"Minulla ei ole tilaisuuteen seuralaista, heitin ystävälleni ja nauroin päälle. Hän lupasi järjestää asian.

Olisin tietenkin pärjännyt kansainvälisellä kaveri-illallisellamme yksin, kunhan vitsailin. Oli vuosi 2011 ja olin omistautunut työlleni. Elin unelmaani meikkitaiteilijana Delhissä Intiassa enkä haaveillut parisuhteesta. Tein töitä suurille, paikallisille asiakkaille ja saavutin alallani mainetta. Tuntui hyvältä, että työni noteerattiin ja sitä arvostettiin.

Kun muutama päivä myöhemmin astuin kotikaupunkini välimerellistä ruokaa tarjoavaan puutarha­ravintolaan, kohtasin Tuukan. Ystäväni oli pyytänyt hänet avecikseni.

Tuukan hymy oli valloittava. Muuten mies vaikutti rauhalliselta, jopa ujolta. Huomasimme kuitenkin heti, että puheenaiheemme eivät loppuneet kesken. Toisen lähellä oli helppo olla.

Illan aikana Tuukka kertoi työstään suurlähetystössä ja minä matkoistani Euroopassa. Huomasimme pitävämme samoista bändeistä, joten vaihdoimme numerot. Sovimme, että menemme muutaman viikon kuluttua reggaekeikalle läheiselle klubille.

Kun keikan jälkeen suuntasimme jatkoille asunnolleni, avasimme punaviinipullon, juttelimme ja suutelimme, tajusin, että elämäni oli muuttumassa peruuttamattomasti. Kolme vuotta myöhemmin muutimme Lontooseen, jossa opiskelimme kumpikin lisää. Arkemme rullasi emmekä suunnitelleet lähtöä.

Elämä tuo eteen kuitenkin yllätyksiä. Eräänä päivänä Tuukka kysyi, haluaisinko muuttaa hänen kanssaan Suomeen. Hän oli saanut työtarjouksen, josta ei mielellään kieltäytyisi. Olin käynyt pohjoisessa aiemmin, viettänyt siellä lomia, tutustunut Tuukan perheeseen ja ystäviin. Ajattelin, että mikäs siinä. Annetaan mennä.

Päätöksen tekeminen oli helppoa, koska en epäillyt sekuntiakaan, etten haluaisi olla Tuukan kanssa. Vaikka hän olisi pyytänyt minua kanssaan Afganistaniin, olisin lähtenyt. Minua auttoi myös, että olen lapsesta saakka tottunut uusiin kulttuureihin, ympäristöihin ja ihmisiin. Isäni työskenteli Intian ilmavoimissa ja vaihdoimme asemapaikkaamme kerran vuodessa.

Suomessa minua kiinnosti puhdas ilma ja se, että täällä on vähän ihmisiä. Muuttokuormamme saapui Espooseen seitsemän vuotta sitten. Asettuminen kävi helposti.

VANHEPANI JA YSTÄVÄNI eivät ihmetelleet ratkaisuani. He ovat aina tukeneet minua. Enemmän vanhempiani kummeksutti aikanaan, että emme menneet Tuukan kanssa nopeammin naimisiin. Asuimme avoliitossa seitsemän vuotta. Intiassa tällainen, etenkin ulkomaalaisen kanssa, on yhä kauhistus.

Avioliittoamme juhlittiin kolme vuotta sitten meren äärellä läheistemme läsnäollessa. Koska olen hindu, toivoin, että olisimme voineet kävellä häissämme seitsemän kertaa tulen ympäri. Seremonia symboloi, että pari on yhdessä kaikki seitsemän elämäänsä. Tuli on jumalan puhtain muoto. Turvallisuussyistä haaveesta piti luopua.

SUHTEEMME ON TUUKAN KANSSA aina toiminut hyvin, mutta tietenkään se ei ole ollut mutkaton. Olemme kuitenkin joka tilanteessa pyrkineet säilyttämään keskusteluyhteyden ja puhumaan niin pitkään, että asioihin tulee tolkku ja riidoille piste. Toista pitää kuulla. Myös seksillä on merkittävä osa. Fyysistä puolta ei saa hukata.

Lisäksi hallitsemme pankkitilejämme. Aluksi tämä tuntui maailman epäromanttisimmalta, mutta nyt näen, kuinka valtava merkitys sillä on. Se, että olemme toisistamme taloudellisesti riippumattomia, antaa suhteeseemme vapautta. Emme ole yhdessä pakon vuoksi. Minusta on upeaa tienata omat rahani ja maksaa veroni.

Sanon aina, että rakkaus ei ole helppoa, mutta vaivan arvoista. Kuin kasvi, joka tarvitsee vettä, aurinkoa ja huolenpitoa.”

Juttu on julkaistu Trendissä 06/22.