Matti Ristinen on maalaispoika ja työläisperheen lapsi, josta tuli näyttelijä: ”Minulla on kaksi maailmaa, rakastan niitä molempia”
Matti Ristinen, 49, on huomannut, että ajattelutavat ja haaveet eroavat pääkaupunkiseudulla ja maalla. Helsingissä ihmiset puhuvat ajankohtaisista ilmiöistä. Kärsämäellä ja Taivalkoskella jutellaan siitä, mitä nähdään tai koetaan. ”Kerran yritin Kärsämäellä kysellä, mitä mieltä siellä oltiin pääministeri Sanna Marinin bilekohusta: se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.”
Vanhoja pellonsarkoja, käsin kaivettuja ojia. Vaativan ja työteliään maalaiselämän jäljet koskettavat näyttelijä Matti Rististä, 49, aina, kun hän käy mökillään äitinsä synnyinpaikkakunnalla Taivalkoskella.
”Parasta on se, kun avaan mökin oven ja olen keskellä erämaata, keskellä ei mitään. Metsässä olo ja metsän tuoksu tuntuvat terapeuttiselta.”
Metsästystä harrastava Matti huomaa haaveilevansa toistuvasti siitä, että pärjäisi mökkiolosuhteissa pidempiä aikoja omavaraisesti. Toistaiseksi saaliit, teeri ja muutamat sorsat, ovat olleet vielä niin vähäisiä, että rahkeet eivät vielä riittäisi.
”Laiha olisi lihakeitto, melko perunavoittoinen”, hän sanoo ja nauraa.
Täällä 25 kilometriä Taivalkosken keskustasta sijaitsevilla mailla Matti vietti lapsuutensa kesät. Hän viiletti pelloilla serkkujensa kanssa ja tutki salaa myös naapuruston mökkejä. Kerran hän lainasi serkkunsa kanssa luvatta mökkinaapurin kanoottia. Käry kävi heti.
Matin mummola Taivalkoskella on ollut pitkään autiona sädesienen vuoksi. 2010-luvun alussa Matti päätti yhdessä isänsä kanssa rakentaa itse perheen perintömaille talviasuttavan mökin. Sillä tavalla Koillismaan lumiset talvet olisivat heille helpommin saavutettavissa ja koettavissa.
Mökin rakentaminen alkoi Matin syöpään sairastuneen äidin eläessä.
”Äiti teki meille eväsleivät, kun menimme isän metsään kaatamaan puut mökin rakentamista varten. Hän kuitenkin totesi, ettei taida koskaan nähdä mökin valmistuvan.”
ÄITI AAVISTI OIKEIN. Hän menehtyi 12 vuotta sitten. Isä ja poika jatkoivat rakentamista ja viettivät kahdestaan pitkiä aikoja työmaalla Taivalkoskella.
”Mökinrakennus oli minun ja isän yhteistä surutyötä. Se oli konkreettinen tapa käsitellä tapahtunutta, väylä purkaa menetystämme. Sen sijaan että olisimme soitelleet toisillemme kysyäksemme vointia, surusta ja ikävästä, puhuimme mökistä, sen rakentamisesta ja siitä, mitä seuraavaksi tehdään. Oli arvokasta viettää aikaa yhdessä siinä hetkessä.”
Vaikka Matilla on ollut Taivalkoskeen vahva side lapsesta asti, se on viime vuosina voimistunut entisestään.
”Mitä enemmän oman käden jälki näkyy, sitä tyydyttävämmältä se tuntuu. Kun on itse ollut mukana rakentamassa, rakennukseen syntyy henkilökohtainen suhde ja siitä tuntee ylpeyttä.”
Maalaispoika. Sellaiseksi Matti kuvailee itseään vaikka on asunut Helsingissä jo 23 vuotta.
”Identiteettini on hyvin vahvasti kärsämäkinen. Isän puolen sukua on elänyt Kärsämäellä jo 1500-luvulta lähtien.”
Matti tosin syntyi Nackassa Ruotsissa vuonna 1974. Hänen vanhempansa olivat lähteneet sinne töihin ja tavanneet toisensa Tukholmassa suomalaisten illanvietossa.
Perhe eli kerrostaloasunnossa lähiössä. Äiti työskenteli siivoojana ja perhepäivähoitajana, isä hitsaajana. Perheessä oli Matin lisäksi kaksi tytärtä.
Matti muistaa varhaislapsuudestaan monikulttuurisen elinympäristön ja pitseriat, jotka tulivat Suomeen vasta huomattavasti myöhemmin 1980-luvulla.
Perhe muutti Matin isän kotipitäjään Kärsämäelle, kun Matti oli kuusivuotias. Matin 77-vuotias isäkin asuu yhä siellä.
”Minulla on oikeastaan kaksi maailmaa: juureni Kärsämäellä ja Taivalkoskella ja sitten Helsingin kulttuuripiiri ja arki aivan kaupungin ytimessä. Rakastan molempia”, Punavuoressa perheensä kanssa asuva Matti sanoo.
Ajattelutavat kahden maailman välillä ovat hyvin erilaiset. Matti on huomannut, että Helsingissä ihmiset puhuvat ajankohtaisista ilmiöistä: asumisesta ja sen hinnasta, politiikasta ja rasismista ja niiden herättämistä tunteista. Kärsämäellä ja Taivalkoskella ihmiset juttelevat siitä, mitä he näkevät tai kokevat: millainen sää on ollut tai millainen marjasato tänä vuonna tulee. Haaveet liittyvät konkreettisiin asioihin, rakentamiseen ja rakennusten kunnostamiseen.
”Kerran yritin Kärsämäellä kysellä, mitä mieltä siellä oltiin pääministeri Sanna Marinin bilekohusta: se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa sikäläisiä. Sen sijaan ihmiset halusivat puhua siitä, mitä eläimiä missäkin on nähty ja onko tullut kalaa.”
”Minulla on kaksi maailmaa: Kärsämäki ja Taivalkoski ja sitten Helsingin kulttuuripiiri.”
Vahvat juuret näkyvät myös Matin seuraavassa suuressa työprojektissa. Hän toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja lähtee tammikuussa kiertämään Suomen seurantaloja Runonlausuntaa ja haitarimusiikkia -kiertueella. Esitys sisältää runonlausunnan lisäksi haitarimusiikkia ja tanssia.
Matti lausuu runoja, hänen vaimonsa, näyttelijä Sari Haapamäki tanssii. Musiikin säveltää ja esittää harmonikallaan Johanna Juhola. Työryhmään kuuluvat myös ohjaaja Milko Lehto, visuaalisesta suunnittelusta vastaava Paola Suhonen, kirjailija Antti Heikkinen sekä valo- ja äänisuunnittelija Pietu Pietiäinen.
”Pääkaupunkiseudulla ihmisiä hemmotellaan kulttuuririentojen mahdollisuuksilla, mutta syrjäisemmillä seuduilla se ei ole samalla tavalla mahdollista. Tuntuu hauskalta viedä esitys ihmisten luokse.”
Seurantaloperinne on kiehtonut Mattia jo pitkään: Pienet kylät ovat rakentaneet itselleen tilan juhlia, iltamia ja harrastustoimintaa varten. Yhteisöt ovat ponnistelleet yhteisen asian eteen. Projekti tuntuu hänestä myös matkalta suomalaisen esitystaiteen juurille.
”Suomalaisen teatterin juuret ovat kesäteattereissa ja seurantaloilla. Meillä ei ollut hovia, jolle on esiinnytty.”
Ajatus kiertueesta alkoi kyteä Matin mielessä koronakevään 2020 aikana. Jo vuosien ajan hän oli työskennellyt pääasiassa kameran edessä: pääroolissa Kari Tapiona Olen suomalainen -elokuvassa sekä Syke-, Kaikki synnit- ja Pirunpelto-televisiosarjoissa. Se palkitsi, mutta Matti kaipasi elävän yleisön eteen, tuntemaan yhteyttä ja vuorovaikutusta katsojien kanssa.
Muutaman vuoden ajan hän haudutteli ajatusta ja uskaltautui välillä puhumaan siitä myös ääneen. Puoliso Sarikin innostui.
Sari ja Matti tapasivat toisensa Tampereella näyttelijäntyön laitoksella opiskellessaan. Parisuhdetta on takana jo 28 vuotta. Yhteisiä työprojekteja heillä on kuitenkin ollut harvoin.
”Se, että olemme samalla alalla, on sekä kirous että siunaus. Ensi-illan lähestyessä molemmat antavat toiselle tilaa ja aikaa.”
Paria yhdistävät työn lisäksi arvot: perhe on molemmille aina etusijalla. Yhdessä pitävä liima on myös seikkailunhalu. Tulevaa kiertuettakin he pitävät seikkailuna.
”Alkuun minulla oli pieniä pelkoja siitä, mitä tästä tulee. Olemme Sarin kanssa niin läheisiä”, Matti tunnustaa.
Hän muistuttaa, että uuden työryhmän kanssa oma minäkuva rakentuu tavallaan aina uudelleen suhteessa siihen, miltä haluaa vaikuttaa muiden silmissä.
”Nyt en voi olla kuin oma itseni. Toisaalta se on helpottavaa. Eipähän tarvitse yrittää päteä millään tavalla.”
Kiertue alkaa Helsingistä Aleksanterin teatterista Matin 50-vuotissyntymäpäivänä. Silloin sulkeutuu yksi ympyrä.
Pellavapäinen ja jännittynyt 15-vuotias poika ilmestyi kuvaamataidon opettaja Anja Vähäahon kotiovelle kirpeänä kirpeä syksyisenä iltapäivänä vuonna 1989. Anja opetti Kärsmäen lukiolaisille uutta oppiainetta, ilmaisutaitoa, ja ohjasi koulun näytelmiä.
Matti ei ollut vielä lukiossa, mutta keräsi rohkeutensa ja soitti Anjan ovikelloa.
”Sanoin, että minua kiinnostaisi tehdä näyttämöllä jotakin semmoista, missä voisin itkeä ja nauraa.”
Sen sijaan että Anja olisi torjunut liian nuoren nuorukaisen, hän sanoi kyllä ja ohjasi Matin ensin lausumaan runoja ja myöhemmin muun muassa Daniil Harmsin tekstejä erilaisiin tapahtumiin. Yleisöltä ja Anjalta tuli kiitoksia. Mattia kehuttiin lahjakkaaksi esiintyjäksi.
Palo esiintymiseen oli syttynyt jo paljon aiemmin. Matilla on tallessa kaitafilmejä, joissa hän alle kouluikäisenä esiintyy ja soittaa kitaraa.
Matin kotona ei juuri luettu kirjoja, mutta Anja kaivoi Matille valtavasta kotikirjastostaan aina uusia teoksia perehdyttäväksi.
”Otin kirjasivistyksen ensimmäiset askeleet Anjan luona. Ystävyys Anjan kanssa oli minulle ja ammatinvalinnalleni hyvin tärkeä ja arvokas.”
Siihen asti Matti oli haaveillut sotilas- urasta. Hän oli harrasti partiota, pesäpalloa ja pika-aitoja, ja isäkin kannusti sotilaaksi. Ala vaikutti turvalliselta ja leipä varmalta.
Anjan innoittamana Matin elämä sai uuden suunnan. Hän pyrki teatterikorkeakouluun ensimmäisen kerran 18-vuotiaana ja sai valitsijoilta ohjeistuksen käydä ensin lukion loppuun.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Matti sai paikan sekä puuseppälinjalta että Tampereen näyttelijäntyönlaitokselta. Matti valitsi näyttelijäopinnot.
Päätös arvelutti vanhempia.
”Ei meistä kenelläkään ollut käsitystä siitä, mitä näyttelijän työ on.”
”Maaseudun rauhassa aika ikään kuin pysähtyy.”
Nyt Matti tietää, että näyttelijä on tarinankertoja. Juuri siitä hän saa suurimman tyydytyksen työssään.
”Jokainen katsoja kokee tarinat omalla tavallaan riippuen omasta historiastaan ja elämänkokemuksestaan. Parasta tässä ammatissa ovat näyttelijän ja katsojan väliset keskustelut näistä yhdessä koetuista hetkistä.”
Kun Matti sai heti valmistuttuaan parin vuoden sopimuksen Turun kaupunginteatteriin ja televisioroolin Kun taivas repeää -sarjassa, vanhemmatkin ymmärsivät, että valinta oli oikea.
Myös Anja ehti nähdä oppilaansa menestyksen. Kun Matti oli vieraana Ylen Tämän runon haluaisin kuulla -radio-ohjelmassa, hän soitti ennen lähetyksen alkua entiselle opettajalleen ja kehotti tätä laittamaan radion päälle.
Jälkeenpäin Anja soitti Matille:
”Nyt olet Matti urasi huipulla. Olet löytänyt paikkasi.”
Kevättalven päivät, jolloin aurinko pilkistelee pidempään ja kantohanki kannattelee askelia matkalla lämmittämään rantasaunaa. Ne ovat Matin mielestä parhaita hetkiä Taivalkosken mökillä.
Perhe viettää mökillä paljon aikaa vuoden ympäri, joulut ja koulujen loma-ajat. Nuorempina Matti ja Sari reissasivat paljon maailmalla, mutta nykyään he ajavat mieluummin Taivalkoskelle.
Myös 13-vuotias Elsi ja 15-vuotias Armi lähtevät aina mieluusti mukaan mökille, isoisän luo Kärsämäelle ja isovanhempien luo Seinäjoelle. Matti arvelee, että tytötkin kaipaavat vastapainoa Helsingin hektiselle elämälle.
”Maaseudun rauhassa aika ikään kuin pysähtyy.”
Tyttäriään katsoessaan Matti miettii usein sitä, miten erilainen näiden maailma on kuin hänen nuoruudessaan. Koulumenestyksen paineet ovat jo yläkoulussa kovat ja kilpailu kaikilla aloilla tiukkaa. Uutisten ja maailmantapahtumien seuranta on erilaista kuin Matin nuoruudessa.
”On mahtavaa seurata, miten tytöille on alkanut kehittyä omat liberaalit arvomaailmansa. Armi haastaa myös isääni poliittisiin väittelyihin. Se on hyvin viihdyttävää.”
Pari vuotta sitten Matti innostui Elsin innoittamana karatesta. Isä ja tytär käyvät tunneilla harjoittelemassa myös yhdessä.
”Yritän olla pilaamatta harrastusta. Etten tavoittelisi pikavauhtia mustaa vyötä. Nyt vyöni on oranssi.”
Nuorten naisten isyys ei ole tuntunut Matista haastavalta, koska tytöt ovat kilttejä. Heidän varttuessaan isän mieleen hiipii silti pieni haikeus.
”Kun kuulen pienen lapsen ihmettelevän jotain vanhemmalleen, huomaan ajattelevani, että ei vitsit, tuo vaihe minulta meni jo. Silloin tunnen vahvaa hellyyttä: voi kun saisin tytöt hetkeksi rinnan päälle nukkumaan päiväunia.”
”Elämä saa tulla luo, minun ei tarvitse pyrkiä mihinkään. On hyvä jatkaa eteenpäin juuri näin.”
Lähestyvä 50 vuoden ikä on saanut Matin pohtimaan myös elämän rajallisuutta. Hän muistaa, että muutama sukupolvi taaksepäin viisikymppisiä pidettiin vanhuksina.
”Ajan päättyminen on tullut tietyllä tavalla todellisemmaksi. Ei se ahdista, mutta ymmärrän sen eri tavalla kuin ennen.”
Nuorempana hänen ajatuksensa laukkasivat herkästi tulevaan: mitä seuraavaksi tekisin? Nyt mieli palaa menneisiin ja asioiden syy-seuraussuhteisiin. Missä hän olisi nyt, jos perhe ei olisikaan muuttanut Ruotsista Suomeen? Tai jos hän ei olisi uskaltautunut Anjan ovelle?
”En ole luovuttamassa, mutta tässä iässä huomaan, että minulla on enemmän perspektiiviä menneeseen. Tuntuu, että näytöt on annettu”, hän sanoo.
”Elämä saa tulla luo, minun ei tarvitse pyrkiä mihinkään. On hyvä jatkaa eteenpäin juuri näin.”
Juttu on julkaistu Eevassa 9/2023.
