Oletko riippuvainen somesta? Oletko kännykän vanki? Digipaastolla pääset eroon somekoukusta
Älylaitteiden parissa vietetty aika lisääntyy ja aiheuttaa riippuvuutta. Meidän on entistä vaikeampi keskittyä ja olla läsnä oikeassa elämässä. Mihin koukutumme ja mikä meidät siitä vapauttaa?
Kuuntele juttu tästä:
Käsi hamuaa sohvan selkänojalla olevaa kännykkää, mutta annan sen olla. Haluan rajoittaa digitaalisten laitteiden käyttöä.
Miksi? Siksi, että saatan kuluttaa päivässä jopa tunteja kännykän ruudun tuijottamiseen. Siitä seuraa turhautumista ja hetkittäin myös syyllisyyttä.
Mieskin välillä huomauttelee, että ”taasko oot netissä!” Taas. Ehkä tuijottamassa videota, jolla hoitaja vuolee metallisella työkalulla lehmän sorkkaa.
Pakko myöntää, että vaikka tällaisten, sinänsä harmittomien videoiden tuijottaminen ei ole niin vakavaa, tapa hävettää.
Voisi aikansa paremminkin käyttää! Toivon, että omien digitapojeni ja niiden syiden tunnistaminen motivoi parempaan ajankäyttöön.
Tarvitsen muutosta, mutta en heti tiedä, mistä aloittaa. En voi lähteä kolmeksi kuukaudeksi korpeen enkä voi jättää kaikkia älylaitteita pois käytöstä. Niin teki brittiläissyntyinen tietokirjailija Johann Hari.
Hän otti mukaansa vain läppärin, jolla ei päässyt internetiin, sekä kännykän, jolla saattoi vain soittaa ja vastaanottaa puheluita.
Päätän vähentää ruutuaikaa niin, että sosiaalisen median alustat menevät viikonlopuksi kiinni. Ei omia päivityksiä, ei myöskään toisten päivitysten selaamista eikä tykkäyksiä.
Siirrän Facebookin ja Instragramin applikaatiot kauas kännykän etusivulta ja poistan nettikirpputori Marketplacen sovelluksen. Olen ottanut digipaastoni ensiaskeleet.
Riippuvuushäiriöitä tutkinut psykologi Sari Castrén Terveyden- ja hyvinvoinnin laitokselta on havainnut, että älylaitteisiin ja internetiin liittyvä haitallinen ja hallitsematon käyttö lisääntyy vauhdilla. Silti tällaisten riippuvuushäiriöiden tutkimus on vielä vähäistä.
”Digitaalisella alustalla toimiminen on koukuttavaa. Riippuvuuden synty on aivokemiallinen prosessi, ja riippuvuus voi syntyä myös toimintaan, ei vain päihteisiin.”
Riippuvuushäiriön diagnostiset kriteerit on kuitenkin vain rahapeliriippuvuudella ja digipeliriippuvuudella WHO:n tautiluokituksen mukaisesti.
Castrénin mukaan sosiaalisen median haitallista käyttöä tarkastelleissa tutkimuksissa löytyy silti jo samantapaisia vieroitusoireita: hermostuneisuutta, ärtyneisyyttä ja univaikeuksia. Kiinnostus ympärillä olevaa kohtaan heikkenee.
Emme koukutu pelkästään digitaaliseen sisältöön. Vähitellen pelkkä kännykän kädessä pitäminen alkaa tuoda mielihyvää ja lisätä dopamiinin tuotantoa aivoissa.
Kännykästä tulee turvanalle, joka kulkee kädessä paikasta toiseen.
Taidenäyttelyssä ja konsertissa kännykät kohoavat. Kuvia otetaan, päivityksiä tehdään. Bussissa, metrossa ja junassa selataan päät kumartuneina kännykkää.
Kerran metroasemalla nuori nainen tuli sanomaan, miten harvinaista oli, että neuloin sen sijaan, että olisin tuijottanut ruutua. No, kuuntelin kuitenkin radiota kuulokkeet korvilla.
Kännykästä tuli turvanalle, joka kulkee kädessä joka paikkaan.
Kadulla kävellään kännykkää tuijottaen – ja jäädään huonolla tuurilla auton alle. Riski nousee, jos ajetaan autoa kännykkää räpläten. Se on sitä paitsi kiellettyä.
Vuosina 2013–2022 Suomessa tapahtui 32 kuolemaan johtanutta moottoriajoneuvo-onnettomuutta, joissa liikenneonnettomuuksien tutkijalautakunta arvioi onnettomuuden yhdeksi mahdolliseksi syyksi matkapuhelimen käytön. On vaikea ennakoida ja reagoida, jos katse ei ole tiessä ja tilanteissa vaan puhelimen näytössä.
Toiminta on sitä vakavampaa, mitä enemmän henkilö, jolla on jo hallinnan vaikeuksia, vetäytyy perheensä arjesta. Ihmissuhteet kärsivät tai työnteko häiriintyy.
”Jos riippuvuushäiriö on kaapannut aivot, häiriöstä kärsivä usein ikään kuin ajaa autoa ilman jarruja, mikä vaikuttaa henkilön valintoihin. Silloin hän tekee omien arvojensa vastaisia valintoja eikä pysty olemaan sellainen kuin haluaisi olla”, Castrén sanoo.
Esimerkiksi terapiassa nämä arvoristiriidat ovat hyvä pohja muutokselle.
Omasta digitaalisten laitteiden käytöstä kannattaa Castrénin mukaan huolestua, jos käyttö on pakonomaista ja rajoittaminen sekä lopettaminen herättävät ahdistusta ja jostain pois jäämisen pelkoa.
”Sosiaalisessa mediassa päivitetään omia kuulumisia, tykätään ja keskustellaan. Jos ei ole mukana, saattaa tuntua kuin putoaisi tykkäyskelkasta. Se herättää syyllisyydentunteita. Aivan kuin somessa ei voisi olla mukana vain seuraajana.”
Terapiassa Castrén on kysynyt asiakkailtaan, mikä olisi pahinta, mitä tapahtuisi, jos ei tykkäilisi jatkuvasti toisten postauksista. Vastaus on ollut, että eihän siinä mitään tapahtuisi.
Näin aloitat digipaaston
- Laita puhelimesi ympärille kuminauha. Joka kerta, kun otat puhelimen käteesi, tunnet kuminauhan sen ympärillä. Muuttunut tuntemus saa sinut havahtumaan, ennen kuin avaat näppäinlukituksen.
- Poista sovellusten automaattiset ilmoitukset. Tällöin huomiosi ei kiinnity useita kertoja päivässä ilmoituksiin, et ryntää tarkastamaan niitä, eivätkä ilmoitusten äänet houkuta sinua tarttumaan puhelimeen kesken muun tekemisen.
- Laske kymmeneen. Ota tavaksi laskea kymmeneen joka kerta, kun otat puhelimen käteesi katsoaksesi sen ilmoituksia. Saat hetken aikaa miettiä, haluatko ja tarvitseeko sinun todellisuudessa katsoa puhelinta vai onko kyseessä vain tapa.
Lähde: somerajaton.fi
Somevirtaa tai internetin loputonta muuta sisältöä selaamalla voidaan yrittää hallita tunne-elämää. Haetaan hetkellistä helpotusta arjen tylsyyteen tai lohtua alakuloon sen sijaan, että tunnettaisiin tylsyyttä tai alakuloa.
”Jos internetistä ei sitten päästäkään pois, aikaa saattaa hukkua tuntikausia selaamiseen. Siitä jää hirveä harmitus ja tekemiset jäävät tekemättä.”
Omasta käytöksestään kannattaa huolestua, jos läheiset alkavat nostella kulmakarvojaan tai huomautella. Jos vaikka puhelin on aina läsnä ruokapöydässä, on vaikea olla läsnä hetkessä ja aidosti yhdessä toisten kanssa.
Yhdysvaltalaisen tietokirjailija ja tietojenkäsittelytieteen professori Calvin Newportin mukaan kärsimme myös yksin olemisen vajeesta. Aina voi avata älylaitteen, valita applikaation tai kivan nettisivuston ja ottaa vastaan vaikutteita.
Omille ajatuksille, tunteiden tunnistamiselle ja tylsille hetkille on entistä vähemmän tilaa.
Ei älypuhelin tai muu älylaite itsessään aiheuta riippuvuutta, mutta se altistaa ja houkuttelee selaamaan ja pelaamaan. Sen kautta saatamme altistua muulle kuin mihin olemme varautuneet.
Tietokirjailija Johann Hari haastatteli lukuisia asiantuntijoita ja tutustui tieteellisiin tutkimuksiin tehdessään kirjaansa Kadonnut keskittymiskyky (Bazar 2023). Häntä huolestutti muun muassa se, ettei hän enää pystynyt lukemaan kaunokirjallisuutta kuten ennen.
Kirjassa esitellyt tulokset hätkähdyttävät. Multitaskaamiseksi kutsuttu tapa työskennellä, missä yhteen asiaan keskittyminen eri häiriötekijöiden tähden pilkkoutuu entistä lyhyempiin osiin, heikentää tutkitusti muistia ja kykyä keskittyä.
Mitä enemmän ei-välttämättömien asioiden hoitamiseen käytettyä ruutuaikaa, sitä enemmän tarkkaavaisuutemme on vaarassa. Pelkästään se häiritsee, että viestiäänet piipittävät ja näytölle ilmaantuu jatkuvasti uutta tietoa.
Jos kännykän ottaa käteensä vähän väliä ja tarkistaa viestit, ajatus keskeytyy. Ärsykkeet virtaavat aivoihin kuin tulva.
”Ihminen ei ole kone. Koneiden logiikka ei istu ihmiseen. Me olemme inhimillisiä olentoja ja toimimme eri logiikalla”, Hari kirjoittaa multitaskaamisesta.
Parasta olisi keskittyä riittävän kauan yhteen asiaan kerralla. Se mahdollistaa luovan ajattelun ja rauhoittaa hermostoa.
Hari oppi keskittymään, vaikka kärsi sitä ennen voimakkaista vieroitusoireista oman kolmen kuukauden digipaastonsa aikana. Oli jännittyneisyyttä, hermostuneisuutta, syvää tyhjyyden tunnetta. Hän huomasi kaipaavansa älypuhelintaan ja sähköpostejaan kuin rakasta ihmistä.
Sari Castrénin mukaan aivotutkijat ovat nähneet hälytysmerkit. Miten jatkuva hermoston kuormittaminen älylaitteilla meihin vaikuttaa? Jatkuva internetissä surffailu, vaikka siinä ollaan tekemissä toisten kanssa, heikentää aitoa sosiaalista vuorovaikutusta.
”Sosiaalinen hyväksyntä sydämineen ja peukkuineen on hyvin kapea. Onko se edes totta?” Castrén sanoo.
Hänen mukaansa digiajan vähentämistä harkitsevan kannattaa tarkkailla, minkälaisiin tunnetiloihin – yksinäisyys, tylsistyminen, ahdistus – oman somettamisen tai videoiden tuijottelun on liimannut. Se auttaa ymmärtämään omaa käyttäytymistä.
Castrén ehdottaa kertomaan ystäville, että ”olen pois somesta, koska haluan vähentää siellä olemista”. Voidaan yhdessä sopia, että vietetään ilta ilman kännyköitä, ei kuvata eikä päivitetä.
”Jos istut tärkeiden ihmisten kanssa päivällisellä, ja pihveistä ja katkaravuista otetaan kuvia eri valaistuksessa, mitä se palvelee? Minkälaisia näyttämöitä me rakennamme elämästämme? Miksi tylsää oikeaa arkea on niin vaikea sietää?”
Somen hyväksyntä peukkuineen on hyvin kapea. Onko se edes totta?
Joutilaisuus on hyvä ja tärkeä taito kaivaa esiin, kun aivojen ja hermoston kuormitus käy liian suureksi. Vaan miten ollaan jouten? Kuka vielä osaa? Ainakin vanhempi sukupolvi oppi, ettei saa laiskotella.
En olisi uskonut, että tulisin vielä kaipaamaan lapsuuden sunnuntaipäiviä. Silloin ei tapahtunut mitään ja oli jumalattoman tylsää.
Isoisän seinäkello tikitti ja siinä kaikki. Tylsyyteen kätkeytyi viisaus, jota en silloin ymmärtänyt. Opin vain olemaan ja opin olemaan omien ajatusteni kanssa.
Meillä on tipaton tammikuu. Voisiko meillä olla myös someton sunnuntai?
Castrén uskoo, että kaikesta haitallisesta toiminnasta voi päästä eroon. Vertaistukiryhmät sopivat tähän hyvin.
Tietoa ja tukea ongelmalliseen sosiaalisen median käyttöön saa somerajaton.fi -sivustolta. Sieltä löytyy muun muassa tapauskertomuksia sekä kiinnostava someriippuvuustesti.
Kevättalvisena viikonloppuna olen pellolla hiihtämässä. Talven matalalta paistava aurinko siivilöityy metsikön läpi. Pysähdyn ihailemaan näkymää. Tekee mieli ottaa kuva ja postata se Instagramiin. Otan kuvan, mutta en postaa sitä, koska on lauantai, digipaastopäivä.
Joutilaisuus on tärkeä taito kaivaa esiin, kun hermosto kuormittuu.
Maanantaina selaan viikonloppuna ottamiani kuvia. Ne tuntuvat menettäneen merkityksensä. En tee päivitystä.
Olen tarkkaillut, minkälaisissa tilanteissa ja miksi postaan kuvia someen. Haluanko jakaa olemisen kivoja hetkiä? Ostin keltaisia tulppaaneita! Neulon kirjoneulelapasia, tykkäättekö? Täällä tallinnalaisessa ravintolassa ollaan syömässä perheen kanssa! Ensimmäinen leskenlehti nähty!
Vuosi sitten lopetin Twitterin, nykyisen X:n seuraamisen. Olin aikanaan mennyt Twitteriin, jotta pääsisin heti lukemaan ajankohtaisia uutisia eri puolilta maailmaa. Ennen lopettamista huomasin seuraavani keskusteluja, joista päällimmäiseksi jäi paha olo. Ilkeilyä, rähisemistä, huonoa käytöstä.
Mitään ihmeitä ei ole tapahtunut sen jälkeen, kun lopetin viikonloppujen sometuksen. Olo on rauhoittunut, ja haluan jatkaa somepaastoa. Käsikään ei enää kurotu kohti kännykkää yhtä usein.
Sari Castrén
on filosofian tohtori ja psykologi, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuspäällikkö sekä dosentti Turun yliopistossa (riippuvuushäiriöt) ja Helsingin yliopistossa (kansanterveystiede).
Hänen mielestään on hyödyllistä pohtia, miten digitaalisessa maailmassa toimitaan. Älylaitteilla hoidetaan pankkiasioita ja työskennellään, ne ovat tulleet jäädäkseen. Minkälainen merkitys kansanterveyden kannalta on jatkuva digilaitteiden tuijottaminen? Minkälaista tunneissa mitattavaa suoja-aikaa tarvitsemme?
Meillä on tipaton tammikuu. Voisiko meillä olla someton sunnuntai?
