Kesäisenä maanantaiaamuna ratsastaja ja ratsastusvalmentaja Marko Björs, 53, on jo ehtinyt paljon. Hän kotiutui edellisyönä ratsastuskilpailuista Tallinnasta mutta tuurasi sairastunutta hevostenhoitajaa Ruskeasuon tallilla Helsingissä jo aamukuudelta. Hevosten syöttämisen jälkeen Marko kiirehti vielä viemään valkoisen länsiylämaanterrierinsä Alli Marjatan trimmaajalle ennen haastattelua.

Markon arki on usein kiireistä, mutta toisaalta juuri sellaista kuin hän itse haluaa.

”Paluu arkeen kääntää monen suupielet alaspäin, minulla ne kääntyvät ylöspäin. Rakastan hyvää arkea ja tykkään tehdä siitä juhlaa. Minä jopa unelmoin vain siitä, että saisin elää tavallista arkea mahdollisimman terveenä”, Marko sanoo.

Kevään ajan televisiossa pyöri Marko Björs – rakkauden seikkailu -televisiosarja, joka kuvattiin joulukuussa 2021 Etelä-Afrikassa. Deittailuohjelmassa Marko tapasi kymmenen sinkkumiestä, jotka etsivät rakkautta. Sarjasta tuli monen suosikki, ja se myös murskasi tositelevisioon kohdistuvia ennakkoluuloja. Moni yllättyi sen syvällisyydestä ja koskettavuudesta.

Ohjelmaan osallistuminen ei ollut Markolle mikään pikku juttu. Hän on rankan koulukiusaamisen uhri, jonka oli pitkään vaikeaa arvostaa itseään. Marko ei myöskään ollut koskaan käynyt treffeillä ennen ohjelmaa. Voi jopa sanoa, että ohjelma muutti hänen elämänsä yli viisikymppisenä.

”Se avasi lukkoja, joita en tiennyt enää edes olevan minussa ja vapautti minua. Kun on näyttänyt itsensä niin aitona ja haavoittuvaisena muille, tuntee itsensä vahvaksi ja voimakkaaksi. Kukaan ei voi enää satuttaa minua tämän kokemuksen jälkeen.”

Kuvausten jälkeen Marko päätti, ettei anna aiheesta enempää haastatteluita. Hän lähti silti mukaan Eevan 8 oppituntia rohkeudesta -podcastiin, koska rohkeus on hänelle niin tärkeä ja omakohtainen teema. Marko puhuu näistä teemoista vain podcastissa ja tässä haastattelussa.

”Kouluaikoina minua kiusattiin rankasti, koska olin erilainen kuin muut pojat. Minua nimiteltiin ja päätäni hakattiin pihan rautaiseen pyörätelineeseen niin, että ikenet vuotivat verta. Se oli alistavaa, ahdistavaa ja pelottavaa. Minulle tuli itsetuhoisia ajatuksia. Kun ajoin pikku mopollani tallilta kotiin, saatoin miettiä, että kärsimys loppuisi, jos vain ajaisin rekan eteen.

Syyksi riitti, että harrastin ratsastusta ja viihdyin eläinten kanssa. Moni ajatteli silloin, että ratsastus on tyttöjen laji. Olin myös herkkä ja siten helppo kohde.

Juuri hevoset kuitenkin pelastivat minut. Ne olivat lopulta syy jatkaa elämää, ja tallista tuli paikka, jonne paeta. Muistan yhä, miten itkin ahdistustani karsinan nurkassa. Siellä kukaan ei pilkannut tai tuominnut.

Hevoset ovat maadoittaneet minua silloinkin, kun aloin tehdä mallintöitä parikymppisenä. Tein sen rahoittaakseni kallista harrastusta, ja kysyntää oli liikaa liian nuorena.

Ilman jotain ankkuria minulle olisi voinut käydä mallimaailmassa huonosti. Tarjolla oli kaikenlaisia houkutuksia, kuten huumeita ja muita päihteitä. Sain mallintöistä taloudellista turvaa ja arvokasta esiintymiskokemusta. Hevoset olivat kuitenkin koko ajan todellinen kiinnostuksen kohteeni.

Hevosten ansiosta olen saanut elämääni enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Olen todella elänyt!

Eläinrakkaus on globaali kieli, joka ei katso titteliä tai varallisuutta. Olen päässyt matkustamaan uskomattomiin paikkoihin, kuullut upeita tarinoita ja nähnyt monenlaisia kohtaloita. Olen tutustunut muun muassa prinsessa Anneen ja istunut illallisella oopperalaulaja Luciano Pavarottin kanssa ja puhunut vain hevosista. Ihmiset ovat aidoimmillaan, kun läsnä on rakkaus hevosiin.”

”Ensimmäinen todella rohkea tekoni oli kertoa vanhemmille 16-vuotiaana, etten halua jatkaa opintoja vaan keskittyä hevosiin ja tehdä töitä niiden parissa.

Koulu oli minulle tuolloin kaikista suurin epämukavuusalue. Elin ikään kuin kaksoiselämää, sillä koulu ei ollut aitoa minua. Peruskoulun jälkeen perinteiset jatko-opinnot eivät olleet vaihtoehto.

Vanhempani hyväksyivät päätökseni ja isäni auttoi minua hankkimaan oppisopimuspaikan Kyra Kyrklundin tallilta Helsingistä.

En ole katunut uravalintaani sekuntiakaan.

Deittiohjelmaan osallistuminen on ollut rohkeinta, mitä olen tehnyt aikuisiällä. En ajattele tulleeni sarjan myötä julkisesti ulos kaapista, koska en ole koskaan kokenut eläväni kaapissa. Olen vain elänyt tavallista, ihanaa elämääni.

Sen sijaan oli rohkeaa olla muiden edessä niin aitona ja avoimena, henkisesti alastomana.

Kun lähdin ohjelmaan, päätin, että heittäydyn ja päästän irti kaikenlaisista rooleista: kohtaan ihmiset aitona itsenäni, Markona.

Kuukausi ohjelman kuvauksissa Etelä- Afrikassa mursi viimeisetkin suojakuoreni rippeet ja avasi sisäisiä lukkoja. Tein syvällistä itsetutkiskelua, johon minulla ei ollut ollut aiemmin arjessani aikaa.

Uskon, että ohjelmalla on suuri merkitys myös itseäni laajemmalle joukolle. Olen myös saanut siitä valtavasti palautetta, 9 000 viestiä eri kanavissa. Minua on kiitetty rohkeudesta ja kyvystä puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Olen iloinnut siitä, kun opettajat ovat kertoneet katsovansa ohjelmaa oppilaiden kanssa. Vaikka homoseksuaalisuuden pitäisi olla vuonna 2022 jo täysin normaali juttu, ei se vielä ole. Toivon, että joskus Setan kaltaisia järjestöjä ei enää tarvita, mutta siihen on vielä matkaa.

Koulukiusaamisen vuoksi kasvatin itselleni vahvan, liukkaan kuoren, jolla suojelin itseäni. Uskalsin raottaa sitä vasta viisikymppisenä. Ystäväni Aira Samulin sanoi minulle silloin, että mitä aiemmin pääsen pois kahleista, sitä parempi.

Toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä olla rohkea. Viime syksynä kouluaikainen opettajani tuli pyytämään minulta anteeksi sitä, ettei ollut puuttunut kiusaamiseeni, vaikka tiesi siitä. Koko opettajanhuone tiesi.

Vaikka olin ollut asiasta aiemmin katkera ja vihainen, totta kai annoin anteeksi. Asian myöntäminen vaati häneltä äärimmäistä rohkeutta. Myös hän oli voinut asian kanssa pahoin yli 20 vuotta.”

”Lahjakkuus on hyvä asia, ja kuulin jo varhain olevani lahjakas ratsastaja. Liian moni menee kuitenkin lahjakkuuden taakse piiloon. Maailmassa menestyy vain ahkeruudella.

Tulen työläisperheestä, joten ahkeruutta on tarvittu. Pelkkä hevosen ylläpito maksaa yhden ihmisen kuukausipalkan verran puhumattakaan kilpailumatkoista tai hevosen ostamisesta.

Varsinkin alussa halusin osoittaa, miten paljon haluan tehdä tätä työtä. 16-vuotiaana menin tallille seitsemältä aamulla ruokkimaan hevoset ja tulin kotiin yhdeksältä illalla. Olin innokas oppimaan: kuuntelin, katsoin ja aistin. Oppimishaluani arvostettiin, ja sain sen ansiosta muun muassa käyttööni lainahevosia.

Siinä ei ole mitään pahaa, että ihmisellä on hyviä esikuvia. Isoin idolini on ollut ja on yhä ratsastaja Kyra Kyrklund, jonka menestys on lähtenyt puhtaasti ahkeruudesta. Se, että hän on pienen Suomen kasvattina ratsastanut kuusissa olympialaisissa, on vaatinut aika monta tuntia hevosen selässä. Kyra on rahoittanut uransa ahkeruudella.”

”Olen aina saanut vanhemmiltani pyyteetöntä rakkautta ja varauksetonta tukea. Heiltä olen myös perinyt eläinrakkauteni ja lämpimän suhteen luontoon.

Äiti ja isä antoivat minulle teini-ikäisenä mahdollisuuden tehdä unelmieni työtä. Se oli heiltä rohkea päätös, mutta he tiesivät, miten ahkera olen.

Isäni kuoli viisitoista vuotta sitten. Hän oli paras kaverini. Ääneni murtuu vieläkin, kun puhun siitä. Hän opetti minulle erityisesti oikeudenmukaisuutta. Että pahan lisäksi myös hyvä saa aina palkkansa.

Käsittelin isäni kuolemaa ensimmäistä kertaa kunnolla televisiosarjan kuvauksissa Etelä-Afrikassa. Yhtenä aamuna matkalla kuvauksiin sain paniikkikohtauksen. Pyysin autonkuljettajaa pysähtymään ja kävelin pellolle. Itkin ja huusin. Se oli eläimellistä huutoa ja jatkui pitkään.

Kun se loppui, oloni oli vapautunut. Sisältäni lähti valtavasti tuskaa ja pahaa oloa. Siinä oli myös käsittelemätöntä surua isäni ja ystäväni Minnan kuolemasta. Minna kuoli, kun hevonen potkaisi häntä päähän.

Vanhempani ovat opettaneet minulle suvaitsevaisuutta ja sen, ettei ketään saa tuomita.

Seksuaalinen suuntautumiseni sai vanhemmiltani hiljaisen hyväksynnän jo varhain. Sanoja ei tarvittu. Olisi tuntunut suorastaan teennäiseltä, jos he olisivat julistaneet hyväksyntäänsä. Käytännössä hyväksyntä näkyi lämpönä suhteessamme.”

”Minua ovat aina kannatelleet elämäni naiset. Äitini ja jo edesmennyt isoäitini, jonka mukaan olen nimennyt nykyisen koirani.

Elämäni naisiin kuuluvat myös ystäväni, kuten Aira Samulin, Riitta Havukainen ja Kaija Koo. He kaikki ovat selviytyjiä, joilla on ollut vaikeaa elämässään. Silti he ovat positiivisia.

Heidän seurassaan on aina mukavaa ja kannustavaa olla. Vietämme aikaa yhdessä, hengailemme ja juttelemme. Joskus myös valmensin Kaijaa ratsastuksessa.”

”Olen ollut kolmessa silmäleikkauksessa, joiden takia en ole viime aikoina päässyt ratsastamaan. Se tuntuu olossani. Skolioosini vuoksi minulle on tullut selkäongelmia, joita ratsastaminen helpottaisi. Aina kun olen liikuntatauolla, mieleni on matalalla.

Olen oivaltanut, että kun mieli on rasittunut, pitää rasittaa kroppaa. Sitten voi taas rasittaa mieltä. Lähden ulos, satoi tai paistoi.

Kun pääkoppa uhkaa hajota, menen edes kävelemään. Jos en voi treenata muuten, kävelen niin pitkään kuin jaksan. Kun olen kunnossa, tykkään myös juosta. Lisäksi käyn kuntosalilla ja uin.

Liikunnan jälkeen velatkin muuttuvat saataviksi.

Pyrin sopimaan puhelinpalaverit niin, että voin kävellä samalla. Miksi ne pitäisi istua sisällä, jos voi liikkua! Se, jos mikä, on hyötyliikuntaa.”

”Kiusaaminen murskasi itsetuntoni ja vammautti minut henkisesti. Opin ajattelemaan, että vika on aina minussa.

Ajatus seurasi minua pitkälle aikuisuuteen. Vaikka menestyin ratsastajana, koin itseni häviäjäksi silloinkin, kun voitin.

Minun oli pitkään vaikea ottaa vastaan kehuja, ja aloin suorastaan vihata niitä. Lakaisin myös vaikeat tunteet sivuun.

Parisuhteissa peittelin itseäni henkisesti. Jos joku osoitti kiinnostusta tai rakkautta, sulkeuduin. Uskoin, että jos toinen näkee minut aidoimmillani, en riitä enkä kelpaa. Pelkäsin aina tuottavani lopulta pettymyksen. Ajattelin vielä pitkälle aikuisuuteen, ettei rakkaus kuulu minulle.

Ironista kyllä, huono itsetunto on myös suojellut minua. Kun tein mallin töitä, ihailijakirjeitä tuli säkkikaupalla ja kasvoni olivat monessa lööpissä ja aikakauslehden kannessa yhtä aikaa. Julkisuus olisi voinut kihahtaa hattuun. Niin ei käynyt, koska en pitänyt itseäni minään.

Sen jälkeen, kun uskalsin vihdoin olla oma itseni, itsetuntoni alkoi kohentua. Minulla on lupa olla tällainen, ja luvan annoin minä itse.

Olen oivaltanut, ettei rakkaudella ole sääntöjä eikä isokaan ikäero aikuisena ole rajoite. Rakkaudella ei ole tekemistä järjen kanssa.

Aiemmin ihmettelin, jos joku sanoi, ettei sukupuolella ole väliä siinä, kehen rakastuu. Nyt ymmärrän senkin ajatuksen. Nykyään uskon myös, että minäkin olen rakkauden arvoinen. Jos en kelpaa jollekulle, hän ei kuulu elämääni. Elän niin kuin haluan, enkä niin kuin pitää.

Jos voisin vielä kohdata sen pienen pojan, joka itki tallilla karsinan nurkassa, halaisin häntä. Sitten sanoisin, että tästäkin selvitään. Kun on ahkera, rohkea, avoin ja hyväksyy itsensä, pärjää kyllä.”