Minka Kuustonen on tunnistanut supervoimansa ja sen, ettei tarvitse olla kova pärjätäkseen: ”Herkkyys ja empatia ovat suurimpia vahvuuksiani”

Sinfoniaorkesterin pauhu täyttää Helsingin Tokoinrannan, mutta konserttia kuuntelee vain yksi nainen, näyttelijä Minka Kuustonen, 38. Hänen päässään on kuulokkeet ja niissä lempiartisti Yona.

Jousisoittimien, huilujen ja Yonan heleän laulun säestämänä Minka ehtii kävellä parinkymmenen minuutin työmatkan: kotoa Kalliosta Tokoinrantaan ja sieltä Rautatientorin laidalla sijaitsevaan Kansallisteatteriin. Musiikkikävely on tärkeä joka-aamuinen siirtymäriitti, joka virittää uuteen päivään.

”Kun laitan luurit päähän ja sukellan biisin sisään, tunnen pakahduttavaa onnea. Näen koko ajan, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta olen silti omassa maailmassani. Musiikki herättää aistit, kehon ja mielen työpäivään”, Minka sanoo.

Hän nauttii erityisesti suomalaisesta musiikista, jossa oivaltavat tekstit tulevat aivan liki ja peilaavat omaa elämää. Tällä hetkellä Minkan voimabiisi on Yonan Solut herää eloon, jonka kuplivan kepeä teksti sopii hänen mielenmaisemaansa:

Solut herää eloon uudelleen, kun ne muistaa sua kuunnelleen, muistaa kaiken, eikä ne kadu, ne ei haluu muuta kuin elää, herää, elää, herää, jee.

”Tunnen kuin olisin pitkän tauon jälkeen tullut ulos kuplasta, jossa ehdin hukata läsnäolon taidon ja luovuuden. Olen taas muistanut, kuinka paljon virtaa saan taiteen kokemisesta ja tekemisestä. Ilman sitä olisin tyhjä ja kipinätön.”

”Omistautuvan vanhemman malli on varmasti siirtynyt minuun. Olen halunnut olla samalla tavalla läsnä poikani elämässä. Mutta olen tunnistanut itsessäni myös huolehtijan, joka tekee kaikkensa, jotta muilla olisi hyvä olla. Olen tehnyt sitä liikaakin, sillä huolehtiessani muista unohdan herkästi itseni.”

Kupla Minkan ympärille punoutui monesta syystä. Oli koronapandemia, jolloin valtaosa kulttuuritapahtumista suljettiin ja näyttelijäntyöt olivat jäissä.

”Kun koko maailma oli neljän seinän sisällä, iso osa elämästä katosi. Kaikki vain sammui, ja se vaikutti luovuuteen. Ideat harvoin syntyvät niin, että vain istun sohvalla. Haluan päästä näkemään ja kokemaan”, Minka kertoo.

Käänteentekevin muutos tapahtui silti jo viisi vuotta sitten, kun hän sai pojan silloisen puolisonsa, näyttelijä Aku Sipolan kanssa. Äidiksi tuleminen oli järisyttävän mullistava ja ihana kokemus, joka ravisteli arvot uuteen järjestykseen ja muutti perspektiivin kaikkeen.

”En olisi voinut ikinä uskoa, että hyppäisin työelämästä pois vuodeksi ja heittäytyisin vanhemmuuteen niin kokonaisvaltaisesti. Yhtäkkiä näin vain sen pienen rakkaan ihmisen, joka on parasta maailmassa. En halunnut edes keskustella mistään työhön liittyvästä. Se oli yllättävä ja uusi piirre minussa.”

Muutos oli luonnollinen jatkumo lapsuudenkodin mallille, sen Minka ymmärtää nyt. Kun hän ja näyttelijäsisko Iina Kuustonen olivat pieniä, ­Marita-äiti vietti heidän kanssaan kotona monta vuotta.

Yhtä tärkeitä tyttäret ovat olleet isälle, Mikko Kuustoselle, vaikka keikkareissut kuljettivatkin muusikkoa välillä pois kotoa.

”Omistautuvan vanhemman malli on varmasti siirtynyt minuun. Olen halunnut olla samalla tavalla läsnä poikani elämässä. Mutta olen tunnistanut itsessäni myös huolehtijan, joka tekee kaikkensa, jotta muilla olisi hyvä olla. Olen tehnyt sitä liikaakin, sillä huolehtiessani muista unohdan herkästi itseni”, Minka sanoo.

Kun kalenteri on liian täyteen ahdettu, eikä aikaa itselle jää tarpeeksi, hän tuntee kuormituksen tukkoisuutena kehossa ja mielessä. Silloin ajatuskaan ei liiku.

”Tärkeintä on huomata nuo signaalit. Olen todella herkkä, joten olen oppinut tunnistamaan, milloin jaksan olla ­sosiaalinen ja milloin haluan vetäytyä omaan rauhaan palautumaan. Tein sitä tiedostamattani jo lapsena. Tiedän, mitä tarvitsen, jotta voin olla läsnä hetkessä ja voin hyvin.”

Kiire on vaarallinen tila luovuudelle. Aiemmin Minka tinki omista, mielikuvitusta ruokkivista hetkistään ensimmäiseksi. Nykyään hän pitää kiinni siitä, että ehtii siirtyä paikasta toiseen kävellen ja liikkua tarpeeksi.

Minka uskoo, että taide avaa mielen ja sydämen, urheilu kehon. Viime talvena hän hiihti monta kertaa viikossa valmistautuessaan Lahti 2001 -televisiosarjan kuvauksiin ja rooliinsa hiihtokuningatar Virpi Kuitusena.

”Oli ihanaa harjoitella niin intensiivisesti ja saada samalla uusi rakas laji. Kunnioitan paljon huippu-urheilijoita. Heidän ja näyttelijöiden valmistautumisprosesseissa on paljon samaa tinkimättömyyttä.”

Minka on huomannut, että mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän kaipaa myös luontoa mielen nollaukseen.

”Kun istun mökin laiturilla ja katselen järvelle, tavoitan rauhan, jolloin alkaa tapahtua. Silloin en pääse pakenemaan tummiakaan ajatuksia, joiden käsitteleminen ei tunnu ­helpolta mutta on välttämätöntä. Kaikkien tunteiden ja ajatusten – niin keveiden kuin mustien sävyjen – pitää olla käytössä ja virrata.”

Nykyisin Minka ajattelee, että hän olisi voinut ottaa vanhemmuuden alkumetreiltä asti enemmän omaa aikaa; käydä vaikka lenkillä tai salilla.

”Jossain vaiheessa oivalsin, että olen parempi äiti, kun kuuntelen myös itseäni ja tarpeitani.”

Ajanhallinnassa Minka sanoo tulleensa yllättävän hyväksi. Jotenkin ihmeellisellä tavalla asiat aina järjestyvät, vaikka tehtävälista näyttäisi mahdottomalta yhtälöltä ja kotona olisi samaan aikaan 20 asiaa kesken.

”Tietysti osa jää kesken, mutta lopulta se on hallittua ­kaaosta. Olen tullut aiempaa rennommaksi ja oppinut hyväksymään sen, että asiat etenevät omaan tahtiinsa.”

”Nykyään yritän suhtautua itseeni ­myötätuntoisemmin, sillä täydellisyyden tavoittelu on uuvuttavaa ja tekee elämästä kapeaa. Epäonnistumiset kuuluvat ihmisyyteen.”

Keskeneräisyyden sietämistä Minka on harjoitellut kauan. Koska näyttelijälle keho ja persoona ovat olennaisia instrumentteja, omaa minää alkaa herkästi arvottaa vain työn kautta.

Minka teki ensimmäiset roolinsa elokuvissa ja tv-sarjoissa jo kaksikymppisenä. Näyttelijän ammatti lohkaisi pitkään elämästä suurimman siivun. Mikään ei saanut mennä töiden edelle.

”Minun oli silloin vaikea vetää rajaa vapaa-ajan ja työn välille, koska työ on intohimoni. Opettelen minä nykyäänkin kotona repliikkejä ja teen roolianalyysia, mutta rajaan ajankäyttöni tehokkaammin. Kun vietän aikaa lapseni kanssa, haluan olla läsnä vain hänelle.”

Arvomaailman muutos on tehnyt elämästä monin tavoin helpompaa.

”Nuorempana olin itseäni kohtaan julma ja vaadin kaikessa täydellisyyttä. Nykyään yritän suhtautua itseeni ­myötätuntoisemmin, sillä täydellisyyden tavoittelu on uuvuttavaa ja tekee elämästä kapeaa. Epäonnistumiset kuuluvat ihmisyyteen: se, että uskallamme tehdä virheitä, muokkaa meistä ihmisinä ja tekijöinä kiinnostavia.”

Minkan mielestä on harhaluulo, että työelämässä voisi menestyä etenemällä tiukasti kunnianhimo edellä. Enemmän hyötyä on kuuntelun taidosta ja sopeutumisesta erilaisiin porukoihin. Hän uskoo, että luonteenpiirre on tuonut hänelle juuri ne tehtävät ja roolit, jotka on tarkoitettu.

”En ole koskaan tuntenut, että minun pitäisi olla kovempi pärjätäkseni. Päinvastoin: herkkyys ja empatia ovat suurimpia vahvuuksiani. Haluan olla hyvä muille ihmisille. Uskon, että hyvyys tulee aina jossain muodossa takaisin.”

Mietteitään Minka jäsentää kirjoittamalla. Kuluneena syksynä hän istahti työmatkojen päätteeksi usein aamukahville Kansallisteatterin edessä olevalle Aleksis Kiven patsaalle ja taltioi ajatuksiaan kännykän muistikirjaan. Mieleen palasivat kouluvuosien välitunnit, jolloin hänellä oli tapana keksiä tarinoita pieneen vihkoon.

”Viihdyin lapsena paljon oman pääni sisällä ja vetäydyin huoneeseeni kirjoittamaan päiväkirjaa. Puran usein ajatuksiani kirjoittamalla ennen kuin jaan niitä muille. Pelkään, että rikon jotain herkkää, jos kerron ajatuksiani ääneen liian aikaisin.”

Vaikka Minka on kirjoittanut koko ikänsä, valtaosan teksteistä hän on jättänyt pöytälaatikkoon. Siihen on tulossa muutos: Minka työstää parhaillaan lastenkirjaa kustantamo Tammelle.

”Olen lukenut ja kirjoittanut pikkutytöstä asti tarinoita. Varsinkin Roald Dahlin sadut kolahtivat minuun lapsena. Parasta on, että satujen kirjoittamisessa voin käyttää rajattomasti mielikuvitusta ja kuitenkin puhua tärkeistä asioista tarinoiden avulla.”

Tulevan kirjan julkaiseminen kiehtoo ja hirvittää.

”Toivon, että pääsen irti turhasta häpeästä, jotta en jättäisi asioita tekemättä ainakaan arvostelun pelossa. Olen jo uskaltanut seurata unelmiani näyttelijänä, joten ehkä nyt on seuraavan askeleen aika. Haluan ajatella, että kaikki elämässä on mahdollista ja minulla on oikeus monenlaiseen luovuuteen.”

Rohkeutta ja rehellisyyttä etsitään myös Kansallisteatterin uudessa Juhlat-näytelmässä, jossa Minka näyttelee kolmekymppistä uratykkiä. Hykerryttävä komedia kertoo perheyhteisöstä, jossa on tapana kääriä kriisit positiivisiin mantroihin ja peittää todelliset ongelmat juhlien melskeellä.

”Uskon, että tämä ilmiö on nykyään monelle tuttu. Nautinnot halutaan maksimoida, koska on vain yksi elämä ja sekin menee niin nopeasti. Huono puoli on, että samalla syvimmät tunnot voivat jäädä käsittelemättä ja silloin jää huomaamatta, mikä on oikeasti tärkeää.”

Minka arvelee, että puhumattomuuden painolasti koskettaa varsinkin vanhempia sukupolvia. Vaikka isänisä Olavi Kuustonen oli hänelle läheinen, osa ukin menneisyydestä jäi salaperäisyyden verhoon. Lapsenlapsille ukki tuli tutuksi valkotukkaisena hopeaseppänä ja entisenä kaivosmiehenä, joka innostui eläkepäivinään keramiikkatöistä.

”Ukki ei puhunut sodasta vaan keskittyi tarinoimaan hyvistä hetkistä. Minun sukupolveni on saanut kasvaa erilaisessa maailmassa: uskallamme käsitellä vaikeitakin asioita ja huollamme mieltämme terapiassa. Ehkä avoimuuden ansiosta voimme välttää sen, etteivät traumat siirry seuraaville sukupolville.”

Minka on huomannut, että eri-ikäisten ystävien merkitys on iän myötä vain korostunut. Omiin ajatuksiin saa kummasti perspektiiviä, kun lähipiirissä on erilaisissa elämänvaiheissa ja ammateissa olevia ihmisiä.

”Voin jakaa ystävieni kanssa kaikki tunnetilat. On korvaamatonta, että lähelläni on ihmisiä, joiden kanssa ei ole suodattimia. Olen oppinut, ettei asioita kannata hautoa sisällään. Jos kohtaan ihanan ihmisen, voin sanoa hänelle ääneen, että olisipa kiva, jos olisit enemmän elämässäni. Olen saanut aikuisena monta sydänystävää ja olen siitä valtavan kiitollinen.”

Yhteisöllisyyden merkityksen Minka oivalsi myös viime kesänä osallistuessaan vanhan puutalon kunnostustalkoisiin Kokkolan Ykspihlajassa. Hän nautti voidessaan rapsutella rapistunutta maalia talovanhuksen seinistä.

”Sain viettää kesälomani parhaat päivät Kokkolassa, josta tuli samalla uusi voimapaikkani. Siellä kirkastui sekin, etten nauti lomalla rannalla pötköttelystä vaan touhuan mieluummin hyvässä porukassa.”

Vaikka seikkailut maailmalla ovat olleet elämyksiä, kotimaan matkailuun Minkaa houkuttaa halu pienentää hiilijalanjälkeä.

”Olen saanut matkustaa niin paljon, etten enää juuri kaipaa sitä. Olen vähentänyt lentämistä huomattavasti. Minua kiinnostavat vaihtoehtoiset reissu- muodot, kuten lähimatkailu ja junamatkat vaikka Norjaan. Ajattelen, että tässä ilmastotilanteessa asioita pitää ajatella uusiksi. Emme voi enää elää niin kuluttavalla tavalla kuin olemme ennen tehneet.”

Minka sai herätyksen entistä vastuullisempaan elämäntapaan 2013, kun hän näytteli Ylen ­Tellus-sarjassa ympäristöaktivistia ja tutustui ilmastonmuutoksen todellisuuteen. Nykyään Minka on mukana Myrskyvaroitus-yhdistyksessä, jonka tavoitteena on innostaa suomalaisia ilmastomyönteisyyteen.

”Minun ilmastoahdistustani auttaa se, että otan asioista selvää ja yritän tehdä jotain ilmastonmuutosta torjuakseni. Tunnen, että näistä asioista puhuminen on velvollisuuteni.”

Mustavalkoiseen saarnaamiseen Minka ei silti usko eikä halua tehdä itsestään ilmastopyhimystä. Vaikka hän pyrkii syömään kasvispainotteisesti ja ostamaan tavarat käytettyinä, arki pakottaa toisinaan poikkeuksiin.

”Olin välillä todella armoton, enkä sallinut itselleni minkäänlaisia nautintoja, jos ne olivat ristiriidassa ilmastonsuojelun kanssa. Nykyään ymmärrän, että loppupeleissä tärkeintä on kokonaisuus.”

Minka ajattelee, että muutos on tahtotila ja että sen on tapahduttava kaikilla sektoreilla: niin politiikassa, yrityksissä kuin kotitalouksissakin.

”Ilmastonmuutokselta ei ole varaa ummistaa silmiä, mutta esimerkiksi lapselleni en ole vielä uskaltanut puhua siitä. Pelkään liikaa, millainen maailma on, kun hän kasvaa aikuiseksi.”

Oma kupla voi siis olla myös tarpeellinen lepopaikka. Niin tänäkin iltana, kun Minka suuntaa teatterin näytöksen jälkeen kotiin. Matkaa valaisevat katulamput ja Yona. Ja juuri tältä se tuntuu:

Kun solut herää se on, kuin oisit painoton, villi sudenpentu, joka kipuaa tunturiin, niin kepeesti.

Juttu on julkaistu Eevassa 12/2023.