Outi Mäenpää oli vuosikymmeniä liian kiltti, mutta sitten sai riittää – ”Olen ollut uhriutuja enkä ottanut vastuuta omasta kasvustani”
Lapsena Outi Mäenpää kantoi perheensä tunnelatauksia, myöhemmin otti vastuulleen puolisonsa ja lastensa hyvinvoinnin. Nyt hän auttaa muita liikaan kiltteyteen sairastuneita.
Ei hätää. Onhan kaikki hyvin? Aiemmassa elämässään Outi Mäenpää kyseli niin jatkuvasti. Hänellä oli tapana hoitaa omien töidensä ja opiskeluittensa lisäksi lastensa ja vielä vähän puolisonkin asioita.
Jos jollakulla perheenjäsenellä oli ongelma, Outi otti asian vastuulleen.
”Näennäisesti asiat olivat hallussani, mutta sisäisesti olin hädissäni. Hoidin jatkuvalla vimmalla muita yli rajojeni. Siten hain hyväksyntää ja rakkautta.”
Outi oli kasvanut liialliseen kiltteyteen, joka hänellä ilmeni ylihoivaamisena ihmissuhteissa.
”Märta Tikkanen on kirjoittanut tästä Vuosisadan rakkaustarina -romaanissaan. Niin kuin Märtalle, minullekin puolison tyytyväisyydestä ja työrauhasta huolehtiminen oli tärkeintä. Tein omia töitäni sivussa silloin kun ehdin.”
Sen Outi ymmärsi vasta viisikymppisenä, kymmenisen vuotta sitten. Avioerojensa jälkeen hän päätti selvittää itselleen, mitä tuntee ja miten toimii ihmissuhteissaan.
Selvitystyö vaati sekä opiskelua että itsensä syvällistä tutkiskelua. Lopulta siitä tuli hänen toinen ammattinsa.
Jo 1990-luvulla Outi perusti kollegoidensa kanssa Improvisaatioteatteri Stella Polariksen. Näyttelijät tekevät improvisaation opein myös vuorovaikutuskoulutusta.
Myöhemmin Outi opiskeli käyttäytymistieteitä ja sosiaalista neurotiedettä. Hän on valmistunut vaativan luokan tunnevalmentajaksi, Easel-coachiksi ja työnohjaajaksi.
Näyttelijän töiden lisäksi päivät täyttyvät yritysten, järjestöjen ja julkisten laitosten koulutuksista. Outi järjestää myös pienryhmäkursseja. Uusimmalla niistä ratkotaan juuri vääränlaisen kiltteyden haasteita.
”Onpa äitisi kiltti ihminen.”
Niin palvelutalon hoitajat sanoivat Outin äidistä, Kirsti Mäenpäästä. Tämä oli erityislastentarhanopettaja, ihana ja hurmaava ammattikasvattajana ja perheenäitinä.
”Mietin, että äitihän on ihan helvetin raivona. Aistin sen hänestä selvästi. Hän vihasi sitä, että hoitajat tulivat hänen asuntoonsa omilla avaimillaan. Se loukkasi hänen rajojaan. Äiti ei vain osannut ilmaista tarpeitaan suoraan eikä kertoa, miksi on suuttunut.”
Aikuisena Outi on ymmärtänyt, että äiti kärsi ylikiltteydestä. Siksi tämä ei osannut tarjota tyttärelleen mallia siihen, miten aggressiota voi ilmaista rakentavasti.
”Äitini syntyi 1920-luvulla maailmansotien välillä, ja hänet oli kasvatettu ajan hengen mukaan.”
Lapsuudenkodissaan Outi otti kantaakseen perheenjäsenten tunnelatauksia ja jännitteitä. Hän yritti tasoittaa ja suodattaa niitä, jotta perhe-elämä sujuisi. Se oli lapselle raskasta.
”Kun sain lapsena kiitosta kiltteydestäni, pääni sisään muutti täydellisyydentavoittelija.”
Outi toteaa, että lapsi tekee mitä tahansa saadakseen vanhempansa täyden hyväksynnän ja rakkauden.
”Kun opin, että kiltteys tuo kehuja, muokkasin itseäni ylikiltiksi. Tämä on hyvin yleistä sukupolveni naisille ja miehille.”
Jo lapsena Outi ymmärsi äidin olevan vihainen, vaikka tämä ei sanonut sitä.
”Kehoni reagoi vihaan, vaikka äiti ei ollut avoimesti vihainen. Viestimme tunnetiloja aina myös kehollamme.”
Outi ei tiennyt, mistä äidin viha johtui, koska tunteesta tai sen syistä ei puhuttu.
”Vääränlainen kiltteys on äitini sukupolven naisten riippakivi, joka siirtyi eteenpäin minun sukupolveeni. Jos osaisimme sanoittaa tunteemme ja tarpeemme rakentavasti ja avoimesti toisillemme, olisimme lähempänä sovintoa.”
Outi ajattelee nyt, että liiallisen kiltteyden alta löytyy vaativa, sisäisen perfektionistin ääni. Perfektionismin vaatimus on vaikuttanut hänen omaankin äitiyteensä.
Outilla on kaksi aikuista lasta ja bonuslapsia aiemmista liitoistaan.
”Äitiys on ollut tärkeintä elämässäni. Vaadin itseltäni, että minun piti olla täydellinen äiti, vaikken tietysti ollut.”
Outin mielestä pieni lapsi ei saanut itkeä hetkeäkään, vaan hän syöksyi heti lohduttamaan tätä. Outi ei myöskään koskaan halunnut olla erossa lapsista töiden takia. Siksi lapset ja Outin äiti matkustivat mukaan kuvausmatkoille.
Perfektionisti on halunnut onnistua myös työssään. Siitä kertovat muun muassa palkinnot. Näyttelijänä Outi on saanut elokuva- ja tv-töistään neljä Jussi-palkintoa ja kaksi Venlaa sekä Ruotsin Guldbaggen elokuvasta Sovinto.
”Olen heittäytynyt rohkeasti haastaviin töihin. Olen ajatellut, että muuten menetän mahdollisuuden pelon takia.”
Pelkojen karistaminen ei ole helppoa. Outi ajattelee, että pelkojen takana piilevät suurimmat unelmat. Improvisaatiotakin Outi inhosi aluksi, koska hänestä oli vaikeaa epäonnistua lavalla.
”Aluksi rankaisin itseäni epäonnistumisista. Olen joutunut käymään sisäisen perfektionistini kanssa keskusteluja siitä, riittäisikö vähempikin. Perfektionisti näkee toisessa uupumuksen merkit, mutta ei salli itselleen lepoa.”
”En jätä toiselle vastuuta hyvinvoinnistani. Se on omalla vastuullani.”
Outilla on takanaan kaksi päättynyttä avioliittoa.
”En kadu kumpaakaan eroani. Se, etteivät liitot toimineet, on ollut myös minun vastuullani. Olen ollut sisukas erojen äärellä, etsinyt ratkaisuja, kääntänyt kaikki kivet.”
Entisiin puolisoihin on hyvät välit. Outi ei kuitenkaan pystynyt saman tien siirtymään erosta ystävyyteen.
”En ole aina kyennyt ottamaan oppia vastaan ennen kuin olen ollut aivan polvillani. Katselin ihmissuhteen raunioita ja yritin tutkia, mitä sieltä löytyy.”
Elämän käännekohdissa Outille on ollut tärkeää käsitellä tunteensa ja ajatuksensa.
”En tiedä, mihin päättyneet avioliitot olisivat johtaneet, jos olisimme osanneet puhua riittävästi tunteistamme, tarpeistamme ja rajoistamme. Siihen emme kyenneet.”
Ensimmäisen avioeronsa jälkeen Outi kävi eroseminaarin. Toisen jälkeen, vuonna 2015, hän päätti, ettei aloita uutta vakavaa suhdetta ennen kuin on selvittänyt perusteellisesti omat toimintatapansa ihmissuhteissa.
Outi oli lopulta sinkkuna viisi vuotta. Hän kävi treffeillä ja tapasi ihania ihmisiä. Tapailu auttoi hahmottamaan, mitä hän parisuhteelta haluaa.
”Päätin, etten jätä toiselle vastuuta hyvinvoinnistani. Se on omalla vastuullani.”
Outin mukaan aikuisena on tehtävä päätös olla jäämättä jumiin uhrin mielenmaisemaan.
”Olen itsekin ollut uhriutuja, katsonut elämääni uhrin näkökulmasta. En ottanut vastuuta omasta kasvustani. Minun pitää olla sen kanssa hereillä ja muistaa, että en ole uhri vaan oman elämäni toimija.”
Liialliseen kiltteyteen liittyy loputon joustaminen ja vaikeus sanoa ei.
Nuorena aikuisena Outillakin oli hetkiä, jolloin hän olisi kaivannut yksinoloa ja lepoa, mutta silti sanoi ehdotuksille totta kai. Nyt hän osaa sanoa ei.
”Omasta hyvinvoinnistani en neuvottele. Joskus tarvitaan kiukkua omista rajoista kertomiseen. Voin sanoa isosti, jos toinen ei usko.”
Outi on harjoitellut myös menemään vaikeita sosiaalisia tilanteita kohti.
”En enää väistä hankalassa tilanteessa. Yritän luoda toiselle turvallisen tilan keskustella, vaikka tunteet olisivat voimakkaita.”
Outi edellyttää samaa muiltakin.
”Toinen ei saa torjua tai hylätä minua, jos minulla on suuria tunteita. Aina ei tietenkään pysty olemaan tyyni, mutta tärkeintä on ottaa vastuu omista tunteistaan ja niiden rakentavasta ilmaisusta.”
Opiskelun ja itsetutkiskelun ansiosta Outin ylikiltteys on miltei kadonnut. Piirre näkyy hänessä yhä silloin tällöin.
”Jos olen vaikka väsynyt tai syönyt huonosti enkä jaksa olla sataprosenttisen rakentava, sisäinen perfektionistini nostaa päätään. Se kysyy, mikset taaskaan onnistunut.”
Siksi Outi pitää itseään jatkuvasti silmällä.
”Olen tarkka omista rajoistani ja siitä, että kerron tarpeeni ja tunteeni selkeästi.”
Outi on ymmärtänyt, että omien ja suvussa periytyvien toimintamallien käsittelyssä menee loppuelämä.
”Minä olen ainoa, joka voi tähän vaikuttaa. Se on myös lohdullista.”
Kun ihminen hyväksyy haavoittuvaisuutensa ja keskeneräisyytensä, hän pääsee käsiksi häpeään, jota peittelee.
”Yritämme pitää ahdistavaa tunnetta pois syömällä, juomalla, somella, netflixillä, yliurheilemalla, ylipuuhailemalla tai ylihoivaamalla muita. Koetamme pitää sen etäällä.”
Häpeän välttely ei kuitenkaan onnistu, Outi sanoo. Ainoa keino päästä siitä eroon on uskaltaa pysähtyä vaikeiden tunteiden äärelle ja tutkia, mistä tarpeista ne kumpuavat ja mitä ne kertovat.
”Sieltä nousevat voimani ja rohkeuteni.”
”En odottanut, että Juha olisi täydentävä puolikkaani tai että hän korjaisi minut ehjäksi.”
Outi tunsi nykyisen kumppaninsa kirjailija Juha Ruusuvuoren vuosien takaa.
”Olen kiitollinen, että löysin Juhan. Menimme kesäkuussa naimisiin.”
Pariskunta on ollut yhdessä vuodesta 2020 ja asuu Kemiönsaaren Taalintehtaalla.
”Rakastan meren äärellä asumista. Kotiamme ympäröi kaunis saaristoluonto, jossa retkeilemme paljon.”
Outilla on kakkosasunto läheisessä Mathildedalin ruukkikylässä. Siellä hän järjestää myös seuraavan vuorovaikutuskurssinsa marraskuussa.
Kun Outi rakastui, hänelle oli tärkeää pitää ”aivot hereillä”, kuten hän itse muotoilee.
”En usko romanttisen rakkauden täydelliseen ihannointiin. En odottanut, että Juha olisi täydentävä puolikkaani tai että hän korjaisi minut ehjäksi.”
Juhan tavatessaan Outi tunsi jo omat kokemuksensa, traumansa ja tunnelukkonsa. Hän oli kiinnostunut oppimaan, miten puolison asiat olivat.
”Halusin tutkia, rikommeko toisiamme vai voisiko parisuhteemme antaa korjaavia kokemuksia. Niin parisuhde voi parhaimmillaan tehdä.”
Outi ja Juha ovat jo tottuneet puhumaan asiat halki. Tunteista ei tarvitse keskustella koko ajan, mutta isoja asioita he eivät jätä huomiotta.
”Nostamme hankalat asian esiin. Emmekä enää jätä mitään maton alle.”
Pariskunta on tunteissaan eritahtisia.
”Olen hyvin nopea tunnereaktioissani, mutta rauhoitun hetkessä. Sitten analysoin, mitä tapahtui, mistä tunne tuli ja miten jatkan. Tässä vaiheessa Juha vasta alkaa hahmottaa, että jotain tapahtui”, Outi sanoo.
”Haluaisin kovasti olla rauhallinen ja zen, mutta ajoittain ilmaisen itseäni voimakkaasti. Mies sanoi äskettäin, että tosi kiva, että olet välillä laskenut intensiteettiä. Se on minulle arvokasta, koska olen yrittänyt tietoisesti tehdä niin.”
Outi vertaa parisuhdetta peiliin. Se haastaa esiin oman vajavaisuuden ja siinä tunteista puhumista voi harjoitella rakkaan läheisen kanssa.
”Se, mikä on mennyt lapsena ihmissuhteissa rikki, voi korjaantua. Niin hyvä parisuhde kuin ystävyys ja työtoveruuskin tekevät korjaantumisesta mahdollista.”
Ja silloin kaikki on aidosti hyvin.
Juttu on julkaistu Eevassa 10/24.
