Vasta jokin aika sitten näyttelijä Minttu Mustakallio, 48, lahjoitti polkupyöränsä lastenistuimen ystävälleen. Käytännön avunannon lisäksi tekoon liittyi vahvaa symboliikkaa ja kirjaimellista irti päästämistä. Hänen kolme lastaan eivät ole tarvinneet istuinta enää aikoihin. Myös oma arkinen polkeminen keveni.

Myöhemmin Minttu ja ystävä söivät lounasta ja katselivat istuinta ystävän pyörän tarakalla. Siinä se oli. Uuden pienen ihmisen käytössä.

Vanhempana Minttu on nyt uudenlaisessa tilanteessa. Hänen ja näyttelijäpuoliso Tuomas Rinta-Panttilan lapset ovat kaikki koululaisia, vanhin lukiolainen ja nuorinkin alakoululainen. Jälkikasvulla on jo vahvoja mielipiteitä ja päämääriä.

”Olen kummallisessa välitilassa ja mietin, mitä seuraavaksi tulee. En ajattele, että lasten kasvaessa elämä helpottuu vaan että haasteet muuttuvat. Vanhemmuus on aivan ihanaa. Aina kun tuntee päässeensä sinuiksi jonkin vaiheen kanssa, tulee uusi.”

Pitkänhuiskea, televisiosta tuttu näyttelijä tunnistetaan katukuvassa helposti. Se on yksi syy, miksi Minttu taittaa työmatkansa mielellään polkupyörällä. Jos hän kulkee raitiovaunulla, ihmiset tulevat usein juttelemaan. Välillä on kiva olla omissa oloissaan ja vieläpä ulkona.

Jussi-patsaalla palkittu Minttu on näytellyt isoissa teattereissa sekä tehnyt ­televisio- ja elokuvarooleja yli 20 vuotta. Klikkaa mua -televisiosarja toi hänelle parhaan televisioesiintyjän ­Venlan 2012.

Tällä hetkellä hänet nähdään Timo Koivusalon Pelle Hermanni -lastenelokuvassa ja ensi vuonna Johanna Vuoksenmaan Hormonit!-sarjassa Ylellä. Freelancernäyttelijä tekee myös Minttu sekä Ville -improvisaatiokiertueita vuosittain kollegansa Ville Virtasen kanssa.

Lapsilleen Minttu on kaikkea muuta kuin julkkis. Meni vuosia, ennen kuin nämä kunnolla ymmärsivät, mitä äiti oikeastaan tekee työkseen.

”En ole toistellut heille, että olen tunnettu näyttelijä, muistakaapas lapset se. Vaikka teen julkista työtä, en ole julkkis. Pelkkä tunnettuus ei tee kenestäkään hyvää ammattilaista. Tekemisessä pitää olla myös ­substanssia. Tosin meinasin itsekin ­pyörtyä nähdessäni ihailemani näyttelijän Mikael Persbrandtin Tukholmassa.”

Noin seitsemän vuotta sitten äidin työnkuva kuitenkin konkretisoitui lapsille toden teolla.

”Lakkasin saattamasta lapsiani koululle asti siinä vaiheessa, kun muut lapset pihalla alkoivat tunnistaa minut Risto Räppääjä -elokuvien Rauha Räppääjäksi. Ajattelin, että siitä syntyvä hälinä voi häiritä.”

Mintun lapsuusvuosina 1970–80-luvulla elettiin ydinperheen kulta-aikaa, mutta hän itse varttui Ylivieskassa ja Raahessa Pohjois-Pohjanmaalla kaksin äitinsä, trubaduuri Mimmi Mustakallion kanssa. Tunnettu taiteilija ei peitellyt tai hävennyt sitä, että oli yksinhuoltaja.

”Opin äidiltäni, että elämässä kaikki järjestyy. Minulle kasvoi hyvä itsetunto. Hän ei koskaan epäillyt pärjäämistäni, joten minunkaan ei ole tarvinnut.”

Mintun äiti kuoli aggressiiviseen syöpään 2002 vain 58-vuotiaana. Tuolloin 28-vuotias Minttu saattohoiti äitinsä – kuten myös kummitätinsä 15 vuotta myöhemmin.

Äitinsä poismenon aikaan hänellä oli tukenaan kummitätinsä, äidin kumppani ja muita läheisiä. Saattohoito oli Mintulle raskasta aikaa.

”Äidin menettäminen oli järkyttävää, koska olimme hyvin läheisiä ja hänen tilansa heikkeni nopeasti. Olin vielä nuori, ja hän lähti nuorena. Siksi puhun nimenomaan menetyksestä. Se on elämäni suurin suru.”

Kokemus on tuonut hänen elämäänsä suhteellisuudentajua vastoinkäymisten äärellä.

”Koska olen mennyt mustan aukon läpi, en mene ihan pienestä säpäleiksi. Pahin on jo tapahtunut.”

Mimmi-mummun muisto elää Mintun perheen arjessa, vaikka lapset eivät ehtineetkään tavata isoäitiään. Minttu puhuu äidistään paljon ja myös valokuvia katsellaan usein.

”En koskaan tehnyt tietoista päätöstä, että puhun hänestä niin paljon. Se on tullut itsestään, ja se on ainoa oikea tapa. Äiti on minussa läsnä.”

Äidin peruja on myös Mintun ruokavalio. Näyttelijä huomasi jo kahdeksanvuotiaana, ettei pysty syömään lihaa. ­Mintun äitikin oli melkein kasvissyöjä ja hyväksyi tyttärensä ratkaisun.

”Meillä syötiin terveellisesti eikä hirveästi herkkuja, mikä oli vähän ärsyttävääkin. Sama filosofia on siirtynyt omaan kotiini. Rakastan hyvää ruokaa mutta ilman ­suklaata tulen surulliseksi.”

Kreikkalaisen isänsä Minttu on tavannut vain kerran, aikuisena. Nykyään he pitävät yhteyttä satunnaisesti.

Isältään Minttu uskoo perineensä mieltymyksen lämpöön: hän on kuin kotonaan kuumissa olosuhteissa. Hän ajattelee, että myös viehtymys erilaisiin tuoksuihin juontaa kreikkalaisista juurista.

”Rakastan kuuman yön tuoksua Välimerellä. Pidän myös epätyypillisistä aromeista, kuten vaikkapa Pariisin aamun vähän likaisesta tuoksusta.”

Tumman luonnonkiharan tukkansa ja helposti ruskettuvan oliivi-ihonsa Minttu sen sijaan sanoo perineensä supisuomalaiselta papaltaan eli äidinisältään.

Papalla oli täysin samanlaiset hiukset, jotka hän tapasi asetella ojennukseen geelirasvalla. Töistä ­tultuaan pappa otti lepotuolin ja meni ottamaan aurinkoa täydellisesti hoidetulle pihalleen. ­

”Olen takuulla avoimempi kuin pohjoispohjanmaalaiset keskimäärin. Sehän on todellista verhot kiinni -aluetta. Olen nopea, temperamenttinen, laiska ja pitkävihainen”, Minttu sanoo ja nauraa.

Pitkävihaisuus näyttäytyy Mintussa esimerkiksi niin, että hänen voi olla vaikea päästää irti epäreiluuden kokemuksista.

Vaikka kulttuurielämä on vihdoin elpymässä pandemian jäljiltä, Minttua suututtaa yhä alan puolesta. Teatterit, elokuvateatterit ja konserttisalit suljettiin ensimmäiseksi ja avattiin viimeiseksi.

”Samanarvoinen kohtelu ei toteutunut päättäjien taholta. Ammatti on ollut minulle aina tärkeä. Pandemiarajoitusten aikaan tunsin, ettei sitä arvosteta. Se tuntui ­epäoikeudenmukaiselta. ­Itsetuntoni ei saanut kolausta, koska olen muutakin kuin työni. Mutta toki oli karseaa, ettei työpaikalle saanut mennä eikä palkka juossut.”

Kun yleisö saa nauraa ja rentoutua vaikkapa improvisaatioteatterissa, sillä on Mintun mukaan parantava voima.

”Musiikki-, teatteri- ja kuvataiteen hyvää tekevästä vaikutuksesta on paljon tutkimustietoa. Kun me taiteilijat teemme työtämme, katsojat voivat päästää irti. Taiteella on positiivinen merkitys mielenterveydelle. Se näyttää maailman eri kulmista ja muuttaa oletuksia sekä asenteita. Sitä ei pidä aliarvioida.”

Minttu opettaa näyttelijäntyötä 18–25-vuotiaille korkeakouluopiskelijoille sekä Tampereella että Helsingissä. Hänen mukaansa pandemia-aika on ollut monille opiskelijoille todella kamalaa.

”Toivon, että vuorovaikutuksen ja lähiopetuksen merkitys tunnistettaisiin, mutta pelkään, että etätyö vain vahvistaa yksilön tarvetta pärjätä yksin. Se on huolestuttava suunta. Näyttelijäksi opiskeleville lähiopetus on oikeastaan ainoa mahdollisuus.”

Temperamentti saa hänet toimimaan. Minttu kampanjoi aktiivisesti esimerkiksi nuorisotilojen lakkautusta ja ylisuuria ­iltapäivätoimintaryhmiä vastaan omalla ­asuinalueellaan Helsingissä.

”En kestä sitä, että kaikesta tingitään ja sitten valitetaan, että nuoret voivat huonosti. Olen raivona siitä!”

Minttu kuvailee itseään kontroversiaaliksi. Hän on toiminnan ihminen, joka saa pyörät pyörimään mutta toisaalta nauttii siitä, kun ne pysähtyvät ja saa vain olla.

”Olen oppinut hyväksymään oman ristiriitaisuuteni. Vaikka teen paljon, en kestä töissä yhtään kiireen tuntua. Olen sosiaalinen ja minulla on paljon ystäviä. Tykkäämme järjestää toisillemme yllätysjuhlia. Silti tarvitsen paljon yksinoloa.”

Minttu on sinut itsensä kanssa. Myös sen puolen, ettei hän ole modernilla tavalla kovinkaan tekninen ihminen. Tietokoneen tai puhelimen sovellusten sijaan Minttu viihtyy paperikalenterin äärellä. Mukana kulkee aina lyijykynä ja pyyhekumi mahdollisia muutoksia varten.

Joka toinen aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä Minttu juoksee yksin musiikit korvilla. Lenkki on aina viiden kilometrin pituinen, ja hän kutsuu sitä luppoajakseen. Kerran viikossa ympäri vuoden Minttu käy aamukahdeksalta ulkojumpassa, satoi tai paistoi.

”En juokse tuloshakuisesti vaan koska haluan pystyä liikkumaan lavalla. Työni vaatii hyvää kuntoa. Aiemmin pelasin myös koripalloa helsinkiläisessä Hedelmäkorissa, joka on miesoletettujen taiteilijoiden puulaakijoukkue. Koris on kontaktilaji ja peli heidän kanssaan niin kovaa, etten voi ottaa loukkaantumisriskiä.”

Ihan pian häämöttää iso ensi-ilta. Syykuussa Svenska Teaternin suurella näyttämöllä Helsingissä saa ensi-iltansa Själarnas ö – ­Sielujen saari -näytelmä, jossa Minttu ja muutkin näyttelijät tekevät monta roolia.

Näytelmä perustuu Johanna Holmströmin samannimiseen romaaniin. Tarina sijoittuu 1930-luvulle ja Seilin saaressa olevaan naisten mielisairaalaan.

Yleensä Minttu suosii tuttua ja turvallista työryhmää. Se on hänelle niin tärkeä arvo, että hän valitsee töitä osin työkavereiden mukaan. Häntä jännitti mennä uuteen porukkaan ainoana äidinkieleltään suomenkielisenä.

”Vaatii uskallusta avata suojaus, ottaa mokaamisen riski ja päästä häpeän yli. On luotettava paitsi itseensä myös muihin.”

Kesällä hän on kuvannut elokuvaa ja ensimmäistä kertaa ruotsalaista televisiosarjaa.

Tulevaisuutta Minttu ei juuri mieti. Hän ei ole kova suunnittelemaan tai haaveilemaan isossa mittakaavassa. Asenteessa on paljon samaa kuin Mintun tavassa tehdä improvisaatiota. Siinäkin on tärkeää olla läsnä hetkessä eikä haikailla jonnekin muualle.

”Tiedän, mitä elämässäni tapahtuu lähikuukausina, mutta pidemmälle minun ei tarvitse tietää. Tällä hetkellä haaveilen lähinnä matkoista. Haluaisin Raahen saaristoon, Saimaalle ja ehkä Välimerelle. Ja Pariisiin, Brysseliin ja Tukholmaan taiteen perässä.”

Matkojen sisältöön liittyy myös yksi erityinen toive. Sellainen, joka ei kiireisessä arjessa tai lapsiperheissä lomillakaan kovin usein toteudu.

”Haaveilen ultimaattisesta lepäilystä, jota mikään ei keskeytä.”

Mutta sitä ennen hän nauttii luonteensa toisesta ääripäästä: tekijyydestä. Minttu juoksee aamuun ja iltaan ajoittuvien teatteriharjoitusten välissä muun muassa lukemassa äänikirjoja laidasta laitaan, dubbaamassa Ylen animaatiosarjaa ja pyörittämässä omia asioitaan. Tai oikeastaan hän polkee pyörällä kiharat kypärän alta hulmuten.

Artikkeli on julkaistu Kauneudessa ja Terveydessä 12/2022.