Satu Leiponen ei ollut aina humalassa, saati että olisi rypenyt ojan pohjalla. Hän oli alaisiaan kannustava esimies ja yrittäjä. Pelaillessaan pelejä ja rakennellessaan legoilla pienen Miko-poikansa kanssa hän oli näennäisesti paikalla mutta ei läsnä.
Sadun aivot huusivat alkoholia. Pää raksutti kuin tietokone: se suunnitteli kiihkeästi seuraavaa mahdollisuutta juoda. Päihde oli vallannut mielen ja riepotteli sitä mennen tullen.
”Kaikki piti tehdä salassa. En voinut ostaa juomaa aina samasta paikasta. Hain monesta kaupasta ja välillä naapurikunnastakin, ettei vain jossain ajateltaisi minun olevan alkoholisti.”
Vain lähipiiri tiesi Sadun salaisuuden.
Kaiken takana oli pelko
Hyvässäkin perheessä on usein omat kipupisteensä. Niin myös Sadun lapsuudenkodissa. Tyttärestä kasvoi läheisriippuvainen.
”Uuvuin, kun yritin miellyttää. Etsin hyvää oloa itseni ulkopuolelta.”
Jos Satu huomasi, ettei joku pitänyt hänestä, hän alkoi kalastella hyväksyntää kehumalla vaikkapa tämän vaatetta.
”Imin toisten tunnetilat itseeni. Jos menin reippaana aamulla töihin ja joku oli huonolla tuulella, minunkin päiväni oli pilalla. Olin rajaton ihminen.”
Kaiken pohjalla oli pelko hylätyksi tulemisesta. Se alkoi vainota Satua, kun hän alkoi juoda enemmän kuin oli tarkoitus.
”Pelkäsin kauheasti, että kulissit kaatuvat ja olen kakkosluokan kansalainen.”
Kuitenkin vasta pohjakosketus käynnisti muutoksen parempaan.
Ensikänni 13-vuotiaana
Satu joi itsensä ensimmäisen kerran humalaan varhaisessa teini-iässä, 13-vuotiaana. Hän piti siitä tunteesta heti. Se huuhtoi hetkeksi pois pahan olon. Riippuvuus syntyi kuitenkin vasta parikymppisenä.
”Ajatukseni alkoivat muuttua päihdekeskeisiksi. Päihde alkoi pyörittää mieltäni. Elin päihdetapahtumasta toiseen, ja niiden välisen ajan suoritin elämää.”
Satu opiskeli, kävi töissä ja rakensi tulevan aviomiehensä kanssa yhteistä tulevaisuutta. 1990-luvun alun laman aikoihin Satu keskittyi työhön ja haastoi itseään. Saavutetut tavoitteet eivät kuitenkaan tuntuneet miltään.
Paha olo oli helppo hukuttaa alkoholiin.
”En osannut sanoittaa oloani. Hain aina syitä itseni ulkopuolelta. Se oli helpompaa. Pidin itseni kiireisenä, ettei minun tarvinnut pysähtyä.”
Näin viina vie
Raitistuttuaan Satu on opiskellut mielenterveys- ja päihdetyön lähihoitajaksi sekä kokemusasiantuntijaksi. Nyt hän tietää alkoholismin etenemisen kaavan.
Ensin alkoholisti menettää kontrollin juomisen aloittamiseen: jos hän päättää, ettei juo tänään, hän juo silti. Seuraavaksi alkoholisti menettää kontrollin juomisen määrään: jos hän päättää juoda etiketin yläreunaan asti, hän juokin koko pullollisen.
Lopuksi alkoholisti menettää kontrollin juomisen lopettamiseen: jos hän päättää lopettaa juomisen lauantaina, se jatkuu vielä sunnuntai-iltana.
Kontrollin menettäminen oli Sadullekin aiemmin valtavan häpeän ja syyllisyyden lähde.
”Mieheni huomautteli, että porukassa olin aina eniten humalassa. Sammuin kesken juhlien ja minua sai kantaa ja hävetä. Ihmettelin itsekin, mikä minulla oli, ja yritin monesti muuttua.”
Satu meni illanistujaisiin ja saunailtoihin päättäen vakaasti, että ottaa alkoholia maltillisesti ja käyttäytyy fiksusti. Ikinä se ei onnistunut.
Sekakäyttöä ja itsetuhoisuutta
Kun Sadusta tuli äiti vuonna 2003, hän oli onnensa kukkuloilla.
”Olin ajatellut, että paha oloni johtui siitä, että olin jo yli kolmikymppinen eikä minulla ollut lasta. Raskausajan olin juomatta. Luulin, ettei minulla olekaan ongelmaa juomisen kanssa.”
Satu lauleskeli tulokkaalle. Hän päätti olla maailman paras äiti. Kuitenkin vain pari kuukautta Mikon syntymän jälkeen hän joi jälleen. Riippuvuus alkoi hallita mieltä, ja päihteiden käyttö pienen lapsen äitinä tuotti lisää syvää itseinhoa.
Satu oli huolissaan juomisestaan, mutta alkoholistille tyypilliseen tapaan toisaalta kielsi sen. Hän haki apua masennukseen, mutta ei kertonut avoimesti juomisestaan eikä varsinkaan sen määrästä.
”Hain apua päihderiippuvuuden oireisiin ja seurauksiin. Sain unilääkkeitä, masennuslääkkeitä ja lääkkeitä ahdistukseen. Kävin terapiassa. Ihmettelin kyllä pakonomaista haluani juoda, mutta se pistettiin masennuksen piikkiin.”
Satu jäi kiinni lääkkeisiin ja otti niitä itsetuhoisena liikaa. Hän päätyi suljetulle psy- kiatriselle osastolle.
Elämänilo oli tiessään, ja Satu tunsi olevansa epäonnistunut, selkärangaton yksilö.
Sitten jysähti pahemman kerran: Sadun viisivuotias Miko-poika oli vähällä kuolla aivokasvaimeen.
”Kokemus oli hyvn traumaattinen. Kun vein poikaani leikkaukseen, itkin vuolaasti ja sanoin ääneen, että jos hän selviää hengissä, teen kaikkeni, että hänellä on hyvä olla.”
Miko selvisi, mutta hänen äitinsä juominen jatkui.
Sadun avioliitto kariutui, mutta muuten kaikki näytti ulospäin hyvältä. Olihan Satu lapsestaan huolehtiva äiti, joka menestyi työssään ja jolla oli laaja ystäväpiiri. Hän oli aina iloinen ja sosiaalinen. Vain lähipiiri näki verhon taakse.
”Minulle oli kunnia-asia, että alaiseni voivat hyvin. Jaksoin kuunnella ja kannustaa heitä. Se oli pakoa omasta itsestä.”
Sadun juominen ei vielä silloin ollut jokapäiväistä, mutta pikkuhiljaa muut mielenkiinnon kohteet, harrastukset ja ystävät alkoivat jäädä. Päihde alkoi vallata alaa.
Pullosta tuli tärkeämpi kuin oma lapsi
Pian Satu eli uudessa, vaikeassa parisuhteessa.
”Kun miesystäväni jäi ensimmäisen kerran kiinni pettämisestä, minun olisi pitänyt juosta karkuun, mutta me menimme kihloihin. En osannut päästää irti. Koin niin hirveää alemmuutta, eikä minulla ollut itsetuntoa eikä itsekunnioitusta. Mielestäni en ansainnut parempaa.”
Kaiken keskellä oli erityislapsi Miko. Satu saattoi olla aamulla niin humalassa, ettei hän herännyt laittamaan poikaa kouluun. Lapsi soitti isoäitinsä apuun.
”Mummi tuli laittamaan hänet koulutaksiin. Poika oli puhunut koulussa, että mikähän äidillä on, onkohan hän kuollut. Häpesin valtavasti. En halunnut olla sellainen.”
Satu myöntää, että pullo tuli tärkeämmäksi kuin oma lapsi ja muut rakkaat ihmiset. Sadun äiti oli jatkuvassa hälytystilassa siltä varalta, että Sadulle sattuisi jotain tai Miko jäisi heitteille.
”Näin hän peitteli juomistani ja tavallaan mahdollisti sen jatkumisen, vaikkei äitini sitä tietenkään halunnut. Hän yritti auttaa minua niin hyvällä kuin pahalla, ja pikku- hiljaa hän oli aivan loppu.”
Äiti vahti aikuista tytärtään
Sadun äiti nukkui kännykkä tyynyn vieressä aina valmiina -asenteella.
”Hän pelkäsi minun, oman tyttärensä, puolesta ja täysin viattoman lapsenlapsensa puolesta.”
Miko säästyi huostaanotolta vain isoäitinsä ansiosta. Sadun elämä jatkoi alamäkeä. Hän eli täysin omien moraalikäsitystensä vastaisesti ja esimerkiksi ajoi humalassa autoa. Seuraavana päivänä hän ei voinut ymmärtää tekoaan.
Kun Satu Leiponen sairastui syöpään ja hänelle laitettiin avanne, hän luovutti.
”Se oli viimeinen niitti. Ajattelin, että nyt saa mennä, en jaksa enää. Join joka päivä.”
Hätähuutonaan hän otti jälleen liikaa lääkkeitä. Ollessaan taas suljetulla osastolla hän päätti hakea apua päihderiippuvuuteensa, ei enää vain sen seurauksiin.
”Ystäväni oli ollut Minnesota-hoidossa puolitoista vuotta aiemmin. Olin pitänyt hoitoon menoa hänelle hyvänä asiana, koska hän oli mielestäni vähän minua pahempi juoppo.”
Alkoholistin taudinkuvaan kuuluu vertailu: on helpottavaa, kun jollakin näyttää menevän vielä huonommin kuin itsellä.
”Ihmettelin ystäväni muuttumista. Hän raitistui oikeasti, ja olin suorastaan kateellinen hänen mielenrauhastaan.”
Alkoholin hautajaiset
Ystävä vei Sadun hoitopaikkaan. Edellisiltana Satu vietti alkoholin hautajaiset, joi viimeisen kerran. Hänestä tuntui mahdottomalta ajatus, ettei voisi enää koskaan juoda.
Minnesota-hoito mullisti Satu Leiposen ajatusmaailman. Hänessä heräsi toivo. Vertaistuki oli valtava voima. Aiemmin raitistuneet vierailijat kertoivat kokemuksistaan ja valoivat uskoa valoisampaan huomiseen.
”He tiesivät, mistä puhuivat, ja pystyin samastumaan heihin. Opin vähitellen sanoittamaan tunne-elämääni. Ratkaiseva asia oli oman elämäntarinan kertominen. Olin päättänyt, että joitakin asioita en kerro kenellekään, mutta hoidossa päätin uskaltaa. Oksensin ulos kaiken lapsuudesta siihen päivään asti”, Satu muistelee vuotta 2016.
Hän oli tuolloin 46-vuotias.
”Kertoessani näin päihderiippuvuuteni etenemisen ja sen, miten mikäkin asia oli vaikuttanut minuun. Näin myös sen seuraukset.”
Sadun äiti, ystävä ja täti saapuivat hoitojakson läheisviikonloppuun. Siellä Satu ymmärsi lopullisesti, kuinka hän oli varastanut lähipiirinsä elämän. Hän tajusi, että päihderiippuvuuden seuraukset voivat olla läheisille yhtä vakavat kuin riippuvaiselle itselleen.
”Äitini kertoi, kuinka hän oli joutunut häpeämään minua. Hän oli miettinyt, joutuuko hän hautaamaan lapsensa. Ymmärsin, että olin elänyt itsekeskeisesti.”
Täysraittius oli ainoa vaihtoehto
Satu myöntää ajatelleensa, että alkoholismi oli hänen oma asiansa, joka ei kuulunut kenellekään toiselle. Hän oli pitänyt äitiään kontrolloijana, joka yritti puuttua aikuisen ihmisen elämään.
”Se oli ollut vain rakkautta ja huolenpitoa. Hän yritti auttaa minua.”
Enää Satu ei halua pilata omaansa mutta ei myöskään läheistensä elämää. Siksi hän ei leikittele alkoholilla. Hänelle ainoa vaihtoehto on täysraittius.
”Jos otan ensimmäisen huikan, sairauteni puhkeaa jälleen. Ymmärrän, mitä siitä seuraisi. En halua palata siihen. Se ei ollut elämisen arvoista elämää.”
Minnesota-hoito jatkui lähijakson jälkeen vielä vajaan vuoden kerran viikossa. Tuona aikana Sadulle tuli kova tarve lähteä kirkkoon.
”Löysin anteeksiannon ja aidon rakkauden, ja tein uskonratkaisun. Se on tuonut minulle paljon turvaa, hyvää oloa ja mielenrauhaa. Se vei loputkin juomahalut. Sen jälkeen en ole joutunut taistelemaan juomisen kanssa.”
Ilman ahdistusta ei tule muutosta
Raitistumisen jälkeen läheisriippuvuus nosti taas päätään. Sen suhteen hänen täytyy edelleen olla tarkkana.
Päihderiippuvainen menettää usein läheistensä luottamuksen. Petetyt lupaukset ovat satuttaneet ja rikkoneet liikaa.
”Me raitistuneet päihderiippuvaiset emme voi muuta kuin pyytää anteeksi ja osoittaa muutoksemme todeksi pysymällä raittiina. Raittius on paljon muutakin kuin juomattomuutta. Se on kokonaisvaltainen elämänmuutos, uuden elämäntavan ja ajattelutavan omaksumista.”
Päihde- ja läheisriippuvuudessa on tärkeä tunnistaa ja kohdata asiat ja käsitellä ne – särkyä ehjäksi. Ilman ahdistusta ei voi tulla muutosta.
Kun menneisyytensä on käsitellyt, sen voi hyväksyä ja jättää taakseen ilman syyllisyyttä ja katkeruutta.
”Se tehdään puhumalla tunteista. Sitä kautta tulee luottamus huomiseen. Huominen ei enää pelota, ja voin elää tätä päivää.”
Alkoholisti juo iloonsa ja suruunsa. On kuitenkin tunne, johon Sadun mielestä ei voi juoda. Se on kiitollisuus. Satu on kiitollinen ihanista aamuista, kirkkaasta mielestä, pelottomuudesta. Menneisyyden haamut eivät enää hypi silmille.
”Minun on vain pitänyt käydä läpi jokainen tekoni, sanani, kompurointini ja epätoivoni. Ne ovat muuttuneet voimavaroikseni.”
