Tuntuuko omituiselta: 1920-luvun alussa suomalaisen naisen piti pyytää aviomieheltään lupa työhön, ja esimerkiksi papin virat aukesivat naisille vasta 1980-luvulla?

Sittemmin suomalaiset naiset ovat edenneet presidentiksi, pääministereiksi ja tiedemaailman huipulle. Tasa-arvo näyttää kukoistavan. Onko kaikki siis hyvin?

”Todellisuus arjessa on valitettavasti yhä toinen kuin puheissa”, sanoo naisten asemaa työelämässä tutkinut Suvi Heikkinen.

Epätasa-arvo miesten ja naisten välillä on yhä arkipäivää esimerkiksi rakennus-, urheilu- ja tiedealoilla. Heikkisen mukaan miesvaltaisten organisaatioiden toimintatavat tulppaavat naisten etenemistä. Tämä näkyy kirjoittamattomissa tavoissa: nainen jää kotiin hoitamaan kipeät lapset, työpäivään ei sallita joustoja elämäntilanteen muuttuessa tai vapaa-ajan uhraamista työlle ihannoidaan kahvipöytäpuheissa, myös huumori voi olla naista alentavaa.

Tutkimukset osoittavat naisten olevan edelleen vastuussa työn lisäksi kodista, mikä heijastuu mahdollisuuksiin tarttua johtotehtäviin.

”Naisilta odotetaan enemmän kuin miehiltä. Heidän on antauduttava työlleen, mutta samalla hoidettava koti, itsensä, parisuhde, harrastukset, lapset ja ystävyyssuhteet. Eihän sellaiseen kukaan pysty! Miehiltä ei tällaista edellytetä.”

Heikkinen uskoo, että työelämän tervehdyttäminen, kuten työlle uhratun ajan rajaaminen sekä vapaa-ajan arvostaminen vaativissa tehtävissä, helpottavat naisten tietä johtotehtäviin. Naisjohtajien määrän lisääntyminen todennäköisesti näkyisi yhteiskunnassa laajemmin johtamisen inhimillistymisenä, jaksamisen ja motivaation lisääntymisenä työpaikoilla ja jopa yritysten tuloksissa.

”Se, että ihmisellä on lapsia, vaikuttaa asenteisiin. Siksi on hyvä, että johtajilla on perhettä ja perspektiiviä. He luovat kulttuuria myös muille”, Heikkinen sanoo.

”Kerran nuorena tutkijana esittelin ajatuksiani ilmakehän tutkimisesta vanhemmalle mieskollegalle. Hän hymyili isällisesti ja totesi: ”Kyllä sinä varmasti pärjäät ihan hyvin, ei hätää.” Olin hetken hiljaa ja vastasin, että en halua pärjätä. Haluan muuttaa maailmaa.

Olin pitkään ainoita naisia alallani. Tutkimus, jota teen, on yhä ainutlaatuista. Tuntuu hyvältä sanoa 25 vuoden jälkeen, että olen menestynyt. Se ei ole kuitenkaan ollut helppoa. Olen aurannut tietä ja ajatellut, että minun on tehtävä tämä, jotta polku olisi jälkeeni tuleville helpompi. Tämä työ on elämäntehtäväni, ja se on vaatinut minulta muista unelmista luopumista: tieteen ja tutkimuksen tekeminen täyttää päiväni.

Olen johtanut useita työryhmiä, joissa olen joko ainoa nainen tai yksi harvoista. Olen usein myös nuorin. Puhujana tuntuu, että minun on näytettävä uskottavalta ja käytettävä vakuuttavia äänenpainoja. Meidän suunnannäyttäjien tulee kantaa vastuu ja uhrautuakin, jos tarvetta on. Ei pidä luovuttaa, vaikka siltä voisi tuntua. Naisten pitäisi keskustella avoimesti siitä, mitä menestys vaatii. Monelle menestyksen hinta tulee yllätyksenä.

Työni tulee muuttamaan maailmaa. On vaikea myöntää, että olen saavuttanut unelmani. Meidät on kasvatettu vaatimattomiksi: älä tee itsestäsi numeroa, älä ylpisty, älä kehu. Haaveilen Nobelista – se edellyttää sinnikästä ja hyvää työtä.”

”Hain naisten vapaaehtoiseen varusmiespalvelukseen ensimmäisten joukossa vuonna 1996. Astuin 24-vuotiaana palvelukseen ilmavoimien Viestikouluun Tikkakoskelle. Nykyisin työskentelen hätäkeskuslaitoksen viestintäpäällikkönä. Nainen on turvallisuussektorin johtotehtävissä edelleen vähän harvinaisuus, joten tunnen päässeeni pitkälle.

Kiinnostuin armeijasta jo ala-asteella. Opettaja sanoi, etteivät naiset pääse armeijaan ja kysyi, kuka meistä tytöistä haluaisi mennä. Viittasin heti. Minusta tuntui hienolta päästä oppimaan oman maan puolustamista.

Perheessäni suhtauduttiin varusmiespalvelukseeni kannustavasti, jopa ylpeydellä. Isoisäni oli sodassa, ja myös mummulla oli sotakokemuksia. Tarinat inspiroivat. Isä oli nuorena loukannut jalkansa, joten hänet oli vapautettu palveluksesta. Olin perheemme ensimmäinen armeijan käynyt.

Ilmapiiri intissä oli hyvä. Ehkä kaikki olivat varpaillaan, sillä naisten kohtelua seurattiin julkisuudessa tarkasti. Eniten kommentteja kuulin junamatkoilla. Nainen armeijan lomapuvussa kiinnitti huomiota. Miehet halusivat tulla kertomaan omia armeijakokemuksiaan ja kysymään, miten nainen pärjää armeijassa. Se tuntui välillä rasittavalta.

Niin armeijassa kuin muutenkin miesten kanssa pärjää olemalla oma itsensä, tekemällä rakentavasti yhteistyötä, toimimalla reilusti ja kommunikoimalla avoimesti. Hyvä fyysinen kunto auttaa armeijassa niin naisia kuin miehiä. Minulla oli hyvä peruskunto. Viikko metsäleirillä 30 asteen pakkasessa otti koville etenkin, kun unet jäivät vähiin.

Itselle tärkeiden asioiden edistäminen vaatii välillä nöyryyttä. Rohkeus on olosuhteiden ymmärtämistä ja kärsivällisyyttä. Siinä ei kiukuttelu pitkälle auta.”

”Opiskelen rabbiksi, mikä juutalaisessa uskossamme tarkoittaa oppinutta. Kun Ruotsin Göteborgin juutalaiseen seurakuntaan haettiin toiminnanjohtajaa seitsemän vuotta sitten, kiinnostuin. Mieheni sanoi minulle, että totta kai haet, tuen sinua täysillä. Se tuntui hyvältä. Olen pitänyt ääntä itselleni tärkeistä asioista, toiminut arvojeni mukaan. Ja niin asiat ovat edenneet.

Olen edustanut edistyksellistä ja vapaamielistä kantaa konservatiivisessa yhteisössä. Kaikille se ei ole sopinut, mutta tehtäväni ei ole miellyttää kaikkia.

Naisena seurakunnassa on osattava valita seura, jossa voi puhua suoraan. Itselle tärkeiden asioiden edistäminen vaatii pelisilmää. Minulla on ollut onni tavata oikeanlaisia ihmisiä, jotka ovat kannustaneet minua uudistuksellisiin rabbiopintoihin. Suunnannäyttäjä ei selviä yksin.

Kun olen oma itseni ja sanon, mitä ajattelen, joku muukin havahtuu ja ajattelee samoin. Pitää uskaltaa silloinkin, kun kritisoidaan. Työni Göteborgissa oli vaativaa, mutta opin paljon, muun muassa rentoa ja inhimillistä johtamista. Johtajakaudelleni osui paljon hankalia tilanteita.

Uudistajan taakka ei ole kevyt. Pitää tiedostaa, milloin voi olla oma itsensä. On myös opittava, missä tilanteessa ja kenelle voi sanoa suoraan, mitä ajattelee.”

”Haaveeni ei ole ollut työ teurastamossa. Tuskin kukaan pikkutyttö sellaista unelmoi! Mutta työ on niin mukavaa, etten kaipaa muualle.

Minusta tuli teurastamon työntekijä sattumusten kautta. Jäin työttömäksi ja hakeuduin koulutukseen, josta pääsin töihin HKScanille. Aluksi sain kevyitä siisteyteen liittyviä hommia. Seurasin samalla vierestä ruhojen suolistusta ja kiinnostuin. Olen tehnyt vuodesta 2014 kaikkea ruhon käsittelyyn liittyvää, ensimmäisenä naisena näissä tehtävissä.

Olen alallani tiennäyttäjä. Minun jälkeeni meille on tähän työhön tullut kaksi muutakin naista. Luulen, että ennen minua naiset eivät tulleet ajatelleeksi, että nainen voisi pärjätä tällaisissa töissä.

Olen joskus kuullut, ettei tämä työ sovi naiselle. Ehkä on ajateltu, että me naiset olemme jotenkin herkkiä. Onneksi oma työyhteisöni ei sukupuolita työtä. Teurastuslinjalla työ on fyysisesti raskasta. Ruhosta irrotettava ja koukkuun nostettava suolinippu saattaa painaa kymmenenkin kiloa. Kyllä siinä saa hauista käyttää. Teemme työtä työpareina, mikä tasaa työn kuormittavuutta.

Olin varautunut epäonnistumaan, että onkohan tämä liian raskasta. Mutta sisuunnuin ja päätin, että perhana, minähän näytän! Ystävät ovat välillä ihmetelleet alavalintaani.Olen todella eläinrakas. Isovanhemmillani oli maatila, joten olen kasvanut eläinten kanssa. Me Suomessa hoidamme hyvin eläimiä ja on ihan hyvä, että niillä on oma kiertokulkunsa.

Teurastamossa on aika ronski huumori. Aamulla veitsi kouraan ja teräshanskat käteen, ja siitä se lähtee. Ronskiutta tässä vähän tarvitseekin. Kaikkein herkimmät kukkaset eivät tähän hommaan välttämättä sovi.”

Juttu on ilmestynyt aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 08/2023.