Kun lauluntekijä Timo Kiiskinen, 51, muutti yhdeksän vuotta sitten yhteen kirjailija Nina Honkasen, 47, kanssa, helsinkiläisen kerrostaloasunnon oveen oli saatava mahtumaan neljä eri sukunimeä. Avoparin lisäksi kodissa asuivat tuolloin Ninan kahdesta eri liitosta syntyneet pojat.
Nyt postiluukussa on tilaa, sillä Nina on ollut jo vuosia rouva Kiiskinen, ja 27-vuotias Ville ja 25-vuotias Aku ovat muuttaneet omilleen. Nelihenkiseen uusperheeseen kuuluu viisivuotias Onni, sekä Ninan 17-vuotias poika Matti. Timon pojat, 32-vuotias Joel ja 29-vuotias Eliel asuvat puolestaan omien perheidensä kanssa Ruotsissa. Aikuisten poikien myötä sukuun on tullut liuta miniöitä.
Perheen laajuus konkretisoituu Kiiskisten eteisessä, jossa on seinän verran valokuvia lapsista ja lapsenlapsista. Isovanhemmuuden ohella Nina ja Timo elävät itsekin vielä ruuhkavuosivaihetta. Arki rytmittyy pienen Onnin mukaan.
”Ystäviemme lapset ovat jo lentäneet pesästä. Me ramppaamme vieläkin päiväkodin ja leikkipuistojen väliä, teemme töitä ja opiskelemme siinä sivussa. Kaverien silmissä elämämme on mielipuolista”, Nina kertoo nauraen.
“Jatkuva epävarmuus vaatii hermoja”
Kiiskiset työskentelevät yleensä kotona. Se saattaa ihmetyttää niitä, joiden päivä alkaa konttorissa täsmällisesti kello kahdeksan ja päättyy neljältä.
”Epäsäännölliset työajat ovatkin taiteilijan ainoa työsuhde-etu. Meillä ei ole sairauspäivärahoja tai lomia, mutta lasta ei myöskään tarvitse raahata päiväkotiin aamuseitsemältä”, Nina huomauttaa.
Timo sanoo tunteneensa itsensä ulkopuoliseksi aina muusikon uransa alkutaipaleelta, 18-vuotiaasta saakka.
”Kyllä varmaan jokainen taiteilija elää aivan toisessa todellisuudessa muuhun yhteiskuntaan verrattuna. Opin jo nuorena, että tässä ammatissa ei ole turvallisuutta. Jatkuva epävarmuus vaatii hyvät hermot.”
Toisinaan elämäntapa aiheuttaa hupaisia tilanteita. Kun tuttavapiirissä joku ilmoittaa surkeana saaneensa vain vuoden määräaikaisen työn, Nina ja Timo näkevät pestin onnenpotkuna.
”Jos meistä jompikumpi saa apurahan puoleksikin vuodeksi, niin se on niin iloinen uutinen, että korkkaamme saman tien oluet.”
Kaunotar ja alpakkamies
Tunnelma oli hilpeä myös sinä syyskesän iltana vuonna 2005, jolloin Timo Kiiskinen sattumalta bongasi tutun toimittajan, Nina Honkasen, helsinkiläisravintola Manalassa. Pari oli tavannut jo toistakymmentä vuotta aiemmin, kun Nina oli ollut tekemässä Timosta haastattelua Yleisradioon.
Tällä kertaa molemmat olivat vapaailtaa viettämässä. Nina veljensä kanssa, Timo itsekseen.
”Ravintola oli täynnä frakki- ja iltapukuista juhlaporukkaa. Ja sitten siellä oli Timo, jolla oli yllään kirjava alpakasta neulottu villatakki ja ruusufinnit molemmissa poskissa. Ei sellaista voinut vastustaa”, Nina kiusoittelee.
”Olihan se ihme! Noin hyvännäköinen nainen tulee, näkee hirveän alpakkamiehen ja ajattelee, että siinäpä mies minun makuuni”, Timo sanoo ja nauraa.
Ilta eteni yhteisellä polkupyöräkyydillä Ninan luokse Helsingin Lauttasaareen, jossa alpakkamies sai tuoreita kurkkuvoileipiä. Seuraavana päivänä Timo kutsui Ninan mukaansa Vapaakirkon gospelkonserttiin. Suhde oli sitä myöten selvä.
”Koko viikonloppu oli todella absurdi, mutta tiivisti toisaalta hyvin tulevan. Timo ei ole niitä miehiä, jotka suunnittelevat kaiken valmiiksi ja kertovat sen etukäteen. Ajaudun yhä hänen kanssaan uusiin paikkoihin ja tilanteisiin viikoittain.”
“Tunne ohjaa päätöksiämme”
Suhde eteni vauhdilla. Uusperheen perustaminen ei pelottanut kumpaakaan, vaikka liitto oli sekä Ninalle että Timolle kolmas.
”Suurin yhdistävä tekijä meillä on ollut Ninan kanssa varmaan se, että tunne on aina ohjannut tekemisiämme. Emme osaa taktikoida tai tehdä päätöksiä sen mukaan, ovatko ne järkeviä. Sydän sanoi, että kannattaa lyödä hynttyyt yhteen, ja niin toimittiin”, Timo muistaa.
Vuoden 2009 lokakuussa lähimmät perheenjäsenet ja ystävät saivat kutsun Kiiskisten mökille Vihtiin. Kolme päivää kestäneet häät olivat isäntäparin näköiset: tuvassa soivat šamaanirumpu, viulu ja sello. Maakuopassa hautui rosvopaisti, ja voimia kerättiin siskonpetimajoituksessa. Mahtipontiset seremoniat oli korvattu rennolla yhdessäololla.
”Ei meillä ole ollut mitään harhakuvitelmia parisuhteesta. Olemme kulkeneet tahoillamme sen verran epätavallisen polun, että vastoinkäymiset ja luopuminen ovat tulleet tutuiksi. En tiedä, onko se ollut etu vai haitta, mutta ainakin tämä on ollut meille molemmille pisin suhde, jossa olemme olleet”, Nina pohtii.
Rikkinäisten perheiden kasvatit
Ilman terapiaa Nina ja Timo tuskin olisivat enää yhdessä. Kumpikin on kasvanut rikkinäisessä perheessä. Pari on käsitellyt menneisyyden traumoja ammattiauttajan luona sekä yksin että yhdessä.
Nina aloitti oman terapiapolkunsa jo vuosia sitten, kun hän oli pahimmassa umpikujassa takausvelkansa kanssa. Se kaatui hänen niskaansa 1990-luvun alussa, kun vanhempien perheyritys meni konkurssiin.
Taloudellisesta kriisistä huolimatta Nina on onnistunut välttymään katkeruudelta. Timon mielestä se on ihme.
”Ihailen sitä sinnikkyyttä, jolla Nina on suhtautunut vastoinkäymisiinsä. Moni ihminen, joka joutuisi maksamaan toisten velkoja kivitalon verran, luhistuisi täysin. Onhan tuo prässi Ninastakin energiaa vienyt, mutta hän ei ole kuitenkaan antanut periksi.”
Ninalla on yhä syvä tunneside vanhaan kotikaupunkiinsa Raumaan, jossa hän käy aina, kun opinnot ja työt antavat periksi.
”Timo ja ystävät ovat olleet minulle se menetetty lapsuudenperhe. Heihin olen turvautunut elämän hankalimmissa kohdissa.”
”Velkaa vaikeampi asia minulle on ollut varmasti liiallinen vahvuus, jonka kanssa olen elänyt teini-iästä lähtien. Esikoisena olen joutunut kantamaan huolta ja vastuuta myös vanhemmistani ja sisaruksista”, Nina miettii.
Isä häviää yhteishuoltajuudessa
Kuusilapsisessa perheessä Heinolassa varttunut Timo tunnistaa saman yksinäisyyden itsessään.
”Minäkin olen omaksunut lapsuudesta tiettyjä käyttäytymismalleja, joita olen kantanut mukana läpi elämän. Terapiassa olen oppinut, etten voi syyttää omista ongelmistani muita.”
Rankimpia aikuisiän kriisejä Timolle on ollut avioero, jolloin hänen molemmat poikansa muuttivat entisen vaimon mukana Ruotsiin.
”Joel ja Eliel olivat silloin vasta ala-asteikäisiä, ja ikäväni oli ihan järjetön. Kävin joka soluani myöten läpi luopumisen tuskan, mutta siitä olen onnellinen, että onnistuin säilyttämään yhdessä poikien kanssa läheiset välit”, hän miettii.
Ninan mielestä on huutava vääryys, että isien oikeudet avioerotilanteissa ovat yhä usein olemattomat. Työn alla on romaani ja elokuvakäsikirjoitus, joissa pohditaan tätä asiaa eri tulokulmista.
”Yhteishuoltajuus näyttää paperilla hienolta, mutta jättää isän liian usein altavastaajaksi, ellei äiti ole narkomaani tai muuten moniongelmainen. Minusta se on epäreilua ja surullista. Varsinkin, kun lapsi menettää siinä pelissä aina eniten.”
Ihmisen käyttäytymisen psykologia on kiehtonut Ninaa lukiovuosista saakka, ja se on muotoutumassa nyt myös hänen toiseksi ammatikseen. Nina valmistuu toukokuussa seksuaalikasvattajaksi ja on suorittanut ohessa myös yliopiston lisäopintoja. Seuraavaksi tähtäimessä on psykoterapiakoulutus.
”Minua kiinnostavat ihmisen traumat ja neuroosit, jotka voivat siirtyä eteenpäin kolmessa, neljässäkin sukupolvessa. Huomaan, että tämä teema on inspiroinut minua myös kirjailijana aina esikoisromaanistani Gladiaattorista lähtien. Olen pohtinut paljon sitä, miksi kaikista siittäjistä ja synnyttäjistä ei vain ole vanhemmiksi”, Nina kertoo.
Mies hittien takana
Timo Kiiskinen on penkonut sielujen sopukoita erityisesti lauluntekijänä. Juha Vainio- ja Kullervo Linna -tunnustuksilla palkitun muusikon hitit soivat radiossa liki päivittäin. Moni kuulija ei vain tiedä sitä. Harva tunnistaa Timoa edes ulkonäöltä.
”Minusta se on mahtava ja herkullinenkin tilanne. Olen seissyt lukuisia kertoja Stockmannin hississä ja myhäillyt itsekseni, kun joku on lauleskellut jotain sanoittamaani biisiä tai sellainen on tullut radiosta”, Timo virnistää.
Timo on saanut kehuja erityisesti herkkyydestään ja kyvystään tehdä juuri laulujen esittäjien näköisiä kappaleita. Hänen kynästään on lähtenyt hittejä muun muassa Vesa-Matti Loirille, Kaija Koolle, Samuli Edelmannille, Anna Puulle ja viimeisimpänä Pepe Willbergin palkitulle Saimaa-albumille.
”Koen, että biisit ovat onnistuneet, jos kuulija ei tiedä niitä minun tekemikseni. Olisi hirveää, jos ihminen kokisi, että tässä Vesku Loiri laulaa nyt Timo Kiiskisen laulua. Kyllä laulun pitää olla aina esittäjänsä tarina.”
Timo kiertää itsekin aktiivisesti keikoilla. Kymmenes sooloalbumi ilmestyy ensi syksynä. Esimakua tulevasta on jo kuultu Näiden tähtien alla- ja Plussapisteiden maa -sinkkujen myötä.
”Rakastan esiintymistä, mutta kyllä minä tunnen oloni kotoisammaksi lauluntekijänä. En kadehdi ollenkaan eturivin artisteja, joiden on vedettävä rankkoja rundeja monta kertaa vuodessa ja uudistuttava säännöllisesti.”
Velkataakka muutti arvomaailmaa
Nina sanoo myös viihtyvänsä paremmin taustavaikuttajana. Vaikka moni muistaa Ninan TV1:n Lista-ohjelmasta, hän sanoo nauttivansa enemmän radio-ohjelmien luotsaamisesta ja kirjoitustyöstä. Gladiaattori- ja Joka kymmenes vuosi -romaanien lisäksi Ninan kynästä on syntynyt muun muassa Remu Aaltosen elämäkerta, TV1:n Kotikatsomon Mökki-televisiosarja sekä lukuisia dokumentteja ja kuunnelmia.
”Monella ihmisellä on luovasta työstä hyvin mystifioitu kuva, vaikka oikeasti tässä tarvitaan lähinnä vilkasta mielikuvitusta ja hyviä istumalihaksia.”
Jotain hyvällä tavalla hullua, hillitöntä energiaa Kiiskisten taiteilijakodissa on. Monipuolisilla kirjoittajilla on aina useampi rauta tulessa ja toinen nippu ideoita toteutusta odottamassa. Kun aamukahvit on juotu, Timo vetäytyy yleensä kodin yläkertaan säveltämään ja Nina keittiön pöydän ääreen kirjoittamaan. Lounaalla saatetaan väitellä vaikka Suomen taloustilanteesta.
”Taidamme molemmat olla aika levottomia, mutta ei se ole välttämättä negatiivinen asia. Itse en ole ikinä halunnut jäädä jumiin vastoinkäymisiin. Kun yksi ovi sulkeutuu, menen toisesta ovesta sisään”, Timo luonnehtii.
Yhtä sinnikästä sorttia on Ninakin. Parinkymmenen vuoden mittainen velanmaksu alkaa olla loppusuoralla, mutta jatkuva pihistely on jättänyt jälkensä. Se on muuttanut arvomaailmaa pysyvästi.
”Käytännössä en ole voinut suhtautua rahaan kovin välinpitämättömästi. Siitä on jäänyt tapa, että lasken vaikkapa ruokakaupassa ostoskärryn sisällön ennen kuin menen kassalle”, Nina sanoo ja osoittaa lipaston päällä miniyrttitarhaa valaisevaa viherlamppua. Parin sadan euron lamppu löytyi käytettynä muutamalla eurolla.
44 takkia ja unelma Italiasta
Timo viihtyy Ninan mielestä liiankin hyvin kirpputoreilla, joista hän kotiutuu usein täysien muovikassien kanssa.
”Laskin kerran, että Timolla on 44 takkia. Siis neljäkymmentäneljä! Mihin ihminen tarvitsee niin monta rotsia!”
”No mutta minä tykkään takeista”, aviomies puolustautuu.
Erilaiset kulutustavat kärjistyvät perheessä joskus riidaksi.
”Aina kun Teosto-maksut kilahtavat tilille, Timo on valmis viemään koko suurperheen Italiaan. Minä olen se tylsä tyyppi, joka yrittää torpata reissut ja hankinnat. Kerran huusin terapiassa Timolle, että lupaa, ettet osta minulle tai kenellekään muullekaan vuoteen yhtään mitään”, Nina kertoo nauraen.
Timo arvelee, että rakkaus tavaraan juontaa juurensa lapsuuteen. Jokainen isossa perheessä kasvanut tietää, että heräteostokset olivat 1960-luvulla tuntematon käsite.
”Muistan, kun löysin pikkupoikana ojasta kumittoman naisten polkupyörän. Hirveä kolina kuului ja muniin sattui, kun sillä painelin. Emme me missään köyhyydessä eläneet, mutta aika niukkaa oli. Ehkä otan sitä nyt takaisin.”
“Maailma ei lopu avioeroon”
Kokonaiskuvassa arjen pienet riidat tuntuvat tietenkin naurettavan pieniltä. Sisäpiirin draamalta, joka isketään pöytään silloin, kun jutunjuuri on vähissä. Tärkein – luottamus ja puolison kunnioitus – on säilynyt avioparin välillä nahistelusta huolimatta.
”Tiedämme molemmat kokemuksesta, ettei maailma lopu avioeroon. Toisaalta näin viidenkympin korvilla sitä alkaa miettiä myös loppuelämäänsä. Koska yhdessä on pääosin hyvä olla, emme halua kovin helposti luovuttaakaan”, Nina sanoo.
Parin vuoden takainen ilta on jäänyt mieleen. Nina ja Timo olivat katsomassa Helsingin Tavastia-klubilla Samuli Edelmannin keikkaa. Nina kuuli ensimmäistä kertaa Timon ja Markku Kanervan säveltämän Se viimeinen -laulun, joka kertoo vanhasta avioparista. Teksti oli niin kaunis, että itku tuli:
Olit jollekin ensimmäinen. Mulle oot se viimeinen.
”Totesin Timolle, että onpa hieno idea tehdä laulu jostain muusta kuin ensirakkaudesta.”
Sitä Nina ei tiennyt, että Timo oli sanoittanut laulun hänelle.
Kuvat: Kari Kaipainen
Juttu on julkaistu Eevan Elämäntapa-sarjassa, numerossa 05/2015.
