Jos haluat kuunnella jutun, klikkaa tästä:

”Ei ole yhtä kirkasta hetkeä, jolloin asiat loksahtivat paikoilleen. On monta erilaista tarinaa, joista voisin aloittaa.

Yksi niistä tapahtui vuonna 2015, kun valmistauduin ystäväni Halloween-juhliin. Silloin käsitin vielä itseni heteromieheksi. Kun laittauduin juhliin, silloinen tyttöystäväni auttoi minua pukeutumaan mekkoon, kymmenen sentin korkokenkiin, peruukkiin ja meikkiin. Ihastelin itseäni peilistä ja tallensin useita kuvia puhelimeeni.

En voinut enää paeta ajatuksiani, että on olemassa jotain, joka tuntuu enemmän kodilta. Pienet eleeni muuttuivat, ja tunsin oloni paljon vapautuneemmaksi. Ystäväni ympärilläni ovat kertoneet, että koko olemukseni muuttui.

Juhlien jälkeen meni vuosi, kunnes päädyin sanottamaan itselleni ja muille, että olen transnainen. Ymmärsin, että minulla on vain yksi elämä, ja se oli ainut oikea suunta, jota kohti mennä. Minulla oli viimein vertailukohta siihen, miltä kehossa tuntuu, kun tuntuu omalta.

Vuosien ajan minun ja kehoni välillä on ollut täysi kommunikoimattomuus. En kuunnellut kehoni viestejä, vaan peitin ne ylisuorittamalla töitä ja opintoja. Kehoni tiesi jo ennen minua, että elämäni voisi olla toisenlaista. Se oli kuin sähkövirta ihoni alla, joka ei löytänyt ulospääsyä.

Kävin ensimmäisen kerran transpoliklinikalla vuonna 2017. Jouduin odottamaan diagnoosia transsukupuolisuudesta vuoden. Masennuin sen vuoden aikana syvästi, vaikka sain ensimmäistä kertaa elämässäni olla oma itseni. Transpolikäyntien välillä oloni tuntui tyhjältä, ja odotin vain kärsimättömänä seuraavaa kertaa. Olin täysin toisten ihmisten armoilla: he saivat päättää, olenko todella sitä, mitä olen.

Vuoden jälkeen sain aloittaa hormonit ja vaihtaa nimeni. Siitä puolentoista vuoden päästä sain korjata juridisen sukupuolimerkintäni naiseksi. Hormonien hitaat muutokset rauhoittivat kehoani. Ne vahvistivat tunnetta siitä, että naiseus oli oikea suunta. Tunsin oloni ihmeelliseksi, onnelliseksi. Se olen minä, joka kulkee huulet punattuina ja hiukset hulmuavina. Sisälleni jämähtänyt itkukin pääsi ulos.

Vuonna 2020 pääsin genitaalikirurgiseen leikkaukseen, jossa minulle rakennettiin vagina. Ajattelen leikkausta kokonaisvaltaisena rakkaudellisena tekona kehoani kohtaan.

Leikkauksen jälkeen minulle aukesi enemmän tilaa tutkia seksuaalisuuttani. Kehossani virrannut sähkövirta ei kuitenkaan kokonaan poistunut.

Transprosessi on auttanut kuuntelemaan kehon viestejä ja olemaan läsnä. Minun ei tarvitse enää paeta itseäni.

Minulla oli vaihe, jolloin en halunnut ajatella mennyttä. En halunnut nähdä edes valokuvia. Miten voisin hyväksyä menneisyyteni, joka ei tunnu omalta, vaikka se on ainut, mikä minulla on? Nyt suhtaudun menneisyyteeni lempeästi. Minusta tuli Mira 26-vuotiaana. Mutta sitä edeltävät vuodet eivät ole menetettyjä.

Ajattelen mennyttä edesmenneenä veljenä. Haluaisin sanoa nuoremmalle itselleni, että me tehtiin se.

En ajattele, että olisin syntynyt väärään kehoon. Olen syntynyt minun kehooni, ja sitten olen tehnyt asioita, jotka ovat tehneet sille hyvää. Mutta kehoni ei ole missään vaiheessa ollut väärä.

Kärsimysnarratiivista on vaikea päästä eroon, kun puhutaan transtarinoista. Yhteiskunnan rakenteisiin on jämähtänyt ajatus, että elämä transsukupuolisena on kamalaa. Minulla on kuitenkin ollut monella tapaa onnellinen elämä, myös ennen transitiotani. Moni ihana asia on pysynyt: teen esimerkiksi taidetta rakkaiden ihmisten kanssa. Nyt elän enemmän omannäköistä ja onnellista elämää.

Transsukupuolisena minulle tulee usein olo, että minun pitää olla todella selkeä ja varma sukupuolestani. Keväällä 2023 julkaisin kirjan Aavistus, jossa en halunnut selittää tai perustella olemassaoloani. Kirjani on vastalause sille, että transtarinoiden pitäisi olla selkeitä ja tiukkarajaisia. Oma transitioni on suunnistamista sitä kohti, mikä on tuntunut kehossani hyvältä.

On monia pieniä hetkiä, jolloin havahdun siihen, että tässä minä olen, omana itsenäni. Voin pukea ihanat vaatteet päälle, laittaa ruokaa ja kuunnella italialaista iskelmää minuna. Olen aina nauttinut tanssimisesta. Tanssiminen auttoi myös entisessä elämässäni – se hälvensi sumua minun ja kehoni välillä.

Kehosuhteeni on rakentunut muiden ihmisten rakastavien ja lempeiden katseiden kautta. Niiden avulla olen voinut kääntää lempeää katsetta myös itseäni kohtaan.

Toivon, että tulevaisuudessa pystyn suhtautumaan kehooni entistä lempeämmin.

Yhteiskuntamme rakenteissa on paljon sisäistettyä transvihaa, ja transkehot nähdään vastenmielisinä. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei se vaikuttaisi kehosuhteeseeni. Maailma pitää huolen kehoni haukkumisesta, joten minun ei tarvitse. Haluan kohdella kehoani rakkaudella. Se on sen ansainnut.

Tiedän, että taisteltavaa paremman maailman puolesta riittää. Vastapainoksi toivon hetkiä, jolloin voin juhlia ystävyyksiä ja rakkauksia. Tarvitsemme lisää dragia, ballroomia ja yhteisöjen äärellä olemista, koska kukaan ei pärjää täällä yksin.”

Juttu on julkaistu Trendissä 7/2023.