Tiina Kuusrainen, 51:

”Pari vuotta sitten horjahdin laskettelurinteessä. Kun otin kevyesti maasta tukea, pikkusormeni murtui. Samana talvena hiihtolenkillä vauhti kiihtyi mäessä niin, että kaaduin ja mursin häntäluuni ja pari sormea. Jouduin uudestaan pitkälle sairauslomalle.

Työkaverit uhkasivat polttaa sukseni, enkä kieltämättä ole itsekään enää hinkunut laskettelemaan. Hiihtolenkillä otan jyrkissä mäissä sukset pois ja kävelen alas.

Olin 34-vuotias, kun sain osteoporoosidiagnoosin. Olin sairastanut parikymppisestä asti haavaista paksusuolentulehdusta, joka kuuluu kroonisiin tulehduksellisiin IBD-sairauksiin. Satuin lukemaan potilaslehdestä, että kaikille yli kymmenen vuotta IBD:tä sairastaneille tulisi tehdä luuntiheysmittaus.

Pyysin tutkimusta lääkäriltäni. Tutkimuksen jälkeen tuli kirje, jossa kerrottiin, että minulla on osteoporoosi ja mukana oli lääke­resepti. En olisi päässyt tutkimukseen, ellen olisi sitä vaatinut, ja diagnoosin jälkeenkin jäin asian kanssa yksin.

Näin silmissäni kauhukuvia siitä, miten huonoon kuntoon voisin vielä päätyä. Työskentelen sairaanhoitajana ja olen nähnyt, miten hankalaksi liikkuminen voi pahan osteoporoosin kanssa mennä.

Diagnoosi oli järkytys muttei totaalinen yllätys. Jo pikkutyttönä sormeni murtuivat useaan kertaan, mutta murtumat laitettiin vauhdin piikkiin. Parikymppisenä kaaduin liukkailla ja ranteeni murtui. Toisella kertaa varpaani murtuivat, kun ne jäivät laiturin rakojen väliin. Olen aina pitänyt itseäni heikkoluisena.

Sairaus kulkee kaiketi suvussa, sillä isoäidilläni oli osteoporoosi ja tyttärelläni todettiin osteopenia 17-vuotiaana. Hänkin sai jo lapsena murtumia kyynärpäihin ja ranteisiin pikku kaatumisista.

Osteoporoosi ja IBD ovat hankala yhdistelmä. Kun suolistosairauden kanssa tulee pahenemisvaihe, tarvitsen kortisonilääkettä, joka heikentää luustoani. Silloin saan luulääkettä tiputettuna. Se on ikävä noidankehä.

Luulääke on silti auttanut, ja luuntiheys on vuosien aikana parantunut. Lääkärini mukaan vain putki­luuni eli sormet, varpaat, sääret ja ranteet ovat heikossa kunnossa.

Tarvitsen lääkettä vain kausiluontoisesti ja käyn luuntiheysmittauksessa kolmen vuoden välein.

Syön kalkkilisää ja D-vitamiinia ja käytän runsaasti maitotuotteita. Teen itse jogurttia maidosta, Bulgarian jogurtista, maitojauheesta ja sokerista. Syön sitä joka päivä ison kipollisen marjojen kera.

Noudatan ruokaympyrää mahdollisimman monipuolisesti saadakseni kaikki tarpeelliset ravintoaineet.

Sairaus ei ole lopulta vienyt minulta mitään suurta. Ymmärrän, että elämästä nautitaan nyt eikä odotella turhaan eläkeikään asti.

Metsä ja vaeltaminen ovat henkireikiäni. En kuitenkaan lähde pitkille patikoille yksin ja pakkaan rinkkaan aina sidetarpeita ja vahvoja kipulääkkeitä. Mitään ei ole sattunut, mutta kerran oli lähellä.

Kaaduin vaelluksen viimeisenä päivänä. Kukaan seurueesta ei uskaltanut hengittää ennen kuin selvisi, että polveni osui kiven viereen eikä käynyt kuinkaan.

Lähipiiri tietää sairauteni vaarat. Jos kurottelen töissä ylähyllyille, työkaverit kiskovat minut oitis alas. Tai jos laitan Facebookiin liikunnallisen kuvan, lapseni laittavat perään viestin, että älä äiti nyt vain kaadu.

Minulla oli pitkään haaveena kiivetä Haltille ennen kuin täytän 50.

Neljä vuotta sitten seisoin Haltin huipulla. Satoi räntää, mutta minusta tuntui upealta. Mies otti hetkestä kuvan. Se on tärkeä muistutus siitä, että pystyn toteuttamaan unelmiani sairauksista huolimatta.”