"Heräsin Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolta puoli­toista vuotta sitten. Muistan sairastuneeni, mutta viimeisestä muistikuvastani teholta heräämiseen oli yli viikon katkos.

Olin joutunut sairaalaan myyräkuumeen takia. Munuaisteni toiminta oli heikentynyt ja sain dialyysihoitoa. Maksa-arvoni huitelivat tuhansissa. En ollut pissannut viiteen päivään ja kehooni oli kertynyt 20 kiloa nestettä. Aivopaineeni oli noussut korkeaksi ja iholleni oli ilmestynyt isoja lautumia, joita kehittyy kuolevaan ihmiseen, kun verenkierto pysähtyy.

Olin tuntenut oloni heikoksi jo joitakin päiviä, mutta lähdin silti työpaikan halloween-juhliin. Menin myös viikonloppuna järjestyksenvalvojakurssille, joten kun sunnuntaina olin tosi huonovointinen, ajattelin, että se johtuu liian vähäisistä unista.

Kuume nousi illalla, ja maanantaina sitä oli jo 40 astetta. Varhain tiistaina minusta tuntui kuin aivoni olisivat kiehuneet.

Minut laitettiin eristykseen terveyskeskuspäivystyksessä kotipaikkakunnallani Varkaudessa. Influenssa ja aivokalvontulehdus suljettiin tutkimuksissa pois, mutta myyräkuumeesta tuli positiivinen testitulos. Puumala-viruksen vasta-aineet olivat hurjan korkealla.

En ollut osannut epäillä sitä. En edelleenkään tiedä, mistä olen taudin saanut. En asu maalla, enkä ollut käynyt itämisajan puitteissa halkovajoissa tai muissa riskipaikoissa.

Minut päästettiin samana iltana kotiin sairastamaan. Sain ohjeeksi juoda paljon, sillä myyräkuumeeseen ei ole muuta hoitoa kuin nesteytys ja kuumetta alentavat lääkkeet.

Muistikuvani kotona sairastamisesta loppuvat keskiviikkoaamuun.

Jälkeenpäin olen löytänyt WhatsAppista ja Messengeristä viikon aikana käymiäni täysin järkeviä keskusteluja, eli tilani vakavuutta ei voinut havaita ulkoapäin.

Olin kivenkovaan väittänyt aviomiehelleni, etten halua uudestaan lääkäriin. Lauantaina olin kuitenkin jo niin huonossa kunnossa, että hän soitti ambulanssin. Kun ensihoitajat saapuivat, minulta ei löytynyt enää pulssia.

Lue koronasta selvinneen muusikko Johanna Koivun haastattelu: ”Sairaus nosti traumat pintaan”

Teho-osastolta herääminen oli karu kokemus.­ Olin ollut koomassa viisi päivää. Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että sisäelimeni olivat alkaneet pettää ja 75 prosenttia elimistöstäni oli ollut kuolleessa tilassa. Aviomieheni oli ollut suuressa hädässä luonani koko ajan.

Ystäväni kertoi, että hän oli jo aloittanut surutyön. Ihmeen kaupalla maksa-arvoni lähtivät kuitenkin laskuun ja elimistön toiminnot alkoivat palautua.

Aluksi pystyin liikkumaan vain pyörätuolilla. Sen ajateltiin johtuvan siitä, että lihakseni olivat surkastuneet pitkän vuodelevon seurauksena. Minulle sanottiin, että pääsen kotiin vasta, kun pystyn kävelemään.

Neljäntenä päivänä heräämisestä päätin, että huomenna haluan kotiin. Niinpä seuraavana päivänä nousin sinnillä jaloilleni.

Ennen sairastumistani työskentelin baari­mikkona ja suoritin baarimestariopintoja. Sosiaalisena ihmisenä pidin työstäni paljon. Harrastin valokuvaamista, neulomista ja leipomista. Minulla oli valtavan suuri ystäväpiiri. Elämä oli kiireistä ja täyteläistä.

Olin kuullut myyräkuumeen sairastaneelta anopiltani, että akuutin vaiheen jälkeen väsymys voi kestää kuukausiakin. Niinpä ajattelin, että heikko olo kuuluu asiaan. Sairausloman jälkeen palasin töihin, mutta yksi työpäivä osoitti, etten todellakaan ollut työkykyinen.

Kehoni ei tuntunut toimivan normaalisti. En jaksanut nostaa pieniäkään esineitä oikealla kädelläni. Liikkuminen oli huojuvaa ja raskasta. Kun voimattomuuteni jatkui vielä kuukaudenkin päästä, lääkärit ymmärsivät, että kaikki ei ollut kunnossa.

Pääni magneettikuvattiin, minulta otettiin selkäydinnestenäyte ja kävin monissa muissakin neurologisissa tutkimuksissa.

Selvisi, että minulla oli ollut kaksi aivoverenvuotoa sairauden akuutissa vaiheessa. Aivopaineen vuoksi niitä ei ollut näkynyt tehohoidon aikaisissa kuvantamisissa.

Tutkimukset osoittivat myös, että minulle oli jäänyt sairaudesta määrittelemätön toispuoleinen halvaus. Kasvojeni oikea puoli roikkuu, oikeassa kädessäni ei ole voimaa ja oikeassa jalassani ei ole tuntoa.

Viime kesänä minusta alkoi tuntua kuin oikeassa silmässäni olisi jatkuvasti hiekkaa. Aloin kiinnittää asiaan huomiota ja tajusin, etten näe kunnolla. Tutkimuksissa selvisi, että oikeassa silmässäni on iso näkökenttäpuutos.

Vaikka myyräkuume todettiin verestäni infektion akuuttivaiheessa, myöhemmissä tutkimuksissa Puumala-vasta-aineita ei ole enää löytynyt. Tämä on harvinaista mutta mahdollista. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että toisin kuin useimmille sairastuneista, minulle ei ole kehittynyt elinikäistä immuniteettia sairautta vastaan. Voin siis sairastua myyräkuumeeseen uudelleen, jos altistun virukselle.

Elämäni on muuttunut täysin sairastumisen jälkeen. En ole vieläkään työkykyinen. Minulle on myönnetty henkilökohtainen avustaja, joka auttaa minua arjen asioissa. En esimerkiksi pysty laittamaan ruokaa, koska en jaksa nostaa paistinpannua tai kaataa kattilasta pois vettä. Aviomieheni auttaa minua kaikessa aina peseytymisestä lähtien, mutta en haluaisi kuormittaa häntä liikaa.

Minun on myös vaikeaa muistaa asioita. Kärsin usein aivosumusta: Ajatus ei tahdo kulkea ja sanoja on vaikea löytää. Tämän takia esimerkiksi pakolliset Kela-asioinnit tai uusien ihmisten tapaaminen väsyttävät minua paljon normaalia enemmän.

Olen joutunut luopumaan kaikista harrastuksistani. Näkövaurion takia en pysty tarkentamaan kameraa valokuvatessa, eivätkä käsivoimat riitä enää neulomiseen tai leipomiseen. En voi lähteä lenkille, sillä en voi olla varma, että jalkavoimani jaksavat tuoda minut sieltä takaisin.

Yritin aikani elvyttää entisiä juttuja, mutta ne vaativat valtavia ponnistuksia ja saatan olla jälkeenpäin aivan poikki. Se turhauttaa minua.

Lue Päivin tarina: ”Kipujani väheksyttiin kierrättämällä minua lääkäriltä toiselle”

Olen alkanut hyväksyä, etten todennäköisesti pysty palaamaan vanhaan ravintolatyöhöni. Haaveilen kuitenkin, että voisin tehdä töitä ja elättää itseni muussa ammatissa.

Kävin lähellä kuolemaa, ja sairastumiseni jälkeen kolme läheistäni on kuollut. Suhtautumiseni kuolemaan on muuttunut luonnolliseksi. Olen alkanut ajatella, että haluaisin työskennellä suntiona tai hautaustoimistossa.

Toimintakykyni romahtaminen on vaikuttanut avioliittooni. Meidän on ollut vaikea sopeutua muuttuneeseen tilanteeseen, mutta toistaiseksi olemme selvinneet kaikesta puhumalla. Mieheni pysyy yhä vierelläni, ja siitä olen todella onnellinen.

Ystäväpiirini on kaventunut murto-osaan entisestä. Kaikki tapahtunut on osoittanut, ketkä ovat todellisia ystäviäni.

Olin aluksi katkera siitä, että juuri minä sairastuin. Minulle sanottiin, että minun pitäisi olla kiitollinen, etten kuollut. Tunsin vain vihaa, koska olin menettänyt toimintakykyni.

Vasta viime aikoina olen alkanut tuntea ­kiitollisuutta siitä, että olen vielä täällä. Olen pystynyt suremaan sitä, mitä olen menettänyt.

Olen aina ajatellut, että kaikella, mitä tapahtuu, on jokin merkitys. Nykyään ajattelen niin myös sairaudestani."

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 10/2020.