Minusta ei ole mihinkään! Ajattelin näin jo lapsena ja vielä valtaosan aikuiselämäänikin.

Pidin itseäni tyhmänä ja laiskana. Koulussa ihmettelin, miten muut voivat oppia asioita, jotka tuottivat minulle tuskaa. En pystynyt keskittymään mihinkään.

Vaikeinta oli matematiikka. Se ei mennyt jakeluun, vaikka opettaja kuinka jankkasi. Selvisin kokeista sillä, että opettelin asiat ulkoa. Heti, kun sain lukemani pape ille, unohdin sen. Elämä tuntui raskaalta oppimisvaikeuksien takia. Minua kiusattiin, vaikkei siihen ollut mitään selkeää syytä.

Purin ahdistustani viiltelyyn, mutten uskaltanut tehdä sitä kunnolla. Viillot näyttivät kissan raapaisuilta, enkä saanut niillä hakemaani huomiota. Halusin kertoa viiltelemällä, että minulla oli paha olla.

Hain huomiota myös näpistelemällä. Toivoin jääväni kiinni, jotta vanhempani huomaisivat, että tarvitsin apua. En jäänyt, sillä olin lahjakas pahantekemisessä.

Äiti ja isä pitivät minua kilttinä runotyttönä. Toisaalta olinkin sellainen. En häirinnyt koulussa vaan uppouduin ajatuksiini. Kotona kirjoitin runoja.

Tiettyjen kavereiden kanssa olin kuitenkin hirveä pahis, joka teki kaikenlaista typerää. Muutin itseäni seuran mukaan. En osannut seistä omilla jaloillani.

Tuolloin en osannut epäillä, että ongelmani johtuisivat tarkkaavuushäiriö ADHD:sta. Mutta olen aina tiennyt, että minussa on jotain vinksallaan. Tunsin itseni niin erilaiseksi, kun vertasin itseäni ikäisiini.

Eräänä perjantai-iltana tapasin Laukaan K-marketin parkkipaikalla kivan pojan. Pyysin häntä elokuviin. Ensin olimme ystäviä, mutta sitten poika tunnusti, ettei voinut olla kanssani vain kaveri. Kahden viikon kuluttua olimme kihloissa ja kuukauden kuluttua siitä olin raskaana.

Raskaus oli toivottu ja suunniteltu. Olin lapsesta asti tiennyt, että haluan äidiksi. Muita päätöksemme järkytti. Olin vasta 17- ja kihlattuni 19-vuotias. Äitiäni jännitti, että lapsi jäisi hänen ja isäni hoidettavaksi.

Odotusaika oli kammottava. Oksensin viisi kuukautta ja olin niin väsynyt, että olisin voinut nukkua koko ajan.

Kerran panin perunat kiehumaan ja menin ottamaan pienet tirsat. Kun mieheni saapui kotiin, vastassa oli hirveä savupilvi. Hyvä, ettei opiskelija-asuntomme palanut poroksi. Olimme muuttaneet Tampereelle mieheni opintojen perässä.

Puolisona olin tuolloin hirviö. Hormonini jylläsivät kovaa. Piru oli irti, jos en saanut Fazerin sinistä heti, kun minun alkoi tehdä mieli suklaata.

Onneksi miehelläni oli lehmän hermot. Hän ei olisi pärjännyt kanssani muuten.

Tyttäremme syntyi maaliskuussa 2001. Missä hänen pippelinsä on, ihmettelin. Kaikki merkit olivat viitanneet poikaan ja olimme hankkineet vain sinisiä vaatteita.

Äitiys oli parasta, mitä olin koskaan kokenut. Koin, että olin syntynyt sitä varten. Olin löytänyt oman tehtäväni: minun kuului olla äiti.

Vauva-arki rullasi hyvin. Elimme kellon mukaan. Kaikki toistui samanlaisena. Se helpotti keskittymistäni. Sain itseluottamusta, kun pärjäsin.

Mielessäni ei käynyt kertaakaan, että olisin luovuttanut lapseni toiselle. Päinvastoin: halusin lisää lapsia. Mieheni yritti toppuutella, että ei nyt ihan vielä.

Tulin raskaaksi, vaikka minulla oli kierukka. Ehkä vauvakuumeeni oli niin kova.

Viidennellä viikolla vauvan sydän pysähtyi. Tajusin tämän kuitenkin vasta, kun aloin vuotaa verta viisi viikkoa myöhemmin. Minulle tehtiin kaavinta. Se oli sokki, sillä olimme tottuneet ajatukseen toisesta lapsesta.

Päätimme yrittää heti uudestaan. Pian olin jälleen raskaana. Tämäkin raskaus päättyi keskenmenoon varhaisessa vaiheessa. Samoin kävi kolmella seuraavalla kerralla. Jokaista raskautta varjosti pettymys edellisistä menetyksistä. Pelkäsin, että taas kävisi samalla tavalla.

Selvisimme mieheni kanssa tukeutumalla toisiimme. Olimme menneet naimisiin ja koimme, että olemme entistä tiiviimpi kaksikko. Emme kertoneet keskenmenoista muille ensimmäistä lukuun ottamatta.

Kuudes yritys onnistui. Poikamme syntyi itsenäisyyspäivänä vuonna 2003. Hän oli syntyessään sininen hapenpuutteen vuoksi, ja hänet kiidätettiin teho-osastolle.

Onkohan tämä varmasti minun lapseni, mietin, kun vauva laskettiin rinnoilleni seuraavana päivänä. En kokenut samanlaista yhteyttä kuin esikoisen kanssa.

Imetys ei sujunut. Kotona oli hankalaa, koska lapsilla oli eri rytmi. Samaan syssyyn mieheni lähti armeijaan. Kaikki tuntui raskaalta. En voinut ymmärtää, miksen nauttinut pojan vauva-ajasta.

Lopulta mieleni oli niin musta, etten olisi jaksanut hoitaa vauvaa ollenkaan. Minun teki mieli heittää lapsi parvekkeelta. En olisi ikinä tehnyt sellaista, mutta ajatus kävi mielessäni ohimenevästi.

Lääkärissä kuulin, että olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Lääkäri otti yhteyttä sosiaalitoimistoon. En saanut konkreettista apua esimerkiksi siivoukseen, mutta meitä käytiin tarkkailemassa.

Minulle tarjottiin masennuslääkkeitä. Söin niitä hetken, mutta niistä ei ollut apua.

Alkoi kova kriisi. Kaipasin kauheasti huomiota mieheltäni, mutta en saanut sitä riittävästi, koska lapset vaativat osansa. Parisuhteemme rakoili. Ilman lapsia olisimme eronneet.

Kesti pari vuotta ennen kuin masennukseni hellitti. Eteen tuli kuitenkin uusia haasteita.

Päiväkodissa sanottiin, että pojallamme oli ADHD:n piirteitä. Hän oli ylivilkas ja impulsiivinen. Hän saattoi riisua vaatteensa, kun piti pukea. Samalla hän riisui kaveritkin. Kun poika kasvoi, häiriökäyttäytyminen ja keskittymisvaikeudet lisääntyivät. ADHD-diagnoosin hän sai kuusivuotiaana.

Ihan kuin lukisin itsestäni, tuumin, kun hain tietoa ADHD:sta. Olin varma, että minullakin oli se. Häiriö selittäisi oppimis- ja keskittymisvaikeuteni sekä hölmöilyni nuorena.

Pyysin lähetettä tutkimuksiin, mutta minut pantiin ensin täyttämään testikysely. En jaksanut keskittyä vaan rastitin ruudut summamutikassa. Testituloksen mukaan olin supertalentti, jolla ei ollut mitään ongelmia.

Pyysin lähetettä uudelleen, kun olimme muuttaneet Tampereelta takaisin Laukaaseen. Tällä kertaa sain sen.

Minulta meni hermo psykologisissa testeissä, koska en ymmärtänyt kysymyksiä. Turhauduin niin, että pillahdin itkuun. Diagnoosi varmistui vuonna 2010 neuropsykiatrian poliklinikalla Jyväskylässä.

Se herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olin helpottunut: en ollutkaan tyhmä, laiska ja saamaton.

Toisaalta olin katkera: miksi sain diagnoosin vasta nyt? Jos olisin saanut sen aiemmin, olisin voinut tehdä elämässäni erilaisia ratkaisuja. Olisin ehkä pystynyt opiskelemaan nuoruuden unelma-ammattiini sisustussuunnittelijaksi.

En silti jumittunut jossitteluun vaan suuntasin katseeni eteenpäin. Sain lääkityksen. Sen ansiosta pystyin keskittymään tekemisiini uudella tavalla.

Olin kärsinyt koko elämäni siitä, että päässäni tuntui olevan auki monta tv-kanavaa. Nyt kanavia oli enää yksi. Koko maailma kirkastui.

Parisuhteenikin alkoi kukoistaa myrskyisten vuosien jälkeen. Olimme olleet pitkään vain vanhempia. Nyt meistä tuli taas aviopari. Lääkehoito auttoi tässäkin.

Aloin ymmärtää paremmin puolisoani ja sitä, että olin itse ollut todella haastava ja impulsiivinen. Saimme myös lastenhoitoapua, mikä antoi enemmän aikaa meille kahdelle.

Myrskyisät ajat eivät kuitenkaan jääneet taakse. Pojan oireet lisääntyivät. Hänellä todettiin kielellinen erityisvaikeus, joka vaikeutti oppimista entisestään. Jokin aika sitten hän sai autismikirjon häiriö -diagnoosin.

Poikani on nyt 14-vuotias. Autismin takia hän on edelleen pieni poika. Fyysisesti hän on ikäisensä kokoinen, mutta hänen on vaikea ymmärtää asioita ikäistensä lailla. Hän kaipaa aikuisen jatkuvaa huomiota.

Yritin pitkään tehdä töitä tavalliseen tapaan. Sain mieluisan työpaikan kehitysvammaisten ryhmäavustajana. Työ oli rankkaa mutta antoisaa. Tykkäsin asiakkaistani ja he minusta. Halusin antaa heille kaikkeni.

Aloin kuitenkin väsyä pikkuhiljaa. Asiakkaillani oli samankaltaisia ongelmia, joita jouduin käsittelemään poikani kanssa kotona.

Hekin vaativat huomiota ja käyttäytyivät aggressiivisesti ja uhmakkaasti. He osasivat myös vaistota tunteeni. Mitä väsyneempi olin, sitä enemmän he uhmasivat. Tuntui, etten päässyt työstä koskaan eroon.

Vuosi 2016 oli erityisen raskas. Menetin molemmat isovanhempani. Purin suruani kirjoittamalla runoja. Kirjoittaminen on ollut minulle aina suuri voimavara, jonka avulla olen selvinnyt vaikeista ajoista. Kun en ole enää jaksanut puhua, olen purkanut tuntojani paperille.

Samana keväänä työpaikallani todettiin sisäilmaongelmia. Niiden takia aivoni olivat ihan jumissa, muisti pätki ja päätäni särki. Uuvuin entisestään.

En ollut päästä aamulla sängystä ylös, mutta kävin sitkeästi töissä. Työ oli raskasta, mutta se antoi silti voimaa. Pääsin hetkeksi pois kotoa, pakoon pojan ongelmia. Hän roikkui koko ajan minussa. En saanut hetken rauhaa.

Muutuin käveleväksi ihmisraunioksi. Minulla oli rytmihäiriöitä ja paniikkikohtauksia. Välillä ambulanssi kävi ovellamme. Haukoin henkeä ja luulin, että happi loppuu.

Kerran hajotin keittiön kaapin, kun riehuin paniikissa ja heittelin tavaroita. Ensihoitajat kehottivat minua ottamaan rauhoittavia lääkkeitä ja menemään nukkumaan. Mielessäni pyöri itsetuhoisia ajatuksia. Olin ihan piipussa.

Toukokuussa ystäväni kehotti minua soittamaan kriisikeskukseen. Sieltä ehdotettiin, että poikamme sijoitettaisiin kiireellisesti lastensuojeluyksikköön.

Ajatus kylmäsi sydäntä, mutta minusta tuntui, ettei meillä ollut vaihtoehtoa. Miestäni ratkaisu mietitytti, koska hän ei ymmärtänyt, mitä lapsen sijoittaminen käytännössä tarkoitti. Hän suostui siihen, kun sai tietää, että poika asuisi arkipäivät laitoksessa ja viikon­loppuisin ja lomilla kotona.

Sijoituspaikassa meitä kiiteltiin sisseiksi, kun olimme jaksaneet pyörittää tätä rumbaa niin kauan.

Poikaa varten jouduttiin palkkaamaan lisää työvoimaa, koska hän sai hirveitä raivokohtauksia. Viimeistään silloin tajusimme, ettemme voisi enää pärjätä hänen kanssaan. Tuntui hyvältä, että ammattilaiset tukivat meitä.

Poikakin on pitänyt ratkaisua oikeana. Myöhemmin hän kapsahti kaulaani ja sanoi: Kiitos äiti, kun rakastit minua niin paljon, että hankit minulle hoitopaikan.

Yhtäkkiä kodissamme oli hiljaista ja rauhallista. Saatoin viimein antaa itselleni luvan levätä. 13 vuoden väsymys vei minut sohvan pohjalle. En jaksanut käydä töissä, tehdä ruokaa tai siivota. Aluksi mikään ei tuntunut miltään. Mikään ei tuottanut iloa.

Mummoni sanoi aina, että minun pitäisi kirjoittaa runokirja. Hänen kuolemansa jälkeen ajatus oli alkanut jyskyttää päässäni, ja runot syntyivät kuin itsestään. Ihan kuin mummo olisi laittanut sanat päähäni. Esikoiskirjani Vinossa oikeaan suuntaan julkaistiin keväällä 2017.

Poikani sijoittamisen jälkeen kirjoittaminen oli ainoa tapa, jolla pystyin purkamaan ahdistustani. Pahimman kriisin aikana kirjoittamistani runoista alkoi hahmottua toinen kirjani. ­Samasta saumasta revennyt on tarkoitus julkaista pian.

Kun makasin kotona, aloin myös miettiä, mitä oikeasti haluan. Osallistuin retriittiin, jossa sain pohtia asioitani perin pohjin. Siellä eräs ihminen sanoi, että jos jatkaisin työssäni, menettäisin terveyteni. Hän puki omat ajatukseni sanoiksi. Kysyin mieheltäni, olisiko hän tukenani, jos hyppäisin tuntemattomaan ja perustaisin oman yrityksen.

Halusin auttaa niitä, jotka ovat uupuneita ja eksyksissä, kuten olin itsekin ollut.

Päätin pyytää työstäni virkavapaata ja kouluttauduin tekemään erilaisia hoitoja. Takataskussani oli jo hierojan tutkinto. Perustin tämän vuoden huhtikuussa Levon paikan. Sinne voi tulla esimerkiksi äänimaljahoitoon.

Tiibetiläisillä äänimaljoilla on parannettu erilaisia vaivoja jo 5000 vuotta. Kirkkaat äänet virkistävät ja syvät, pehmeät äänet rentouttavat aivoja. Hoidon aikana moni nukahtaa.

Nyt elämä hymyilee. Saan tehdä sitä, mistä nautin. Yritystoimintani on alkanut hyvin. Minun on kuitenkin vaikea ottaa rahaa asiakkailtani. Kunpa saisin lottovoiton, jotta voisin hoitaa heitä ilmaiseksi.

Miestäni tällaiset puheet naurattavat. Hän yrittää saada minut ymmärtämään, että olen palkkani ansainnut. Hän on maailman paras mies, josta olen äärettömän kiitollinen.

Tulen nykyisin hyvin toimeen ADHD:n kanssa. Viime syksynä lopetin lääkkeiden käytön, koska ne turruttivat minua liikaa. Tein ratkaisun omin päin, sillä halusin olla oma itseni. Sählään ja sähellän yhä, mutta olen oppinut suunnittelemaan ja ennakoimaan asioita.

Olen myös oivaltanut olevani erityisherkkä. Tunnistin sen, kun asiasta alettiin puhua laajasti. Minulla on aina tunteet pinnassa. Imen itseeni toisten tuntemukset ja suren muiden murheita kuin omiani. Se on lisännyt kuormaani. Toisaalta herkkyys on vahvuuteni. Se on tehnyt minusta luovan ja empaattisen.

Olen kasvanut vahvaksi ja sitkeäksi. Uskon viimein, että minusta on vaikka mihin. Ei haittaa, vaikka olen vähän keskeneräinen ja epätäydellinen.

Ja mikä parasta: jaksan taas olla pojalleni rakastava äiti. Vaikeimpina hetkinä äitiys tuntui olevan hukassa. Olemme poikani kanssa molemmet kiinnostuneita äänimaljoista. Kesällä soitamme niitä messuilla yhdessä.