”LAPSUUDENPERHEESSÄNI alettiin kierrättää 1990-luvulla. Veimme lajiteltua jätettä Alepan pihan keräilylaatikoihin, ja tunsin, että teemme jotain tärkeää.

Ilmastokriisin skaala iskostui minulle vasta paljon myöhemmin. Pitkään ajattelin, että aikuiset hoitavat, ja oli sokki, kun tajusin, että aikuiset nimenomaan eivät hoida.

Olin yliopistossa, kun näin ilmasto­kriisiä käsittelevän Epämiellyttävä totuus -dokumentin. Siitä seurannut ahdistus oli niin suurta, etten nukkunut moneen yöhön. Ahdistusta ehkä lisäsi se, etten osannut artikuloida tarkasti tulevaisuuden skenaarioita. Oli vain olo, että kaikki menee eeppisesti päin helvettiä.

AJATTELIN, että voisin lievittää ahdistustani toimimalla. Tein ilmasto­aktivismia ensin yliopistolla. Vuonna 2009 työskentelin ilmastolakia ajaneen Polttava kysymys -kampanjan parissa. Luulin naiivisti, että kampanjan tuloksena saataisiin ilmastolaki. Niin ei todellakaan tapahtunut.

Siitä seurasi hirveä epäusko kaikkeen. Olin laittanut itseni täysillä likoon ja kampanja oli onnistunut, mutta siitä ei seurannut mitään.

Silloin ei vielä puhuttu ympäristötunteista ja siitä, miltä trauma tuntuu kehossa tai miten sitä voi purkaa.

KAMPANJAN JÄLKEEN tein paljon muita töitä, esimerkiksi festarituotannoissa ja kehitysyhteistyöpiireissä. Opiskelin joogaohjaajaksi ja tein firmani kautta kulttuurialan konsulttihommia. Sain kaksi lasta. Kouluttauduin imetysohjaajaksi ja vauvahierojaksi.

Hiljattain opiskelin tähtikarttaani, joka on mielenkiintoinen itsetutkiskelun työkalu. Sen mukaan olen tyyppi, jolla on aina vähintään viisi eri projektia menossa yhtä aikaa. Se pitää paikkansa.

Nyt olen kuitenkin työskennellyt yli vuoden ajan täyspäiväisesti kokemusjohtajana Puistokatu 4:ssä. Se on kahden eri säätiön yhteishanke ekologista kriisiä koskevan tutkimuksen, työn ja keskustelun kannattelemiseksi.

Meillä on Helsingin Kaivopuistossa talo, johon haluamme kutsua eri tahoja vertaisina saman pöydän ääreen keskustelemaan.

Kun nykyisen työni myötä palasin ympäristöhommiin, tuntui siltä, että olen tullut takaisin omieni pariin. Se myös lievitti ahdistustani huomattavasti. Tekeminen luo toivoa, ja toivo on se, mikä pitää toimintakykyisenä.

TÄSTÄ HYVÄ esimerkki on kollegani, Puistokatu 4:n toiminnanjohtaja Minttu Jaakkola. Hän on vähiten ympäristöahdistunut ihminen, jonka tiedän, varsinainen myönteisyyden tyrmäyspommi. Hän onkin työskennellyt ympäristöasioiden eteen varmaan 30 vuotta.

Jokaisen ei tarvitse olla aktivisti, mutta jokainen voi tehdä merkityksellisiä tekoja omissa ympyröissään, vaikka työpaikalla, perheessä tai taloyhtiössä. On tärkeää, että saa kokea olevansa mukana muutoksessa kohti parempaa.

SÄÄTIÖIDEN maailmanparannushommat ovat aika erilaisia kuin synnyttäneiden joogaohjaukset, mutta yllättävän samankaltaisia kuitenkin.

Onpa kyseessä ilmastoahdistus tai se, että ensisynnyttäjän koko elämä on mullistunut, on lopulta kyse siitä, että ihminen kaipaa kannattelua ja sitä, että voi jakaa kokemuksensa jonkun kanssa. On huojentavaa tajuta, ettei ole ajatustensa kanssa yksin.

Hiljattain esimerkiksi puhuin Puistokadulla Emma Karin kanssa, ja hän muistutti, miten pitkälle asioissa on viimeisen 20 vuoden aikana päästy. Ilmastotyössä on lähdetty liikkeelle hitaasti, mutta nyt asia otetaan vakavasti, ja on kyse siitä, että tahtia pitää kiristää.

Klikkijournalismi ei nosta esiin niitä onnistumisia, joita ilmastotyössä on saavutettu. Siksi en itse enää tilaa sanomalehtiä enkä katso iltauutisia televisiosta. En halua lähteä huonojen uutisten kanssa illalla nukkumaan. Mietin muutenkin sitä, mille omaa kaistaani annan.

SELF-CARE-AATE on ollut itselleni tärkeä viimeisen vuosikymmenen. Nykyään se yhdistyy ikävästi kuluttamiseen. Sen sijaan pitäisi puhua yhteisöllisestä hoivasta.

Joogassa on ajatus, että ”what’s true in micro is true in macro”. Me olemme kaikki kytköksissä toisiimme.

Kun pitää huolta itsestään, pystyy pitämään huolta yhteisöstään, ja tämä säteilee laajemmallekin. Tästä minulle on syntynyt ajatus planetaarisesta self-caresta. Täytyy vaalia jaksamistaan, että jaksaa pitää huolta planeetasta.

ITSE PIDÄN huolta itsestäni pienillä teoilla. Olen lanseerannut termin micro luxury. Ne ovat pieniä asioita, jotka tuovat arkeen luksusta ja hyvää oloa: vaikka maanantait ilman palavereja tai se, että aloitan aamuni joogalla.

Kun olen vienyt lapset aamulla päiväkotiin, voin ennen työpäivää käydä vielä kahvilassa aamiaisella yksin tai kumppanini kanssa.

Myös muiden seura ja läsnäolo on minulle tärkeää. Vietän aikaa ystävieni ja perheeni kanssa.

Etenkin joogassa voin olla läsnä kehossani samalla kun muut samassa tilassa ovat läsnä omissa kehoissaan. Se on voimakas tunne, joka vahvistaa kokemusta siitä, että ihminen ei ole irrallinen ympäristöstään.”

Nina Ruotsalainen, 36, asuu Helsingin Puotinharjussa kumppaninsa ja 2- ja 4-vuotiaiden lastensa kanssa. Ruotsalainen työskentelee kokemusjohtajana Puistokatu 4:ssä, joka on Tiina ja Antti Herlinin säätiön ja Maj ja Tor Nesslingin säätiön yhteishanke ympäristökriisin vastaisen työn tukemiseksi.

Juttu on julkaistu Trendi -lehdessä 1/2023.