Keijon mukaan ei pakosta vaan ”taipumustensa perusteella”.
”Hän on äitinsä puolelta kolmannen polven kotitalousihme, vaikka on ollut myös työssä koko ajan. Minä en ole yksiäkään kurahaalareita lapsille ostanut, en koskaan. Ehkä meillä sitten oli vähän tavallista selvempi roolijako.”
Roolijako liittyi perinteisiksi miellettyihin naisten ja miesten töihin.
”Iskä on grillaaja ja kahvinkeittäjä. Edelleen hän maksaa laskun aina, kun syömme ulkona. Omassa taloudessani olen ehkä pykälän verran osaavampi ja ahkerampi”, Ottoville sanoo.
”Ottis on haastanut minua todella vähän, jos ollenkaan. Meidän yhteiselomme isä-poikasuhteessa on ollut helppoa.”
Leppästen perheessä esikoinen Ukkopekka raivasi tietä nuoremmilleen. Keskimmäisenä syntynyt Ottoville ei myönnä kertaakaan kapinoineensa isää vastaan. Isällä ja Ukkopekalla eli Ukkiksella sen sijaan riitti yhteentörmäyksiä, kun tämä oli teini.
”Ottis on haastanut minua todella vähän, jos ollenkaan. Meidän yhteiselomme isä-poikasuhteessa on ollut helppoa”, Keijo sanoo.
Keijo ja Ottoville pohtivat olevansa samanlaisia luonteita, ennen kaikkea rauhallisia. Todisteeksi sopii impulsiivisuusjana, jonka Leppäsen perhe kerran piirsi leikillään. Jokainen sai arvioida, mihin kohti janaa kukin viidestä perheenjäsenestä sijoittuu akselilla rauhallinen – helposti kiihtyvä.
”Kyllä se niin taisi olla, että me olimme rauhallisessa päässä kaksistaan Ottiksen kanssa. Räiskyvät ja impulsiiviset olivat toisessa päässä. Siellä ei ollut meille sijaa kenenkään mielestä”, Keijo sanoo.
Jos perheessä on pomo, se on Keijo. Yli kolmen vuosikymmenen työuransa aikana hän ei koskaan haaveillut esihenkilön asemasta, mutta perhe-elämässä johtajan rooli tuntuu luontevalta.
”Olen vastuunkantaja ja pomo tälle joukolle, jonka olen ympärilleni saanut ja osin rakentanut.”
Kyse ei ole niinkään ankaruudesta vaan jämptiydestä, Keijo miettii.
”Faijana olen vaatinut lapsia kunnioittamaan vanhempia ihmisiä, myös itseäni. Tyylini on: tehkää kuin minä sanon, sillä tavalla pärjäätte. Huutaa saa, jos huvittaa, mutta ei se marssijärjestystä muuta.”
Malli tulee Keijon sukupolvien ketjusta.
”Olen kodin, uskonnon ja isänmaan ihminen. Minulla oli aika karunsorttinen faija, mutta hänkin oli auktoriteetti ja takasi tärkeimmän eli turvallisuuden. Usko Jumalaan näkyi omien vanhempieni valinnoissa. Se näkyy jollain tapaa varmasti myös omissani ja heijastuu ehkä lapsiinkin.”
Mitä tähän sanoo Ottoville?
”Tavat muuttuvat, mutta tuo linja ja vakaumus ovat helppoja jakaa.”
Nuorelle ihmiselle asetelma ei silti ollut täysin mutkaton.
Ottoville oppi nopeasti, että jos jotakin sanottiin kotona, teinin ei kannattanut lähteä sitä isommin haastamaan.
”Isoveli sitä teki, eikä se ollut tuottoisaa. Ajattelin, ettei kannata toistaa samaa”, Ottoville sanoo.
Ottovillen kotiintuloajat olivat tiukemmat kuin kavereilla. Eron huomasi etenkin lukiossa, täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
”Kavereiden ei tarvinnut mennä yöksi kotiin, ja jos oli perjantai, heidän kotonaan jääkaapissa oli ehkä lapsille muitakin kuin limujuomia. Silloin huomasin ensimmäisen kerran selvästi, että iskä on vähän tiukempi vanhempi. Samoin äiti.”
Ottoville koetti venyttää annettuja sääntöjä – yhteistyössä äidin kanssa.
”Saatoin ehdottaa äidille vaikka, että saanko tulla kotiin vähän myöhemmin ja voiko isoveli hakea isän sijaan, jos esimerkiksi olin juonut 18-vuotiaana jossain neljä olutta. Ei iskä olisi tullutkaan.”
Keijo on eri mieltä. Kyyti olisi varmuudella saapunut, vaikka sitten sovittua myöhemmin.
”Joo joo. Kun sinun kanssasi oli sovittu säännöt, tiesin, että niitä on turha yrittää venyttää. Omasta mielestäni tein sitä tietenkin vain hyvän maun rajoissa”, Ottoville puolustautuu.
”Vaikka olen viettänyt paljon aikaa kentän laidalla, se ei tarkoita, että olisin pakottanut lapseni johonkin purkaakseni omaa toteutumatonta tilannettani.”
Kun Ottoville muutti 19-vuotiaana Yhdysvaltoihin pelaamaan jääkiekkoa yliopistosarjassa, isä oli hänen innokkain kannustajansa.
”Taustaani vasten sanoin sinulle, että jos on mahdollisuus lähteä Jenkkeihin, mene”, Keijo sanoo.
Muutamat Ottovillen kaverit tekivät samaan aikaan lähtöä Yhdysvaltoihin kiekon perässä.
”Olisi helppoa sanoa, että seurasin vain kavereitani, mutta yhtä paljon lähtöni oli perheen valinta.”
Keijokin oli kouluaikoina lahjakas liikkuja. Liikunnan harrastamiseen ei kuitenkaan ollut samoja mahdollisuuksia 1960-luvun pikkukaupungissa Virroilla kuin omien poikien lapsuudessa Espoossa.
”En saanut edes kokeilla, vaikka oli kova into ja ilmeisen hyvät geenit.”
Keijo on halunnut tarjota pojilleen mahdollisuuksia, ei toteuttaa unelmiaan näiden kautta.
”Vaikka olen viettänyt paljon aikaa kentän laidalla ja joskus huutanut tuomareille niin, että olen joutunut lööppeihin, se ei tarkoita, että olisin pakottanut lapseni johonkin purkaakseni omaa toteutumatonta tilannettani”, Keijo sanoo.
Keijo tuntee, että hänen vanhempansa eivät osanneet kannustaa häntä käymään koulua. Isänä hän on itse halunnut toimia toisin.
”Korostin lapsille, että kannattaa suorittaa vähintään lukio-opinnot ja opiskella hyvä englannin kielen taito.”
Ottoville asuu asuu Helsingissä, vanhemmat Espoossa, jossa sijaitsee myös Ottovillen kotihalli Metro-Areena.
Kotiottelupäivinä Ottovillellä on tapana käydä lapsuudenkodissaan. Hän nukkuu päiväunet vanhassa huoneessaan, jossa lapsuuden jääkiekkopokaalit yhä ovat esillä. Hän kulkee erikseen ilmoittamatta, omilla avaimillaan, ja palaa hallille käytyään ensin vanhempien jääkaapilla.
”Etenkin iskä ymmärtää, että pelipäivinä minua ei kannata liikaa häiritä jutteluilla.”
Jos peli on mennyt hyvin, Keijo lähettää pojalleen viestin sen jälkeen.
”Jos taas näen, että olet pelannut huonosti ja joukkuekin on hävinnyt, WhatsApp on hiljaa. En ryhdy vääntämään mustaa valkoiseksi. Sellaista saattoi olla juniorikiekon aikaan, mutta ei enää.”
Ottovillekään ei halua puhelimeensa turhia tsemppiviestejä.
”Iskä ymmärtää lajista niin paljon, että niistä tulisi vain tyhmä olo. Jos häviön hetkellä häneltä tulisi viesti, että olitpa tänään hyvä mutta harmillisesti muut huonoja, ei se pitäisi paikkaansa. Sellainen vain pahentaisi oloani.”
Jos auto hajoaa tai kodin sähköt pätkivät, Ottoville soittaa isälle.
Toki Ottoville käy vanhempiensa luona myös ajan kanssa. Yleensä niin tapahtuu sunnuntaisin.
”Joskus huomaan jopa vähän keksiväni syitä käydä, kuten että laturi on unohtunut.”
Ja jos auto hajoaa tai kodin sähköt pätkivät, Ottoville soittaa isälle.
Keijolla on nyt aikaa vastata. Erityisiä suunnitelmia eläkepäiviksi ei ole.
”Jos Hanna olisi tässä, hän varmasti sanoisi, että tarvitsemme kesämökin. Tai jos ajattelisimme muuttaa, hän olisi miettinyt jo Töölöä tai Tapiolaa.”
Keijolla on hyvä olla tässä hetkessä. Siksikään hän ei halua liikoja suunnitella. Rentoudesta kertoo sekin, millä asenteella hän vei perheen sohvan uudelleen verhoiltavaksi.
”Verhoilija pyysi katsomaan kangasta. Vastasin, että se ei kiinnosta minua. Valinta on tehty ja se on hyvä, jos siinä on hyvä maata.”
Juttu on julkaistu Eeva-lehdessä 1/25.
