”Havahduin vuosi sitten syksyisenä iltana siihen, etten ollut tuntenut vauvan liikkeitä koko päivänä. Olin tuolloin 25. raskausviikolla ja odotin toista lastani. Raskautta oli edeltänyt keskenmeno, ja se oli jättänyt pelon: olin jatkuvasti ahdistunut enkä osannut nauttia raskaudesta.

Menin nukkumaan, mutta heräilin jatkuvasti tökkimään vatsaa ja yritin paikantaa vauvan liikkeitä. Yöllä näin unta, että kävin lääkärissä ja silloin selvisi, että vauvan sydänääniä ei kuulunut.

Aamulla herätessä aloin heti itkeä. Tiesin, ettei kaikki ollut hyvin. Menin päivystykseen ja siellä lääkäri totesi pitkään ultrattuaan, ettei vauvan sydänääniä löytynyt.

Meidät ohjattiin sadan kilometrin päähän lähimpään synnytyssairaalaan toisen lääkärin luo.

Koko ajomatkan ajan olin vielä toiveikas ja tuntevinani vauvan liikkeitä. Synnytyssairaalassa lääkäri vahvisti asian: vauva oli kuollut kohtuun. Palasimme kotiin käynnistyslääkkeiden kanssa. Olin sokissa ja nukuin yön unilääkkeiden voimin. Onneksi vanhempani tulivat auttamaan esikoisen hoidossa.

Kuolleen lapsen synnyttäminen oli raskas ja ahdistava kokemus. Synnytyksen käynnistäminen kesti kolme päivää, ja lopulta enkelivauvan synnytettyäni istukka ei tullutkaan ulos, vaan minut ohjattiin leikkaussaliin.

Informaatio ei ollut kulkenut leikkaussaliin siitä, mitä oli tapahtunut. Anestesiahoitaja kävi rauhoittelemassa ja onnittelemassa juuri syntyneestä vauvasta tietämättä kohtukuolemasta. Samaan aikaan mies istui synnytyssalissa kuollut vauva vierellään.

Saimme miehen kanssa oman huoneen, jossa pidimme enkelipoikaa sylissä ja saimme hyvästellä hänet rauhassa. Otimme hänestä kuvia ja itkimme miehen kanssa yhdessä. Oli tärkeä saada tutustua vauvaan. Hetki oli yhtä aikaa sekä surullinen että arvokas.

Kohtukuoleman jälkeen sain keskusteluapua, kun pyysin sitä. Olisin toivonut, että minuun olisi oltu yhteydessä, ja terveysalan ammattilainen olisi ollut tietoinen tilanteestani. Onneksi sain keskusteluapua Käpy ry:n vertaistukiryhmästä Facebookissa. Se on tarkoitettu lapsen menettäneille vanhemmille.

Pidin kolmen kuukauden mittaisen äitiysloman. Onneksi Suomessa on mahdollista pitää se, jos raskaus on jatkunut yli 154 päivää. Saatoin tehdä surutyötä rauhassa ja pitää huolta itsestäni. Liikuin luonnossa, kävin pojan haudalla ja treenasin kuntosalilla.

Itkin ja mietin asioita. Oli tärkeä antaa surun tulla ja oppia selviämään sen kanssa.

Kohtukuolemasta puhuminen oli minulle tärkeää. En kaivannut sääliä, mutta halusin sanoittaa ääneen kokemustani. Huomasin, että kuolemasta puhuminen oli osalle ihmisistä vaikeaa. Siitä tuli itselleni jopa syyllinen olo. Minua kehotettiin jatkamaan eteenpäin ja niin tietysti oli tehtävä, kun kotona oli pieni lapsi.

Lapsen kuolemaa ei kuitenkaan noin vain unohda. Tuntui, että muiden oli vaikea ymmärtää, ettei kyseessä ollut keskenmeno, vaan että olin synnyttänyt oikean ihmisen, joka oli kuollut.

Poikavauvan kuolemansyy ei koskaan selvinnyt. Kun sain tästä tiedon, olin jo uudelleen raskaana. Äitiyslomalla minulle oli tullut vahva tunne, että halusin heti uudelleen raskaaksi. Mies oli asiasta samaa mieltä.

Raskausaika oli ristiriitainen. Olin surullinen, mutta samaan aikaan toiveikas. Ihan viimeiseen hetkeen asti oli tunne, ettei raskaus pääty hyvin. Oli hetkiä, jolloin en voinut käydä kuolleen vauvan haudalla ollenkaan, koska se pelotti liikaa.

Kävin pelkopoliklinikalla juttelemassa psykologin kanssa ja raskauttani seurattiin tiheämmin. Miehellenikin tarjottiin keskusteluapua, mutta hän käsitteli asiaa mieluummin itsekseen kalareissuilla. Kun terve poikavauva syntyi vuosi enkelipojan kuoleman jälkeen, saatoin lukea miehen kasvoilta helpotuksen tunteen.

Kohtukuolema on muuttanut elämänasennettani. Se on tehnyt minusta vahvemman. Kun olen selvinnyt lapsen kuolemasta, selviän mistä tahansa. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että minulla on nämä kaksi tervettä lasta.

En kuitenkaan tiedä, miten olisin jatkanut eteenpäin, jos en olisi tullut uudelleen raskaaksi. Olisin luultavasti ollut pitkään katkera, surullinen ja vihainen. Minulle raskaus oli keino selvitä eteenpäin. Tiedän, että näin ei käy kaikille kohtukuoleman kokeneille: he eivät saa uutta mahdollisuutta, ja se on epäreilua.

En koskaan tule unohtamaan enkelipoikaamme. Välillä tunnen haikeutta ja mietin, millainen hän olisi. Toisaalta tiedostan, että ilman enkelivauvaa meillä ei olisi tätä poikaa. Nyt sylissäni on vastasyntynyt. Olen onnellinen ja hyvillään, että kaikki meni hyvin. Silti suru tulee olemaan aina läsnä ja loputon ikävä.”

Juttu on julkaistu alun perin Trendissä 1/22.