”PYÖRITIN KULTUURIKESKUS Wanhaa pappilaa uittisissa vuosituhannen alussa ja vastasin myös paikan täyte­kakuista. Olen rakastanut makeaa pienestä pitäen ja leiponut kakkuja nelivuotiaasta asti.

Satakunnassa viljellään ja arvostetaan tyrniä, mutta minusta maku on sellaisenaan liian hapokas ja kitkerä. Päätin testata kakun täytteenä lakka-tyrnihilloa, jossa on lakkaa hiukan enemmän. Lisäsin kakkuun valkosuklaata tuomaan pehmeää makeutta ja paahdettua, rouhittua mantelia saadakseni purutuntumaa. Ripaus kanelia tuo kakkuun tyyliä.

Huomasin, että yhdistelmä toimii! Tyrni antaa lakalle kirpeyttä. Valkosuklaa ja kostutukseen käytettävä kuohuviini tuovat kokonaisuuteen sopivasti syntiä, joka kuuluu juhla­kakun luonteeseen.

Maut täydentävät toisiaan ja yhdistelmä on pirteä, eloisa ja suomalainen. Myös värit sekoittuvat täydellisesti.

Herätän kakun reseptin henkiin silloin, kun tilanne tuntuu oikealta – ja lakkoja ja tyrniä on saatavilla. Ystäväni vitsailevat, että kokatessani kakku on aina pääruoka. Hyvä täytekakku, jonka raaka-aineissa ei ole pihtailtu ja joka on rakkaudella ­leivottu, ottaa aina paikkansa sellaisenaan tai jälkiruokana.

KAKKUA EI KANNATA LEIPOA, jos aikoo kitsastella raaka-aineissa. Kun on kunnon kakku ja sopivaa juomaa, muuta ei tarvita.

Teen kakkuihini hillot itse. Viime aikoina olen vähentänyt niistä sokeria, jotta marjojen maku pääsee oikeuksiinsa. Hillosokeripussin suosittelemasta määrästä voi hyvin jättää neljäsosan pois. Käytän hillosokerin lisäksi hyydykeaine ksantaania.

Jos lakka-tyrnihillon tekee alusta asti itse, paseeraus on kaiken a ja o. Teen sen lopuksi ennen ksantaanin lisäystä pusertamalla marjojen ”lihan” tarkasti läpi isosta, tiheästä sihdistä pyöreäpohjaisella metallikauhalla.

Ruuanlaitoista innostuin, kun menin Dante Alighieri -seuran kielikurssille Italiaan Sienaan kesällä 1992. Valitsin ylimääräiseksi aineeksi ruuanlaiton.

Kokoonnuimme kahdesti viikossa luostarin keittiöön kokkaamaan paikallisen rouvan kanssa. Kokatessa puhuttiin italiaa ja reseptit luettiin italiankielisistä monisteista. Ilta päättyi neljän ruokalajin illalliseen. Kun palasin Suomeen, hallitsin 50 hyvää reseptiä.

Pidän myös suomalaisesta perinneruuasta. Olen saanut vinkkejä ja opastusta kahdelta kokkiystävältäni, Maija Silvennoiselta ja Jukka Orestolta. Oivallinen keittokirja ranskalaisin vivahtein on amerikkalainen Joy of Cooking, jota maailmankuulu yhdysvaltalainen kokki Julia Childkin aikoinaan ylisti parhaana perusteoksena.

RUOKAA TEHDESSÄ VALMISTAN yleensä kaiken itse. Arkiruokaa laittaessa käytän joskus eineksiä, joita ­parantelen.

Minulla on ärtyvän suolen oireyhtymä ja noudatan 70–80-prosenttisesti FODMAP-ruokavaliota, jossa vältetään huonosti imeytyvien hiilihydraattien syömistä. Leipoessa vehnäjauhot voi korvata käyttämällä speltti-, manteli- ja perunajauhoja, kolmasosan kutakin. Mantelijauhojen keveyden vuoksi jauhoja voi olla kakkutaikinassa 10–15 prosenttia enemmän kuin vehnäjauhoja. Lisään kakkuun myös ksantaania tuomaan sitkoa.

Raaka-aineissa arvostan tuoreutta ja laatua. Maksaa lukuun ottamatta en perusta sisäelimistä. Munuaiset kierrän kaukaa enkä voi ajatellakaan italialaista trippaa eli vatsalaukkua. Kerran Venetsiassa tilasin hyvässä ravintolassa annoksen risottoa, joka oli valmistettu mustekalan musteesta: maistoin hiukan ja tilasin muuta.

Ruuanlaitto merkitsee minulle arjen murkinaa kumppanin kanssa jaettuna. Ruoka on parhaimmillaan, kun se nautitaan yhteisessä pöydässä ystävien kanssa. Samalla jaetaan elämäniloa ja ollaan läsnä hetkessä.

Muistan sen ilon ja juhlan tunnun, kun tarjoilin kerran syysillallisen päätteeksi italialaisen Mont Blanc -jälki­ruuan. Paahdoin sitä varten Rooman torilta ostamani kastanjat. Kastanjasoseen ja kermavaahdon yhdistelmä oli kuin taivaasta.

Juttu on julkaistu Eevassa 10/2022.