”Äitini kuoli, kun olin pieni, ja isäni kasvatti meidät kaksi tyttöä. Pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat toisensa. Täysi-ikäisenä halusin muuttaa pian muualle.

Opiskelin Tampereella. Myöhemmin muutin Helsinkiin ja aloitin työt sosiaalityöntekijänä paikallisessa lastenkodissa.

Työ oli minulle todella tärkeää. Töissä minulla oli paljon lapsia ja kollegoita ympärilläni, ja vapaa-ajalla tapasin ystäviäni.

Elämäni oli toiminnantäyteistä ja hyvää.

Olin 56-vuotias, kun työkaverit panivat merkille, että muistini oli huonontunut.

Tietääkseni suvussani ei ole ollut muistisairauksia, ja olin aina elänyt terveellisesti.

Ystävättäreni työpaikalta vei minut lääkärille. Hän kertoi lääkärille, että lähimuistini on heikentynyt ja että olen epävarma suunnista.

Lue myös: Muisti pätkii - pitääkö huolestua?

Tutkimusten jälkeen diagnoosi oli selvä: todennäköinen Alzheimerin tauti.

Lääkitys aloitettiin heti.

Oli kova pala jäädä pois töistä. Muistan tunteen kivunkaltaisena. Olin myös hivenen loukkaantunut. Tunsin, että työpaikalla ei osattu suhtautua sairastumiseeni kovinkaan mallikkaasti.

Muutenkin diagnoosiin oli aluksi vaikea suhtautua.

Onneksi yksi ystävättäristäni oli minulle kullanarvoinen jo silloin ja on edelleen.

Voin soittaa hänelle milloin vain. Kun minulla on huono päivä, hän patistaa minut liikkeelle ja sanoo, että kotona makaaminen ei ole vaihtoehto. Olemme nauraneet ja itkeneet yhdessä monet kerrat.

Hän kokkaa minulle ruokaa pakastimeen ja kirjoittelee minulle muistilappuja.

Olemme myös matkustelleet paljon yhdessä. Juuri näitä kauniita hetkiä ystäväni kanssa en haluaisi unohtaa.

Ystävättäreni rohkaisi minua menemään Helsingin Alzheimer-yhdistyksen päiväryhmään.

Ensimmäinen käynti oli epämukava. Ajattelin, että tämäkö on minun paikkani.

Ensin kävin tapaamisissa kerran viikossa ja nyt kolme kertaa viikossa.

Ryhmästä on tullut minulle todellinen henkireikä. Olen ystävystynyt ryhmäläisten kanssa. Autamme ja rohkaisemme toinen toisiamme.

Tässä porukassa voi olla oma itsensä eikä tarvitse pelätä joutuvansa nolatuksi. Huumorimme on välillä aika ronskia.

Juttelemme, ulkoilemme, käymme retkillä, joogaamme, pidämme tietovisoja ja erilaisia aivojumppia. Lounas on yksi kohokohta, ja ruoka on aina hyvää.

Vertaistuki on äärettömän tärkeää minulle. En pääse lintsaamaan ryhmästä, kun sieltä jo soitetaan, että missä viivyt.

Lue myös: Onko läheiselläsi Alzheimerin tauti? Näin voit auttaa

Koti on tärkeä paikka. Käytän julkista liikennettä ja käyn itse kaupassa. Ulkoilen päivittäin.

Minulla on pieni laukku, jossa kannan tärkeimpiä tavaroitani.

Kerran bussissa meinasi tulla ongelmia, kun unohdin leimata lipun. Mutta siitäkin tilanteesta selvittiin.

Tiedän, kuinka onnekas olen, sillä minulla on ystäviä ja vertaistukea. Alzheimerin tautini on lievä eikä ole edennyt paljoakaan.

Siitä ei tulisi mitään, jos joutuisin istumaan yksin kotona kaiket päivät.

En juuri mieti tulevaa. En osaa pelätä.

Tämän sairauden kanssa on elettävä juuri tässä hetkessä.”

Lue myös: Muistista kannattaa pitää huolta ajoissa

Jos kyky selvitä arjesta heikentyy, pitää mennä lääkäriin.

Lähde: muistiliitto.fi