Oppilaan suora kysymys herätti Susannan: ”Tajusin, ettei opettaja voi olla kännissä koko ajan”
Kun Susanna Ahvalo oli parikymppinen, hän lopetti opettajaopintonsa: eihän opettaja voisi olla aina kännissä! Sitten tuli päivä, kun hän ei enää tukahduttanut ikäviä tunteitaan päihteillä. Tämän jutun voit myös kuunnella.
Kaksikymppisenä jääkaapin ovessani oli City-lehden otsikko: ”Viikko viinaa.” Se oli haaveeni. Kun vedin viinaa kymmenen päivää putkeen, ajattelin, että tämä oli vihdoin sitä.
Opiskelin opettajaksi, mutta opiskeluni etenivät huonosti. Liikuin kaveriporukassa, jossa juotiin paljon.
Kavereiden kanssa teimme kotiviiniä, ja ravintolassa join muiden tuopeista.
Tuntemattomienkin, ja aina tuopeissa ei edes ollut vain alkoholia vaan myös klimppejä ja tumppeja. Join opintolainani.
Ei tavallinen opiskelija sammu hankeen tai hyppää taksiin ja joudu putkaan, koska ei muista osoitettaan. Tai mene töihin kauppaan, jotta saa anastettua ruokaa, koska siihen ei ole varaa. Tai vie kirjojaan kanikonttoriin, jotta saisi ostettua neljä pulloa kaljaa.
Sellaista se oli minulla: tervetuloa Susannan, 20, elämään.
”Kun raitistuin, ymmärsin, että päihderiippuvuus ei ollut ensimmäinen riippuvuuteni.”
Jos kerran on riippuvainen jostakin ja tottunut etsimään kicksejä, todennäköisyys jäädä koukkuun johonkin muuhun on suurempi. Se tiedetään tutkimuksista.
Nuorena jatkuva hyväksynnän hakeminen ulkopuolelta, huonon itsetunnon peittely ja haastavien tunteiden pakeneminen olivat minulle tuttua.
En osannut silloin käsitellä vaikeita tunteita, vaan pakenin niitä eri tavoin.
Kun raitistuin, ymmärsin, että päihderiippuvuus ei ollut ensimmäinen riippuvuuteni.
Ihailin päihteidenkäyttöä jo lapsena. Selasin alakoulun ensimmäisillä luokilla musiikkilehtiä ja haaveilin vapaasta ja vastuuttomasta elämästä, johon kuuluisivat raha ja päihteet ja jossa saisi matkustella maailman ympäri.
Näin, miten aikuiset käyttivät päihteitä ja miten he käsittelivät haastavia tunteita alkoholin avulla. Ennen kaikkea näin, että se oli normaalia. Aina löytyi tuhkakuppi ja tumppi, josta imaista. Kalja, jota pystyi maistamaan.
Lapsuudessani oli paljon muitakin riippuvuuden kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä: turvattomat olosuhteet varhaislapsuudessa, vanhempien avioero, kiusaaminen. Meillä oli puutetta rahasta, joten saimme koulusta sossun lappuja, joilla ostettiin talvivaatteita. Se hävetti minua kamalasti.
Aikuisena olen ymmärtänyt, miten itsenäinen ja jopa aikuismainen olin lapsena. Sain usein kuulla, että vaikutin itseäni vanhemmalta. Kannoin paljon vastuuta omista asioistani jo lapsena.
Olin sosiaalinen, utelias ja vilkas – puuhastelin jatkuvasti jotain.
Minulla oli kyllä kavereita, mutta olin miellyttäjä. Minulla oli huono itsetunto, enkä uskaltanut sanoa mielipiteitäni tai edes tiennyt, oliko minulla omia. Aina kun kaveripiirini vaihtui, vaihtuivat myös musiikkityylini ja pukeutumistyylini. Nyt ymmärrän, että minulla oli läheisriippuvaisuuden piirteitä.
Monien riippuvuuksien piirteet ovat hyvin inhimillisiä. Halutaan kuulua porukkaan, halutaan rauhoittua, halutaan elinvoimaa.
Rock-festareista tuli käännekohta elämässäni. Tämä tapahtui kuudennen ja seitsemännen luokan välisenä kesänä.
Siihen aikaan vanhempani antoivat minun mennä vapaasti eikä minulla ollut juurikaan kotiintuloaikoja. Hengasin itseäni vanhempien nuorten kanssa.
Festareilla törmäsimme poikaporukkaan, joka oli pystyttämässä telttaa ja tarvitsi siinä apua. Autoimme, ja he pyysivät meitä juomaan kanssaan. Minä en olisi uskaltanut mennä, mutta kaverini sanoi, että totta kai tulemme – ja kun kaveri niin sanoi, tietenkin menimme.
Join aivan liikaa. En ymmärtänyt, kuinka paljon kestäisin alkoholia. Minulta meni muisti, ja sammuin.
Jälkikäteen pelkäsin, että minua kiusaavat tytöt olivat nähneet sammumiseni ja naljailisivat myöhemmin, mutta niin ei käynyt. Ajattelin: ei sammuminen ole mikään iso juttu.
En jäänyt kiinni äidilleni, vaan hiippailin yön pimeydessä kotiin. Tapahtumasta tuli iso salaisuus, jota en voinut kertoa äidille.
Jäin heti koukkuun alkoholiin. Se oli tuonut helpotuksen ja vienyt pelkoni. Olin seurassa rohkea ja rento ja vitsailin – ja ennen kaikkea aktiivinen mieleni rauhoittui.
Kun aloitin seiskaluokan, koulussa oli iso porukka, joka ihaili juomistani. Eikä ihminen, jolla on huono itsetunto, halua päästä sellaisesta eroon.
Mitä te vauhkoatte! Saan kokeista pelkkiä kaseja, ysejä ja kymppejä, ei minulla ole mitään ongelmaa!
Niin ajattelin teini-ikäisenä juomisestani. Ysiluokan jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Jenkkeihin, mutta isäntäperhe meinasi lähettää minut useampaan otteeseen kotiin, koska jäin kiinni juomisesta. Suomeen palattuani minulla alkoi olla yhä useammin poissaoloja lukiossa. Väärensin äidin allekirjoituksen useasti, mutta lopulta äitini sai kirjeen koulusta, ja minut uhattiin erottaa.
Saatoin juoda 16-vuotiaana kaksi omenaviinipulloa tai 16 olutta illassa. Viina ei saanut koskaan loppua kesken.
Kirjoitin L:n paperit ja sain yli yhdeksän keskiarvon todistuksen. Koulu oli minulle tärkeä asia, ja ajattelin, että se mahdollistaa asioita.
Lukion jälkeen pääsin opiskelemaan luokanopettajakoulutukseen, ja jo ensimmäisen opiskeluviikon aikana aloin saada paniikkikohtauksia. Ylioppilaiden terveydenhuollossa lääkäri määräsi minulle rauhoittavia. Heti samana iltana lähdin juomaan – ja aamulla otin rauhoittavan lääkkeen krapulassa.
Siitä tullut rauhan tunne oli uskomaton. Sekakäyttöni alkoi.
Opiskeluni luisuivat koko ajan huonompaan suuntaan. Kaikki rahani menivät viinaan, joten minun oli hankittava töitä. Sainkin paikan kansainvälisten asioiden sihteerinä, ja yksi tehtävistäni oli järjestää bileitä vaihto-opiskelijoille. Biletin siis yhä enemmän.
”Minun on pakko jättää opiskeluni kesken, ajattelin. Ei opettaja voi olla kännissä koko ajan.”
Ope, ootko sä saanut turpiisi?
Niin eräs oppilas kysyi minulta ensimmäisessä opetusharjoittelussani. Olin edellisenä päivänä vetänyt lipat pyörällä kännissä: törmännyt rotvalliin, lentänyt tangon yli. Kaksi etuhammasta lohkesi, silmäni oli mustana, huuli turvonnut.
Minun on pakko jättää opiskeluni kesken, ajattelin. Ei opettaja voi olla kännissä koko ajan.
Päihteet olivat elämässäni tärkeitä. Lähdetkö mökille, kysyi kaveri. Totta kai, jos siellä on viinaa tarjolla!
Voinko tulla kylään? Kyllä, jos dokataan! Elämäni oli hallitsematonta, ja yritin hallita sitä päihteillä.
Kalenterissani oli hymynaama päivissä, kun en juonut. Ehkä siis tiedostin jo liikakäyttöni.
Alkoholisti en silti tuntenut olevani. Alkoholistithan ovat niitä, joilla on köntsät housuissa, jotka eivät käy suihkussa ja haisevat pahalle. Minä kävin suihkussa. Oli meikit hyvin, puhtaat vaatteet ja lakanat, siisti asunto. Aina kun känniputkestani selvisin, siivosin asuntoni.
Ajattelin, että asiani ratkeavat sillä, että vaihdan maisemaa, joten muutin Joensuusta Helsinkiin. Mieleni alkoi olla entistä synkempi, joten menin uudelleen lääkäriin, ja sain paniikkihäiriödiagnoosin lisäksi masennusdiagnoosin. Päihteidenkäytöstäni en kertonut mitään.
Kävin töissä. Kavereitani en nähnyt enää juurikaan, vaan olin yhteydessä vain vanhempiini silloin tällöin. Välillä vuokrani jäi maksamatta, kerran olin hetken ilman kotiakin. Töissä uhkailtiin, että jos tulen vielä humalassa tai krapulassa töihin, saan potkut. Päätin hakea apua A-klinikalta.
Katko auttoi vain hetken, ja lopulta retkahdin taas. Sitten eniten pelkäämäni asia todella tapahtui: sain potkut. Työssäkäynti oli ollut ainut linkki yhteiskuntaan, ja nyt se katkesi.
”Soitin ystävälleni: minun on päästävä katkolle uudestaan. Sillä tiellä olen edelleen.”
Heräsin kostean viikonlopun jälkeen sohvaltani. Sitä ennen olin ollut 7 kuukautta raittiina mutta retkahtanut heti, kun muutin päihteettömästä yhteisöstä omilleni. Juomisputkea kesti 1,5 kuukautta.
Sohvalla ollessani päässäni oli kirkas ajatus: juomisen on loputtava. Jos nyt vielä jatkan, en pysty enää lopettamaan. Pelkäsin, että menen psykoosiin tai jotain muuta hirveää tapahtuu. Olin saavuttanut tilan, jota alemmas en halunnut enää vajota.
Soitin ystävälleni: minun on päästävä katkolle uudestaan. Sillä tiellä olen edelleen.
Lopullisesti raitistuttuani hain uudelleen opettajakoulutukseen ja viimeistelin opintoni. Tunsin, että minulla on yhä annettavaa opettajana, ja kokemukseni voisivat olla vahvuuteni.
”Meni pitkään, että uskalsin kertoa työpaikallani koulussa, että olin toipuva alkoholisti.”
Saako opettajalla olla bändipaita? Mustaa kynsilakkaa? Tatuointi? Päihderiippuvuustausta?
Alkoholismilla on vahva stigma, ja se herättää tunteita. Meni pitkään, että uskalsin kertoa työpaikallani koulussa, että olin toipuva alkoholisti. Se olisi määritellyt minua liikaa – minussa oli paljon muitakin puolia.
Kun vielä join, riippuvuus oli 90 prosenttia minusta. Raitistuttuani riippuvuus koteloitui minuun. Se on siellä yhä ja aktivoituu, jos alan taas juoda – mutta sen en ole kokonainen minä. Minussa on paljon eri puolia, ja riippuvuus on vain yksi niistä.
Kerroin tästä joillekin työkavereilleni, kun luotin heihin tarpeeksi. Muut työyhteisössä saivat tietää iltapäivälehden jutun kautta. Olin pohtinut ystäväni kanssa sitä, mikä on unelmieni esteenä, ja ymmärsin, että se on pelko siitä, että ihmiset saavat tietää taustastani. Siksi annoin haastattelun iltapäivälehdelle – kohtasin pelkoni.
”Vuonna 2010, kun raitistumisestani oli 7 vuotta, minulta löydettiin rintasyöpä.”
Vuonna 2010, kun raitistumisestani oli 7 vuotta, minulta löydettiin rintasyöpä.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että lähden karkuun. Muutan metsään ja tulen takaisin vasta, kun hiukseni ovat kasvaneet takaisin. Tiesin heti, että saisin koko paketin: leikkauksen, sytostaatit, sädehoidot ja monen vuoden ajaksi estrogeenia estävän lääkityksen.
Sitten ymmärsin, että voisin viedä huoleni vertaistukiryhmääni. Seitsemän vuoden raittiuteni aikana olin tutustuneet ihmisiin, jotka olivat kokeneet kaikenlaista, ja pystyin uskoutumaan heille. Olin vihdoin haavoittuvainen: lapsena en ollut valmis näyttämään sitä puolta itsessäni kenellekään, ja peitin sen päihteillä. Kun sitten uskalsin puhua muille vaikeista aiheista, tulinkin kohdatuksi myötätuntoisesti.
Vertaistuki on raitistumisessa tosi tärkeää. Riippuvuudessa yhteys itseen ja muihin katkeaa, ja toipuminen on tuon yhteyden löytämistä uudelleen.
On vertaistukiryhmissä käymisessä tämäkin puoli: sairauslomalla päivissä on paljon aikaa, ja jollain se aika on täytettävä.
”Elin suorituskeskeistä elämäntapaa, vaikka päihteet olivat jääneet. Huomasin olevani työriippuvainen.”
Mitä jos kokeilisit meditaatiota? lääkäri ehdotti.
Olin syöpälääkärin vastaanotolla ja olimme jutelleet elämästäni. Syövän hoidossa stressittömyys on tärkeää, ja lääkäri oli pyytänyt minua kertomaan, millaista elämäni on. Olin heittänyt vitsinä, että teen seitsemää asiaa yhtä aikaa. Kalenterini oli ennen sairastumistani ammuttu aina täyteen.
Syöpää seurannut pitkä sairausloma sai stressini katoamaan. Kun palasin töihin, olin täynnä virtaa. Huomasin pian, että yritin olla täydellinen opettaja. Suunnittelin oppitunteja myöhään iltaisin enkä osannut rajata työtäni. Olin ahdistunut ja itkuinen, enkä saanut työnantajaltani tukea, jota olisin tarvinnut.
Elin suorituskeskeistä elämäntapaa, vaikka päihteet olivat jääneet. Huomasin olevani työriippuvainen. Matkan varrella olin sairastunut vahvuuteen ja yritin kantaa maailman murheet harteillani.
Riippuvuudet rehottivat muillakin elämäni eri osa-alueilla. Läheisriippuvuuden ja päihderiippuvuuden lisäksi olen käynyt läpi bulimian ja tunnesyönyt. Olen myös ollut peli- ja ostosriippuvainen. Hain jatkuvasti hyvää oloa itseni ulkopuolelta.
Ymmärsin, etten halunnut olla enää uhri. Syytellä muita ja pitää itseäni olosuhteiden uhrina. Halusin muuttaa ajatuksiani ja asennettani.
Mindfulness oli vastaus tähän. Lähdin tutustumaan tunteisiini, ajatuksiini ja kehoni merkkeihin. Aloin tehdä kiitollisuusharjoituksia ja vahvistaa itsemyötätuntoa sekä harjoitella, miten saan lisättyä myönteisyyttä elämässäni muutenkin kuin nopeilla palkinnoilla eli kicksien hakemisella.
Opettelin kohtaamaan haasteita, mutta myös vahvistamaan hyvää. Kun palasin töihin, aloin kouluttaa mindfulnessia myös oppilaille ja opettajille. Aloin ottaa vastuuta elämästäni.
Mindfulnessin lisäksi 2,5 vuoden psykoterapia auttoi pääsemään uupumuksesta.
”Tiedän, että asioilla on tapana selvitä. Luotan elämään, enkä mene mukaan mieleni tarinoihin.”
Kun aiemmin sain kirjeen viranomaiselta, en uskaltanut avata sitä. Pelkäsin, että se sisältää kuitenkin jotain kauheaa, ja sitten sekamelskaan tuli mukaan suklaan syöminen tai jokin ihmissuhdekonflikti.
Nykyisin avaan kirjekuoret heti ja kohtaan tosiasiat. Tiedän, että asioilla on tapana selvitä. Luotan elämään, enkä mene mukaan mieleni tarinoihin.
Tärkein oppini onkin se, ettei minun tarvitse uskoa omia ajatuksiani. Osaan nyt kuunnella kehoani ja tarpeitani, vetää rajani.
Olen käynyt läpi niin paljon, ja kokemukseni ovat muuttaneet elämäni. Olen onnellinen, että voin nyt työkseni auttaa ihmisiä heidän ongelmiensa kanssa.
Joka aamu teen tietoista venyttelyä ja jonkinlaisen meditaation. Keskityn hengittämiseen ja vahvistan myönteisiä tunteita itsessäni. Kun päivän aikana kohtaan haastavia asioita, osaan ottaa hetken hengittämiselle ja rentouttaa kehoni ja hermostoni.
Mindfulnessista on tullut elämäntyylini. Se on antanut minulle rohkeutta kohdata haastavia tunteita ja ajatuksia, ja nyt tiedän, että selviän niistä.
Jos nykyisin menen negatiivisuuden luuppiin, tiedän, miten pääsen sieltä pois.”
Juttu on julkaistu Trendissä 2/2024.
