Minna Haapkylän elämässä oli raastava ristiriita, vaikka hän oli saanut kaiken, mitä halusi: ”Kuin olisin elänyt ennalta määrättyä elämää”
Minna Haapkylän elämässä oli ulkoisesti kaikki hyvin, mutta hän tunsi ulkopuolisuutta. Sitten hän rakastui Joanna Haarttiin.
Välillä Minna Haapkylä, 51, toivoo olevansa kuin koiransa Khairon, 2. Pörheä samojedi on hyvällä tuulella riippumatta siitä, onko ulkona sateista vai pouta. Minna ei pysty samaan.
Kun sade taikoo kadut pieniksi puroiksi, Minnaa alkaa ärsyttää ja pinna kiristyä. Samalla hän on oivaltanut, kuinka hyvin asiat ovat, kun harmit ovat näin pieniä. Toisenlaisiakin kausia on ollut.
”Elän nyt todella onnellista vaihetta”, Minna kertoo.
Minna asuu Khaironin ja aviopuolisonsa, näyttelijä Joanna Haartin kanssa sukunsa omistamassa, 1890-luvulla rakennetussa puuhuvilassa Helsingin Linnunlaulussa. Joka toinen viikko saman katon alla ovat Minnan pojat Eliel, 19, ja Luukas, 16. Muulloin he asuvat isänsä, näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin luona.
Huviloistaan tunnettu Linnunlahti sijaitsee Helsingissä Töölönlahden rannalla. Siellä Minna ja Joanna menivät naimisiin syntymäpäiviksi naamioiduissa yllätyshäissä viime vuoden elokuussa.
Vieraat oli kutsuttu Töölönlahden rannalle juhlistamaan aiemmin kesällä 50 vuotta täyttänyttä Minnaa. Juhlat alkoivat, kun hän ja Joanna kävelivät kukkaseppeleet päässä laiturille vihkimisseremoniaa varten.
Virallisen osuuden jälkeen seurasi tunteikkaita puheita, ruokatarjoilu, maljojen nostoa, laulua, naurua, silmäkulmien pyyhkimistä ja aamuun asti jatkunut disko. Esityksistä vastasivat Joannan äiti, oopperalaulaja Kristina Haartti ja muusikot Ona Kamu ja Maija Vilkkumaa. Maija on ollut Minnan läheinen ystävä nuoruudesta asti.
”Koko päivä oli rakkaudentäyteinen kupla. Yllätys teki siitä samaan aikaan rennon ja maagisen.”
Sitoutuminen keski-iässä on erilaista kuin 19-vuotiaana, jolloin Minna tutustui entiseen aviomieheensä ja lastensa isään Hannu-Pekkaan. Enää avioliittoon ei liity ulkopuolisia paineita tai odotuksia, eikä tarvitse suunnitella perheen perustamista.
”Ainoa syyni mennä naimisiin oli se, että halusin sitoutua Joannaan ja jakaa loppuelämäni hänen kanssaan.”
”Onneksi tämä kaikki tapahtui. Ero oli todella hyvä juttu meille kaikille.”
Rakkaus on voima, joka kannattelee Minnaa elämän kaikissa käänteissä. Kun moni ulkoinen asia muuttuu, rakkaus jää. Minnan rakkauden piiriin kuuluu paljon ihmisiä. Hänen ja Joannan häissä olivat paikalla paitsi perheenjäsenet ja ystävät myös eksät.
”Kaikesta muusta voin luopua, paitsi rakkaudesta.”
Tasan kymmenen vuotta sitten Minna oli käännekohdassa. Hän erosi Hannu-Pekasta ja aloitti seurustelusuhteen kollegansa Joannan kanssa.
Kun Minna oli päätöksensä tehnyt, asiat alkoivat tapahtua. Isoissa ratkaisuissa hän luottaa ennen kaikkea intuitioonsa.
”Nyt voin sanoa, että onneksi tämä kaikki tapahtui. Ero oli todella hyvä juttu meille kaikille.”
Myllerryksen aika oli vaikeaa. Eikä sitä helpottanut se, että erosta uutisoitiin näyttävästi. Tuohon aikaan naiseen rakastuminen oli vielä uutinen. Minnaa hämmästyttää se, kuinka paljon asia kiinnosti ja miten häneen suhtauduttiin.
”Jos olisin rakastunut toiseen mieheen, minuun olisi suhtauduttu varmasti enemmän avionrikkojana, joka hylkäsi ihanan puolisonsa. Kun minulla oli tyttöystävä, olin rohkea edelläkävijä.”
Kun Minna oli vielä erosta vereslihalla, häntä hävetti, miten yksityisiä asioita ruodittiin julkisesti. Hänelle naiseen rakastuminen ei ollut yllätys. Se ei ollut myöskään kummempi uutinen lähipiirille.
”Oli ihanaa nähdä, miten mutkattomasti perheeni suhtautui Joannaan.”
Muutoksen taustalla oli vuosia kestänyt sisäinen kriisiaika. Minna muistaa raastavan ristiriitaiset tunteensa, kun hänestä oli tullut toisen kerran äiti. Hän heijasi suloista kääröä, Luukasta, sylissään ja tunsi samaan aikaan syvää onnea ja selittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta.
”Kriisi iski, kun kaikki unelmani olivat toteutuneet. Olin 35-vuotias ja minulla oli puoliso, kaksi lasta, taloudellinen turva ja ihania rooleja. Olin saanut kaiken, mitä olin halunnut, ja silti tunsin kuin olisin elänyt ennalta määrättyä elämää.”
Minna poti syyllisyyttä ajatuksistaan. Hän mietti vauva sylissään, miksei voinut olla vain tyytyväinen.
Nyt Minna näkee selkeästi syyt muutoksen kaipuuseen. Hän oli tehnyt nuorena elämänsä suuret ratkaisut. Hän oli valinnut puolison, ammatin ja asuinpaikan 19-vuotiaana.
Minnaa alkoi ahdistaa ajatus siitä, että hän eli nelikymppisenä elämää, jonka oli valinnut kaksikymppisenä. Vielä kauhistuttavammalta tuntui ajatus siitä, että elämä jatkuisi muuttumattomana vielä kuusikymmentävuotiaana.
”Kenessäkään läheisessäni ei ollut vikaa. Tunsin vain väistämätöntä tarvetta pohtia, kuka minä olen ja mitä elämältäni haluan.”
Heittäytyminen muutoksen virtaan pelotti Minnaa, mutta sisäinen vaatimus ei antanut vaihtoehtoja. Hän kuvailee vahvaa tahtoa supervoimakseen, joka pitää häntä pinnalla tiukoissa paikoissa. Sama supervoima oli hänellä jo tyttönä.
Minna oli pelokas mutta päättäväinen lapsi. Kun hän halusi hypätä uimahyppytornista kymmenestä metristä, hän kapusi portaat ja antoi mennä. Samaa sinnikkyyttä ja heittäytymiskykyä Minnassa on yhä.
”En ole koskaan tuntenut, etten pystyisi johonkin tai että minun pitäisi luovuttaa. Jollain vähän lapsenomaisellakin tavalla uskon, että kaikki on minulle mahdollista. Tiedostan olevani hyväosainen.”
Minnan lujan luonteen kehittymiseen on vaikuttanut vahvasti hänen kasvuympäristönsä, etenkin lapsuudenperhe ja ystäväpiiri. Minna kävi Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun, jossa myös kannustettiin kulkemaan kohti unelmia.
Ystävänsä Maija Vilkkumaan ja tämän luokkatoverin Isa-Eerika Lehdon kanssa Minna perusti lukioikäisenä Tarharyhmä-nimisen pop-rockyhtyeen. Minna tarttui bassoon vailla suurempaa soittokokemusta, kun Maija halusi tehdä biisejä. Vuosina 1990–1995 bändi kiersi ympäri Suomea keikkailemassa.
”Ei meille kukaan sanonut, että ette te tytöt tuollaista voi tehdä. Meihin uskottiin, tai ainakin itse uskoimme.”
Vähättelyä Minna ei muista juuri kohdanneensa. Tai jos sellaista onkin tullut vastaan, hän on ohittanut sen. Rajoistaan Minna piti kiinni jo nuorena. Kun keikkajärjestäjä yritti houkutella Tarharyhmän muusikoita luoksensa yöksi patjoille nukkumaan, tytöt ilmoittivat menevänsä hotelliin ja lähettävänsä laskun perässä.
Hyvästä itsetunnosta on ollut hyötyä kilpaillulla alalla, jossa miehet ovat pitkään toimineet johtavissa tehtävissä.
”On itsestään selvää, että olen kohdannut tytöttelyä ja pepulle taputtelua myös näyttelijän urallani, mutta ratkaisuni on valitettavasti ollut usein sen ohittaminen. Jos häirintä on jatkunut, olen sanonut siitä kahden kesken ohjaajalle ja asia on korjattu.”
Minna myöntää, ettei ole osannut olla se ihminen, joka nostaa kissan pöydälle työryhmän edessä tai julkisesti.
”Siihen olin liian pelkuri. Olen kiitollinen kaikille, jotka ovat tuoneet esiin häirintäkokemuksia esimerkiksi Me too -kampanjassa. Se on rohkaissut minuakin ja saanut silmäni avautumaan tilanteille paremmin.”
On myös muita asioita, joiden kanssa Minnan itsetunnolla on kakistelemista. Viidenkymmenen vuoden rajapyykki hirvitti häntä. Ikääntyminen tuntui ärsyttävältä ihottumalta, josta ei pääse eroon.
Minna haluaisi olla se, johon ikä ei vaikuta. Hän tahtoisi kantaa ylpeänä elämänkokemuksensa ja olla stressaamatta hiljalleen rapistuvasta kehosta.
”Vanheneminen on pelottavaa, sillä olen joka päivä lähempänä kuolemaa. Inhoan tällaista heikkouden tunnetta itsessäni.”
Minna kestää heikkoutta toisissa, mutta omassa itsessään sitä on ollut aina vaikea sietää. Kehitystä on tosin tapahtunut. Nykyisin hän esimerkiksi uskaltaa puhua ääneen itselleen vaikeista asioista.
Minna toivoo, että hänestä tulisi heikkouksineen läpinäkyvämpi. Hän uskoo, että hänestä saa helposti liian itsevarman kuvan.
”Toivon, että minusta tulisi vuosi vuodelta epävarmempi ja että sisäinen maailmani saisi enemmän tilaa.”
”Joanna on saanut minut näyttämään herkän ja hauraan puoleni. Olen avautumassa keskeneräisyydelle ja epävarmuudelle.”
Itsenäinen Minna on opetellut ottamaan vastaan tukea toisilta ihmisiltä. Isona apuna prosessissa on ollut puoliso Joanna, joka lukee Minnaa kuin avointa kirjaa.
”Joanna on saanut minut näyttämään herkän ja hauraan puoleni. Olen avautumassa keskeneräisyydelle ja epävarmuudelle.”
Nopeisiin ratkaisuihin tottunut Minna väistäisi mielellään vaikeat keskustelut ja vaihtaisi mukavampiin puheenaiheisiin. Joannalle sellainen ei sovi.
”Hän sietää onneksi minua paremmin hankalia tunteita. Olen oppinut itsestäni paljon hänen seurassaan.”
Puolisoltaan Minna saa myös tukea silloin, kun eteen tulee vastoinkäymisiä.
”Joanna osaa tuoda huumoria myös haastaviin elämäntilanteisiin.”
Yksi sellainen oli pari vuotta sitten. Minna sai yllättäen niin rajun huimauskohtauksen, että ei pysynyt pystyssä ja voi pahoin. Apua oli lähdettävä hakemaan päivystyksestä.
”Ajattelin, että minulta katkeaa verisuoni päästä ja kuolen. Lääkäri kertoi, että kyse on kiusallisesta mutta vaarattomasta sisäkorvaperäisestä asentohuimauksesta, joka voi kestää kuukausia.”
Minna tunsi olonsa epätoivoiseksi, koska oli huimauksen vuoksi toimintakyvytön. Silloin puoliso osasi piristää ja keventää tilannetta.
”Mietin, että elämä on ohi. Joanna oli empaattinen mutta ei voivotellut asiaa kanssani. Hän sai minut nauramaan hankalassa tilanteessa.”
”Kun tunsin koko ajan olevani karullisessa, Joanna sanoi, että ajattele miten hauskaa, saat olla huvipuistossa kaiket päivät.”
Minnan asentohuimaus parantui noin viikon kuluttua. Hän sai eniten apua YouTubesta löytämistään videoista, joiden liikkeitä piti tehdä huimaus- ja pahoinvointituntemuksista huolimatta.
Elämänsä kulkua voi vaihtaa vielä keski-iässä. Sen Minna on esimerkillään osoittanut. Avioeronsa aikoihin 2013 hän teki suunnan muutoksen myös työelämässä ja aloitti elokuvatuottajan opinnot Aalto- yliopistossa.
Nyt opinnot ovat lopputyötä vaille valmiit ja Minna työskentelee sekä elokuvatuottajana että näyttelijänä. Tällä hetkellä hän näyttelee pientä roolia tuottamassaan rikossarjassa Queen of Fucking Everything. Ensi vuonna Ylellä esitettävän sarjan on käsikirjoittanut Tiina Lymi.
Päivätyökseen Minna on draamatuotannon päällikkö Rabbit Filmsillä. Hän on muun muassa vastannut Jani Volasen käsikirjoittaman ja ohjaaman Munkkivuori-sarjan tuotannosta. Sarjan kakkoskautta aletaan kuvata elokuussa.
Minnan isä on ollut kuulemma ylpeä, kun pitkästä matematiikasta laudaturin ylioppilaskirjoituksissa saanut tytär hankki vihdoin ”oikean ammatin”.
Minnalle tuottajaopinnot olivat muutospyörteen mukanaan tuoma yksi uusi polku ja tapa kehittää itseä. Lääkärin ammatista nuorena haaveillut Minna on pohtinut viime aikoina paljon merkityksellisyyttä.
”Mietin, mitä taide, kulttuuri ja viihde merkitsevät meille ihmisille. Hetkittäin poden huonoa omaatuntoa siitä, etten ole ihmishenkiä pelastava lääkäri Ukrainassa. Uskon, että joku korkeampi johdatus sai minut valitsemaan taiteen lapsuuden haaveammattini lääkärin sijasta.”
Pohdintojen jälkeen Minna on tullut siihen tulokseen, että hänen työnsä on tärkeää.
”Uskon kulttuurin merkitykseen esimerkiksi ihmisten yhdistäjänä. Se peilaa kollektiivista alitajuntaamme ja näyttää sen, mistä olemme tulossa ja minne olemme menossa. Kulttuurilla on myös iso rooli ilon tuojana vaikeina aikoina. Siitä ei pidä leikata.”
Päivät täyttyvät nyt kuvauksista, käsikirjoitusten lukemisesta, ideoinnista ja palavereista. Aamuntorkku Minna eläisi mieluiten ilman herätyskelloa.
”Olen oppinut, että nouseminen varhain kannattaa. En saisi millään tehtyä kaikkea haluamaani, jos nukkuisin pitkään. Viimeistään yhdeksältä teen jo töitä.”
Minna kuvailee elämänvaihettaan täyteläiseksi, ja siinä on myös haasteensa. Hän pohtii usein ajankäyttöään.
”Minusta tuntuu, että joudun koko ajan luopumaan jostain: ajasta puolison tai lasten kanssa, harrastuksista tai tarpeeksi pitkistä käsikirjoituspalavereista.”
Minna yrittää opetella parempaa ajanhallintaa – ja ennen kaikkea sitä, ettei koko ajan tarvitsisi tehdä jotain. Hän uskoo, että laiskuus lisäisi onnellisuutta. Sen sijaan hän huomaa tekevänsä etätöitä myös silloin, kun ei tarvitsisi.
”Työt kulkevat mukanani mökille, ja metsäkävelyilläkin korvaluureissani on usein palaveri käynnissä. Haluaisin päästä eroon tavastani käyttää jokainen minuutti tehokkaasti.”
”Kun minulla on jokin haave, heitän sen universumille kannettavaksi ja alan intuitiivisesti tehdä valintoja kulkeakseni sitä kohti.”
Voiko suunnan laittaa uusiksi vielä viisikymppisenä tai myöhemmin? Minna uskoo, että kaikki on mahdollista.
”En ole ollut koskaan ihminen, jolla on viisi- tai kymmenvuotissuunnitelmia. Kun minulla on jokin haave, heitän sen universumille kannettavaksi ja alan intuitiivisesti tehdä valintoja kulkeakseni sitä kohti.”
Minna tuntee muutoksen hetken kehossaan. Silloin hänelle tulee vahva tunne siitä, että nyt alkaa tapahtua. Tällä hetkellä Minna ei kuitenkaan haaveile muutoksista ja myllerryksistä. Elämä on hyvää juuri näin – sekin on tärkeä tunnistaa.
”Suurin haaveeni on se, että oppisin paremmin pysähtymään tähän hetkeen.”
Juttu on julkaistu Eeva -lehdessä 7/2024.
